Ilkka Remes : Hotelli

Etusivu: Hotelli: Jatkokertomus

		Jatkokertomus Vieraile tarinankertojana - tule mukaan luomaan jännäriä! Alla on lukijoiden yhdessä luoma jännityskertomus. Kiitokset kaikille osallistujille.
		Remes: Tunnelma Cafe Strindbergin nurkkapöydässä oli kireä. ”Siirrä vähän reppuasi”, Salla kivahti jalkojaan liikutellen capuccino-kuppinsa yli Petterille, joka laski lompakkoonsa jääneitä kolikoita. ”Älä huuda. Sitä paitsi reppuni on tässä tuolilla.” ”Mitä täällä sitten on?” Salla siirsi tenttikirjansa syrjään ja kumartui kurkistamaan pöydän alle. ”Salkku... Joku on unohtanut tänne salkun.” ”Omistaja tulee varmaan noutamaan.” Salla nosti nahkasalkun viereensä tyhjälle tuolille. ”Mikähän näin paljon painaa?” ”Mitä se meille kuuluu?” Salla katsoi ympärilleen. Myyntitiskille ei ollut näköyhteyttä. Leveäselkäinen mies sytytti sikaria viereisessä pöydässä ja rykäisi äänekkäästi. Hieman kauempana kaksi etnohenkistä opiskelijatyttöä pälyili itselleen istumapaikkaa miltei täydestä kahvilasta. He löysivät siivoamattoman pöydän räntäsateen ruoskiman ikkunan vierestä ja asettuivat sen ääreen tyhjiä kuppeja syrjään siirrellen. Salla näytti miettivän hetken, kunnes hänen vihreisiin silmiinsä syttyi outo kiilto. Petteri tunsi tuon ilmeen, eikä hän pitänyt siitä. Lukkomekanismi aukesi napsahtaen ja Salla raotti salkun kantta. ”Älä sorki toisten tavaroita”, Petteri sanoi matalasti ja vilkaisi olkansa yli sikarimieheen, joka sai voimakkaan yskäkohtauksen. Opiskelijatytöt kikattivat keskenään valokuville ja toinen tyttö vilkaisi vahingossa suoraan Petteriä silmiin, mutta käänsi katseensa heti takaisin. ”Täällä on kannettava tietokone”, Salla kuiskasi ja sulki kannen. ”Kuka idiootti unohtaa sellaisen kahvilaan?” Salla siemaisi kahvinsa rippeet ja työnsi tenttikirjan reppuunsa. ”Mitä me teemme salkulle?” ”Viemme tietenkin henkilökunnalle. Tai löytötavaratoimistoon. Voimme saada omistajalta löytöpalkkion. Kannettavat ovat arvokkaita vehkeitä.” ”Kenelle ovat ja kenelle eivät”, Salla tuhahti. ”Tämän koneen omistaja on varmaan jo ostanut uuden tilalle. Jos on varaa hukata, on myös varaa ostaa uusi.” Petteri veti takin ylleen ja heitti reppunsa selkään. Hän vilkaisi ympärilleen ja raotti salkkua, jonka pohjalla lepäsi litteä, kalliin näköinen tietokone. ”Jos omistaja ei nouda tätä puoleen vuoteen, löytäjä saa pitää sen.” ”Eli minä”, Salla virnisti. Petteri napsautti lukot kiinni ja tarttui salkun kahvaan. ”Mennään.” He kiersivät nurkan takaa tiskiä kohti. Sikarimies puhalsi muhkean savurenkaan päänsä ylle ja räjähti nauramaan niin että posket tärisivät. Opiskelijatytöt sujauttivat valokuvansa pois ja jähmettyivät tuijottamaan hekottavan sikarimiehen suuntaan. ”Minusta tuntuu, että kaikki tuijottavat meitä”, Salla kuiskasi Petterille saamatta vastausta. Tiskin takana selin seisova myyjä kääntyi ympäri ja katsahti suoraan Petteriin, joka tunsi sydämensä alkavan jyskyttää. Hän oli jo ojentamassa salkkua myyjälle, kun tämä hymyili ja nyökkäsi hyvästit. Petteri nyökkäsi takaisin ja pujahti salkun kahvaa puristaen kadulle räntäsateeseen. Pimeydestä suhahti tumma auto, jonka valokiilat häikäisivät ja Petteri oli liukastua loskaan. Salla tarttui häntä hihasta ja naurahti hermostuneesti. Esplanadin puistoa reunustavat katulamput olivat jo syttyneet, mutta loskan masentama Helsinki oli pimeä. Vastaan kävelevät ihmiset olivat sonnustautuneet synkkiin sävyihin ja heidän mustat sateenvarjonsa kiilsivät märkinä kruunuina. ”Missä löytötavaratoimisto on?” Salla kysyi kietaisten kaulaliinan tiukemmin kaulansa ympärille. ”En tiedä. Ehkä meidän kuitenkin pitäisi vilkaista salkkua ja yrittää soittaa omistajalle. Pyydetään häneltä suoraan pieni vaivanpalkka.” He pysähtyivät turistikaupan valaistun näyteikkunan eteen ja Petteri avasi salkun. Se näytti kummallisen tyhjältä tietokonetta lukuunottamatta. Ei kyniä, ei käyntikortteja, ei minkäänlaisia papereita. Tuulen tuoma märkä räntä alkoi kasaantua tietokoneen pinnalle ja Petteri napsautti salkun kiinni. ”Ei täältä mitään selviä”, Petteri sanoi. ”Viedään se kotiin. Ei löytötavaratoimisto ole edes auki tähän aikaan.” ”Onpa ääni muuttunut kellossa. Kai sen voi viedä mille tahansa poliisiasemalle.” ”Viedään se huomenna. Pannaan virta päälle, koneelta löytyy varmaan omistajan tiedot.” Salla vilkaisi epäluuloisen näköisenä Petteriä. Yhdistelmä Pellin ja Siirin teksteistä: Renkaat kirskuivat ja märkä loska lensi renkaiden tieltä kun Marcel polkaisi vuokra-BMW:nsä jarrut pohjaan. ”Miten kaikista maailman asioista voin unohtaa sen pirun kannettavan.” Marcel Delacourt oli juuri kolmenkymmenen ylittänyt, hyvin pukeutuva ja luonteeltaan kiivas ranskalaismies. Hänen suomalainen äitinsä oli alkuperänsä takia opettanut lapsena Marcelille Ranskan lisäksi myös Suomea, jota Marcel puhuikin melko sujuvasti. Marcel oli matkalla hotelli Intercontinentaliin, jossa hänellä oli huone Suomen vierailunsa ajaksi. Mannerheimintiellä oli kova liikenne, mutta hän pysäytti autonsa ja katsoi milloin voisi tehdä U-käännöksen ja jatkaa takasin kohti keskustaa. Raitiovaunu numero 10 lipui hänen ohitseen vasemmalta puolelta ja vastakkaisella kaistalla oli tilaa jos toimisi nopeasti. Marcel käänsi rattia ja runttasi kaasun pohjaan. Auto syöksähti kiskojen ylitse ja hölmistyneet kanssa-autoilijat soittelivat torvea. Marcel ei tästä välittänyt, olihan hän Ranskassa tottunut hieman lepsumpaan liikennekuriin. Hän ajoi niin nopeasti kuin suinkin pystyi, kääntyi Mannerheimintieltä Aleksanterinkadulle ja pysäköi Kluuvikadun risteykseen. Hän sammutti moottorin ja syöksähti ulos autosta. Marcel runnoutui sisään Café Strindbergin ovista ja suunnisti kohti nurkkapöytää, jossa he olivat Martin Wallendorfin kanssa tavanneet. Paikalla istui noin 25-vuotias mies. ”Kauanko olet ollut tässä pöydässä?” Marcel kysyi. ”Öö… tulin juuri… ehkä viisi minuuttia.” ”Oletko nähnyt salkkua”, Marcel jatkoi ja kurkisti samalla pöydän alle. ”Mitä salkkua?” mies kysyi, mutta Marcel marssi jo kohti tiskiä. Tiskillä hän kiilasi suoraan vanhemman miehen eteen ja kysyi myyjältä: ”Onko kukaan tuonut tänne salkkua?” ”Ei minun tietääkseni.” ”Unohdin salkkuni tuonne nurkkapöytään”, Marcel ärisi ja viittoili nurkan taakse. ”Emme vastaa kahvilaan hukatuista tavaroista.” Marcel suuntasi lähemmäs pöytäänsä. Hän rykäisi kovaa ja melkein huusi saadakseen äänensä kuulumaan puheensorinan yli. ”Anteeksi, istuin tässä pöydässä jokin aika sitten ja unohdin salkkuni. Onkohan kukaan mahdollisesti nähnyt sitä?” Asiakkaat katselivat kiusaantuneina toisiaan. ”Kuuletteko te, mitä minä kysyin?” Marcel sanoi korostuneella aksentillaan. ”Vai ettekö te osaa puhua?” Ihmiset olivat entistä kiusaantuneempia. Marcel heitti käyntikorttinsa lattialle. ”Jos joku alkaa muistaa nähneensä salkun, niin soittakoon minulle. Maksan hänelle käteisenä 5000 markan vihjepalkkion.” Marcel käveli ulos. Toinen valokuvien ääressä istuvista opiskelijatytöistä kumartui nappaamaan käyntikortin. ”Älä pelleile”, hänen ystävättärensä sanoi. ”Et kai sinä tuollaiseen äijään yhteyttä ota, sehän riehui ihan tyhmänä.” ”No joo, mutta satun tarvitsemaan sen viisi tonnia.” ”Ja mistä tiedät, että se maksaa?” ”Se käyttäytyi kuin pelästynyt eläin, mutta siinä oli tyyliä. Ja sillä oli kalliit vaatteet. Kyllä se on niitä miehiä, joka maksaa jos lupaa.” Remes: Myrskypilvien peittämä kuunsirppi näkyi ikkunan takaa pienessä yksiössä Wallininkujalla Helsingin Kalliossa. Petteri laski tietokoneen parivuoteelle ja avasi varovaisin sormin koneen kannen. ”Aika uusi”, hän sanoi vieressä uteliaana seisovalle Sallalle ja painoi virtakytkintä. ”Ainakin viidentoista tonnin arvoinen.” ”Eli käytettynä viiden tonnin. Jannen kaverit olisivat varmaan kiinnostuneita tuollaisesta Otaniemessä.” Koneesta kuului raksuttelua sen ladatessa käyttöjärjestelmää. ”Emme voi myydä sellaista mikä ei ole meidän”, Petteri sanoi. ”Itsehän sinä vihjasit sellaista. Onko köyhällä varaa moraaliin?” Petteri olemus valpastui äkkiä. ”Mitä nyt?” ”Katso tätä näppäimistöä. Ei äätä eikä öötä. Ja tuollaisia häkkyröitä.” ”Ranskalainen näppäimistö”, Salla sanoi. Molemmat katsoivat toisiaan. Windows kilahti käyntiin. ”Olisi pitänyt jättää se kahvilaan”, Salla kuiskasi epävarmasti. Ruudulle avautui dokumenttien symboleja. Petteri työnsi kasvojaan lähemmäs. ”On täällä ainakin englantia. Ja suomea.” Hän hiljeni hetkeksi. ”Voi ei.” Salla kumartui lähemmäs. ”Mitä nyt?” Yhdistelmä Mad Trikerin ja HR:n teksteistä: ”Se kysyy salasanaa! Käyttäjätunnuksen paikalla lukee jo valmiiksi Marcel.” Petteri siveli heikkopartaista leukaansa ja paineli pari kertaa enteriä. Hän muisti kuulleensa, että Windows luo haluttaessa oman profiilin jokaiselle käyttäjälle ja toisen profiilin voi tarvittaessa ohittaa. Petteri poisti Marcelin nimen ja pääsi tutkimaan työpöytää. ”Mitähän tuo sisältää?” Salla sanoi ja osoitti näytön ylälaidan keskimmäistä pikakuvaketta, jossa oli numerosarja 271101. ”Vaikuttaa päivämäärältä”, Petteri vastasi ja napautti pikakuvaketta. Avautuneessa Word-dokumentissa oli jonkinlainen lista; edessä oli henkilön nimi ja sen perässä muutamia latinankielisiltä näyttäviä sanoja. Yhtäkkiä sisäänrakennetun gsm-modeemin valo alkoi vilkkua ja koneen näytölle ilmestyi ilmoitus uudesta sähköpostiviestistä. Salla ja Petteri vilkaisivat toisiaan epävarmasti. ”Langaton modeemi”, Petteri sanoi. ”Tämä on paremmin varusteltu kuin luulinkaan.” ”Koskeeko kirjesalaisuus myös sähköpostia?” Salla kysyi epävarmalla äänellä. ”Ketä koskee, ketä ei.” Petteri napautti viestin näkyviin ja luki ääneen englanninkielisen viestin: ”Uusi paikka ja -aika on Hietaniemen hautausmaan pääsisäänkäynnin edessä ensi yönä kello 2.00. Jakob.” ”Huh. Aika epämääräistä”, Salla sanoi hiljaa. ”Mitähän siellä tapahtuu tuohon aikaan?” Petteri ei vastannut, vaan tutki näyttöä ja valitsi uuden tiedoston. Se aukaisi virallista kirjettä muistuttavan dokumentin, jonka otsikkona oli Heimliches treffen. ”Saksankielinen kirje. Näytä nyt ettei sinun kolmen vuoden saksan opiskelusi mennyt hukkaan”, Petteri naurahti kireästi ja katsahti Sallaan, joka jo otsa kurtussa seuraili tekstirivejä. ”Tämä on selvitys jostain tapaamisesta... Kirjoittaja oli tavannut jonkun Martin Wallendorfin Kööpenhaminassa. Neuvottelut hänen kanssaan eivät olleet tuottaneet ratkaisua ongelmaan ja kirjoittaja on sopinut uuden tapaamisen Helsinkiin keskiviikkona 12. joulukuuta.” ”Siis tänään”, Petteri sanoi. ”Ja arvaa minne.” ”Eli he olivat kahvilassa juuri ennen meitä.” ”Viedään kone vaan kiltisti poliisille.” Salla katsoi Petteriä vakavana. ”Jos joku maksaa löytöpalkkion niin maksakoon.” ”Ei. Mennään tapaamispaikkaan ja viedään kone sinne.” ”Älä pelleile”, Salla tuhahti. ”Yöllä kahdelta...” ”...Hietaniemeen. Miksi ei?” Salla tuijotti Petteriä ja virnisti. Yhdistelmä Marin, Maria Kallion, PJ:n ja Timon teksteistä: ”Sinä vitsailet”, Salla sanoi. ”Totta kai vitsailen.” Nauru rentoutti tunnelman ja Salla meni laittamaan kahvia. Petterin silmät katsoivat pitkään tyhjyyteen. Hän ei ollut varma mistään. Ehkä hän tahtoi viedä salkun poliisille ja unohtaa koko jutun, mutta jokin hänen sisällään halusi toisin. Hän napautti tietokoneen kannen kiinni. ”Me emme koske tähän. Jätän salkun huomenna poliisilaitokselle”, Petteri sanoi. Salla käveli kynnykselle. ”Tämä liittyy varmaan johonkin suurempaan. Johonkin huumejuttuun tai vastaavaan. Jos joku haluaa pitää treffit Hietaniemen hautausmaalla keskellä yötä, kyseessä ei ainakaan ole tavallinen liiketapaaminen.” ”Harmi vaan, että olemme joka tapauksessa ottaneet jo koneen ja avanneet sähköpostin. Sama olisi palauttaa se omistajille vähin äänin, etteivät he ala vainota meitä.” Petteri nousi sängyltä ja käveli omasta ajatuksestaan hermostuneena ikkunan eteen. Sade oli muuttunut lumeksi. Hän katsoi kuunsirppiä ja tunsi yhtäkkiä kummallisen aavistuksen, ihan kuin joku tuijottaisi häntä. ”Sammuta valot”, hän sanoi äkkiä Sallalle, joka totteli nopeasti. ”Mitä nyt?” ”Joku istuu tuossa mustassa Volvossa kadun toisella puolella.” Salla tuli varovasti Petterin viereen. ”Entä sitten?” Volvosta nousi mies, lukitsi oven ja lähti kävelemään. ”Voiko aikuinen mies seota tuolla tavalla yhden tietokoneen löytämisestä?” Salla tuhahti, veti verhot kiinni ja meni sytyttämään valot. ”Se kuka laukun unohti, on varmasti jo tajunnut hukanneensa sen ja tulee sitä etsimään.” ”Ja kuinka hän meidät löytäisi?” ”Esimerkiksi koneen sisällä olevan gsm-modeemin avulla. Se lähettää paikkatiedon ottaessaan yhteyttä.” ”No sammuta se härveli!” ”Kunhan liioittelin. Ei tähän mitään huipputekniikkaa tarvita. Ainakin kymmenen ihmistä näki kahvilassa meidän ottavan koneen.” Salla näytti aidosti pelästyneeltä ja otti puhelinluettelon. ”Soitan poliisille. Viemme laukun jo tänä iltana.” ”Älä vauhkoa.” ”En ota mitään riskiä...” Salla näppäili numeron. ”Äh, jouduin jonoon”, hän tuhahti. ”Eikö poliisiasemallekaan pääse jonottamatta.” Ovikello soi. Salla ja Petteri katsoivat toisiaan pelästyneinä. ”Pysy jonossa”, Petteri kuiskasi. ”Katson ovisilmästä.” Petteri meni ovelle ja kurkisti ovisilmästä. Käytävä oli pimeä eikä hän nähnyt mitään. Kello kilahti uudelleen ja Petteri oli hypähtää ilmaan säikähdyksestä. Hän perääntyi hiljaa Sallan luokse. ”Mitä me teemme?” Salla kuiskasi puhelin korvallaan. Postiluukku kolahti. Petteri hiipi eteiseen ja palasi kirjelappu mukanaan. ”Teillä on meille kuuluvaa omaisuutta. Palauttakaa se Hietaniemen hautausmaan pääportin viereen viimeistään kello 24 tänä yönä, niin vältytte seurauksilta. Jos otatte yhteyden poliisiin, joudutte vaikeuksiin.” Salla katkaisi puhelun ja nielaisi. ”Mitä me teemme?” hän kuiskasi tuskastuneella äänellä. Hietaniemessä öisiä katuja peitti ohut vastasatanut lumikerros, joka muuttuisi aamuun mennessä loskaksi. Petteri auttoi Sallan salkku kädessään korkean kivimuurin päälle, ja he laskeutuivat pehmeästi hautausmaalle. ”Oletko varma ettei täällä ole vahteja”, Salla sähähti kireästi Petterille heidän katsellessaan ympärilleen. ”Tule nyt vain”, Petteri kuiskasi. ”Jätetään kone ja häivytään vähin äänin.” He kiiruhtivat kuusirivin varjossa kohti pääporttia. Hautausmaa näytti rauhalliselta. Oikeastaan se oli kuun valossa kaunis, ei pelottava. Lumi leijaili alas hiljaiselle hautausmaalle. Pääportti näkyi katulampun valossa. Kello oli 11.52. Ketään ei näkynyt. ”Äkkiä nyt”, Salla sanoi. Ennen kuin he ehtivät portille, pitkään harmaaseen takkiin pukeutunut mies seisahtui portin viereen. Petteri puristi salkun kahvaa. ”Odota tässä”, hän kuiskasi Sallalle. ”Jätä salkku lähemmäs, mutta älä mene juttusille vaan häivy saman tien.” Petteri lähestyi miestä. Yhdistelmä T.A.J:n, Pron, Snowygirlien ja Jackalin teksteistä: Edettyään muutaman metrin Petteri valmistautui laskemaan laukun maahan ja juoksemaan tiehensä. Mies seisoi paikallaan eikä näyttänyt huomaavan häntä. Äkkiä käsi laskeutui Petterin olkapäälle ja hän oli karjaista pelästyksestä. Hän käännähti ympäri. Hänen edessään seisoi isokokoinen mies. ”Ota rauhallisesti”, mies sanoi hiukan korostuneella aksentilla. Vasta silloin Petteri huomasi kolmannen miehen taluttavan Sallaa heitä kohti. ”Mitä te haluatte?” Petteri sanoi ääni värähtäen. ”Tässä on tietokoneenne, antakaa meidän olla rauhassa.” Mies piti kättään Petterin olalla. Salla tarrasi Petterin toiseen käteen pelosta kalpeana. ”Olitte ystävällisiä, kun vaivauduitte tuomaan koneen. Ja rohkeita.” Petteri yllättyi miehen ystävällisestä sävystä. Tämä lähti kumppaninsa kanssa porttia kohti Salla ja Petteri välissään. Portilla seissyt kolmas mies liittyi seuraan. ”Saitte koneenne”, Petteri sanoi huohottaen. ”Me lähdemme nyt.” ”Kovin moni ei uskaltaisi tulla yöllä tällaiseen paikkaan”, mies jatkoi heidän kävellessään portista ulos. ”Varsinkin jos on saanut sellaisen uhkauskirjeen postiluukustaan.” Petteri ja Salla eivät vastanneet. He lähestyivät kadun varteen pysäköityä ikkunallista paketti-Mersua. ”Tiedätkö mitä minä tarkoitan?” mies kysyi. ”En. Me lähdemme nyt pois...” ”Tämä oli testi. Tartuitte rohkeasti syöttiin, jonka asetimme teille.” He pysähtyivät auton viereen ja yksi miehistä avasi ovet. ”Kuunnelkaa mitä minulla on sanottavana ja päättäkää sen jälkeen, mitä teette.” ”Ei... me lähdemme nyt”, Salla sanoi. ”Odota”, Petteri kuiskasi. He nousivat autoon miesten perässä ja istuutuivat matkustamon nahkapenkeille. Äänessä ollut mies ojensi kätensä. ”Olen Marcel Delacourt. Hauska tutustua.” Petteri tarttui epävarman vastahakoisesti miehen käteen, mutta ei katsonut tarpeelliseksi esitellä itseään. ”Unohdin salkun kahvilaan”, Delacourt jatkoi. ”Löysitte sen, mutta ette palauttaneet myyjälle. Se yllätti meidät ja antoi meille ajatuksen kokeilla kuinka pitkälle olette valmiita menemään. Tulitte keskellä yötä tänne vaikka siihen sisältyi riski. Ettekä menneet poliisin puheille. Olette ahneita ja rohkeita.” Delacourt puhui neutraalilla äänellä. Petteri ja Salla katsoivat toisiaan hämmentyneinä auton sisävalaisimen kajossa. Delacourt jatkoi aiempaa hiljaisemmalla äänellä: ”Meillä on hanke. Hyväpalkkainen hanke, jossa tarvitsemme kahta suomalaista.” Petteri yskäisi käheästi. ”Mihin se liittyy?” ”Historialliseen tilaisuuteen. Eurojen käyttöönottoon.” Kooste DarknessDancerin, Iken ja Poseidonin teksteistä: ”Anteeksi vaan, mutta meitä ei taida kiinnostaa...” Salla sanoi. ”Kuunnellaan ensin, mistä on kysymys”, Petteri kivahti Sallalle ja jatkoi Delacourtille: ”Mitä tarkoitat?” ”Sitä mitä sanoin. Tarvitsemme kahta suomalaista hankkeeseemme, joka on, kuten sanoin, hyväpalkkainen.” Petteriltä ja Sallalta meni hetki käsittää miehen sanat korostuksen takia, mutta tämä piti joka lauseen välillä pienen tauon. ”Olettekin varmaan penkoneet vähän tietokoneen sisältöä, rohkeudestanne päätellen.” Molemmat nyökkäsivät hieman hämillään. ”Näitte siellä ehkä kirjeen, jossa kerrottiin, että Martin Wallendorfin kanssa asia ei selvinnyt. Hän ei ollut pystynyt hoitamaan erästä asiaa. Mutta te pystytte.” ”Ja mikä saa teidät luulemaan, että haluaisimme hoitaa yhtään mitään?” Salla sanoi. Delacourt kyyristyi hitaasti ja veti penkin alta esiin mustan repun. ”Te saatte tämän.” ”Tavallisen repun?” Petteri hämmästeli uteliaan vitsikkäästi. ”Senkö meitä pitäisi kiinnostaa?” Delacourt avasi repun korostetun hitain sormenliikkein. ”Euroja... ” Salla kuiskasi. ”Miten olette saaneet niitä jo ennen vuodenvaihdetta?” ”Oletteko ryöstäneet rahakuljetuksen?” Petteri kysyi, eikä vitsikkyydestä ollut enää jälkeäkään. ”Paljonko siinä on?” ”Kaksikymmentätuhatta. Kaikkia setelimalleja vitosesta viiteen sataan.” Salla ja Petteri vilkaisivat toisiaan ja näyttivät kumpikin laskevan päässään. ”Melkein 120 000 markkaa”, Petteri sanoi hiljaa. ”Te saatte nämä”, Delacourt jatkoi. ”Ne ovat teidän palkkionne.” ”Palkkiomme mistä?” Petteri kysyi. ”Niiden tuhlaamisesta.” ”Mitä?” ”Kuulit kyllä. Niiden tuhlaamisesta.” ”Mitä pelleilyä tämä on?” ”Vuodenvaihteen jälkeen tuhlaatte nämä rahat. Siinä kaikki.” ”En ymmärrä”, Salla sanoi. ”Ei tarvitsekaan. Tehkää vain niin kuin sanon”, Delacourt tuhahti astetta jäätävämmällä äänensävyllä. ”Ostatte rahoilla mitä mieli tekee. Tarpeellista ja tarpeetonta. Tavarataloista, ruokakaupoista, kioskeista. Kelloliikkeistä, levykaupoista, kodinkonekaupoista. Osan talletatte pankkitileillenne ja nostatte myöhemmin.” ”Eihän tuossa ole mitään järkeä”, Salla sanoi. ”Selittäkää mistä on kysymys, muute emme edes harkitse rahojen ottamista.” ”Olipa uhkarohkea uhkaus”, Petteri mutisi ja katsoi Delacourtia. ”Rahat ovat siis väärennettyjä?” Ilmekään ei värähtänyt Delacourtin kasvoilla. ”Tehkää kuten sanoin, älkääkä huolehtiko mistään muusta. On teidän etujenne mukaista, ettette tiedä enempää. Toimitte täysin vilpittömässä mielessä, kukaan ei voi syyttää teitä mistään.” Autoon laskeutui hiljaisuus. Salla tuijotti rahoja. ”Kuinka te löysitte meidät?” Petteri kysyi. ”Kahvilan korttimaksutositteiden avulla. Tarjoilija ei ollut unohtanut pankkikortilla maksettua alarajaostosta. Hän oli tyytyväinen pienestä vaivanpalkasta. Mutta nyt... Ottakaa rahat.” Petteri ja Salla katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Nimimerkki Writer: Seuraavan aamuna Suomen Pankin turvallisuuspäällikkö Erkki Lehikoinen istui työhuoneessaan ja luki työasemaltaan päivän sähköpostia. ”Ei helvetti!” kirous kirposi hänen huuliltaan. Hänen alaisensa Pentti Viitanen kulki käytävällä huoneen ohi ja pysähtyi ovelle. ”Mitä sä Eki täällä kiroilet?” Viitanen kysyi nojaten oven pieleen. Lehikoinen havahtui koneen äärestä ja nosti katseensa. ”Ai sinä, tuu sisään. Ja pane ovi kiinni perässäs.” Viitanen valpastui. ”Mitä nyt? Jotain vakavaa vai?” Lehikoinen kääntyi kirjoituspöytänsä ääreen. ”Sain juuri postia Euroopan keskuspankilta.” ”Ja ...?” Viitanen hämmästeli Lehikoisen vakavaa ilmettä. ”Keskuspankilla on varmoja todisteita siitä, että ’eräässä euroja painaneessa setelipainossa’ on tapahtunut sisäpiiririkos. Paperiarkkeja ja erikoisvärejä on kadonnut, mutta paino yrittää tietenkin painaa asian villaisella.” ”Älä helvetissä! Eikö sen pitänyt olla maailman turvallisin valuuttaa, joka painetaan maailman parhaissa ja turvallisimmissa painoissa?” ”Piti ja piti. Sitä kuitenkin tehdään yli kymmenessä maassa ja tuhannet ihmiset ovat asian kanssa tekemisissä.” ”No mitä ne käskee tehdä?” ”Ei tässä mitään varsinaisia toimintaohjeita ole. Lähinnä muistutetaan euroseteleiden turvaominaisuuksista ja niiden toteamisesta.” ”No voi hitto, toihan me jo tiedetään!” Lehikoinen nosti katseensa työasemalta. Hän katsoi ikkunasta räntäistä Snellmaninkatua. ”Mutta sitä tämä tarkoittaa, että kiertoon pahimmassa tapauksessa pyrkii todella vaikeasti havaittavia väärennöksiä, joissa on moni asia kohdallaan. Ainakin vesileimat ja UV-muste. Jopa hologrammit.” MUUTAMAN VIIKON KULUTTUA, TAMMIKUUSSA 2002 Petteri laittoi lompakkoonsa epävakain sormin kolme 500 euron ja kaksi 100 euron seteliä. Tammikuinen aamu valkeni Wallininkujalla. ”Tämä ei taida olla ihan viisasta”, Salla sanoi hiljaa. Puhuessaan hän tunki lompakkoon 20 euron seteleitä. ”Meillä ei ole mitään hätää. Emme tiedä mistään mitään.” Petteri katsoi vielä kerran kattolampun valoa vasten seteliä, jossa oli vesileima. Kaikki muutkin turvatekijät näyttivät olevan kohdallaan. ”Mennään. Kerrankin tämä poika saa kunnon stereot.” ”Mutta ensin haetaan minulle kunnollinen kello. Sellainen tyylikään hillitty.” Kooste Aliven, Mari Jääskeläisen, DarknessDancerin, Youngwriterin ja Dark Angelin ehdotuksista: ”Minua alkaa tämä shoppailu jo hieman hyydyttää”, Petteri tokaisi syödessään jo kolmatta Napoleonin leivosta Bulevardin Ekbergillä. Vieressä istuvat arvokkaan näköiset rouvat vilkuilivat syrjäsilmillään pariskuntaa ja mutisivat samalla keskenään ruotsiksi. ”Älä valita”, Salla tuhahti. ”Nyt mennään kellokauppaan.” Lattialla molempien muovikassit pullottivat täynnä tavaraa – heräteostoksia ja kaikkea sellaista, josta he olivat aikaisemmin voineet vain haaveilla. Kassoilla kukaan ei ollut huomannut mitään. Kumpikaan ei ollut sanonut sanallakaan mitään toisilleen rahojen alkuperästä. ”Jos joku tarkkailisi meitä, niin ihmettelisi varmaan”, Petteri kuiskasi. ”Käyttäydymme liian törsäilevästi. Se saattaa herättää epäluuloja.” ”Älä naurata. Katso näitä ihmisiä täälläkin. He törsäilevät joka päivä tämän verran. Olet elänyt liian kauan rahanpuutteessa.” Petteri nielaisi leivoksen lopun, hörppäsi kermaista kaakaota ja selasi iltapäivälehteä. Salla mietti hetken ja kuiskasi: ”Ovatko rahat väärennettyjä?” ”Mitä sitten? Ei se ole meidän ongelmamme. Jos joku kysyy mistä saimme ne, niin sanomme mitä sovittiin. Lopeta jo tuo vauhkoaminen.” Petteri jatkoi lehden selaamista näyttäen ärsyyntyneeltä ja huolestuneelta. ”Lähdetään sitten. Ja ostetaan kunnon kello. Sellainen joka kulkee perintönä monta sukupolvea.” Äkkiä Petteri veti lehden lähemmäs kasvojaan. ”Kuuntele tätä.” Hän alkoi lukea hiljaisella äänellä uutista: ”Helsingistä on jälleen löytynyt muutama 500 euron seteli, joista puuttui hologramminauha. Muita ’viallisia’ euroja ovat olleet 20 ja 10 euron setelit, joista on saattanut puuttua helmiäisnauha takaa. Suomen Pankki korostaa, että setelit eivät ole väärennettyjä vaan täysin käypää valuuttaa, jotka voidaan vaihtaa pankissa moitteettomiin. Kaikki eivät näin kuitenkaan tee, sillä keräilijät maksavat viallisista seteleistä moninkertaisesti niiden nimellisarvon.” Salla katsoi jo vaivihkaa lompakkoaan. ”Kyllä näissä ainakin on hologrammi... tai odotas.” Hän otti yhden setelin erilleen. Petteri kumartui lähemmäs. ”Tässä ei ole hologrammia”, Salla kuiskasi kiihtyneenä. Petteri otti setelin ympärilleen vilkaisten. ”Mitä me teemme sille?” Salla kysyi. ”Myydään jollekin keräilijälle?” Petteri tunki setelin omaan lompakkoonsa. ”Ei. Se herättäisi huomiota. Emme saa alkaa ahneiksi. Maksetaan sillä samalla tavalla kuin muillakin rahoilla”, Petteri kuiskasi. ”Hyötyköön joku muu, jos haluaa.” Sama iltapäivälehden uutinen oli levitettynä Suomen Pankin neuvotteluhuoneen pöydälle. ”Kuka helvetti meiltä on antanut nuo tiedot?” turvallisuuspäällikkö Erkki Lehikoinen kysyi vakavailmeisiltä miehiltä. ”Tiedotuksessa on kai sotkettu asioita”, joku sanoi pöydän takaa. ”Vain täällä tiedetään niiden olevan vääriä, sillä painossa ei ole sattunut yhtään virhettä. Ja kaikki tietävät aivan hyvin, että minulta kysytään ennen kuin annetaan tietoja lehdistölle!” Lehikoinen huusi naama punaisena ja iski nyrkkinsä pöytään. Kaikki kääntyivät katsomaan Lehikoista hämmentyneinä. Tämä ei sopinut hänen rauhalliselle luonteelleen. Lehikoinen rojahti tuoliin ja joi pitkän kulauksen edessään olevasta vesilasista. Hän yritti rauhoittua ja kysyi huomattavasti rauhallisemmin: ”Antoiko joku teistä tiedotukselle ohjeet?” Kaikki katselivat toisiaan. ”Perkele! Vastatkaa nyt, ettei tarvitse suuttua!” Lehikoinen huusi yllättäen. Seurasi käsin kosketeltava hiljaisuus. Lehikoinen vajosi tuoliinsa hieroen kasvojaan. Salla katsoi kädessään olevaa tyylikästä metallinharmaata rannekelloa. ”Pidätkö siitä”, Petteri kysyi. Salla nyökkäsi. Kello maksoi 375 euroa. Heidän ympärillään oli kaksi muuta asiakasta, pitkätakkista herrasmiestä, joiden rinnalla Petteri pusakassaan näytti olevan väärässä paikassa. Petteri aisti asian itsekin ja poimi nopeasti lompakostaan 500 euron setelin. Myyjä käänteli sitä hetken hyppysissään. Petterin sydän hakkasi ja Salla vaihtoi levottomasti asentoaan. ”Ohoh”, myyjä sanoi. Petteri nielaisi. ”Mitä nyt?” ”Tämä on niitä viallisia seteleitä, joista lehdissä on ollut. Tästä puuttuu hologrammi”, myyjä sanoi ja osoitti kohtaa, jossa hologrammin olisi pitänyt olla. ”Niin puuttuukin. En huomannutkaan”, Petteri sanoi. ”Anteeksi”, vanhempi miesasiakas sanoi heidän takaansa. ”Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, niin voisin ostaa viallisen setelin kuudella sadalla eurolla. Harrastan numismatiikkaa.” Petteri ymmärsi setelin arvon keräilijöiden keskuudessa paljon suuremmaksi, mutta nyt ei ollut oikea aika hintaneuvotteluihin. ”No sopiihan se”, Petteri sanoi. Mies antoi kuusi sadan euron seteliä, joista Petteri maksoi kellon aikailematta. ”Nyt mennään stereokauppaan”, Petteri sanoi ulkona Sallalle. He kävelivät lumen peittämää katua joka oli täyttynyt töistä palaavista kansalaisista. Sallan askeleet hidastuivat ja lopulta hän pysähtyi. ”Minulla on idea!” hän sanoi pysäyttäen Petterinkin. Harmaalta taivaalta leijui keveitä lumihiutaleita peittäen alleen ihmisten jättämät jäljet. Petteri tuijotti Sallaa. ”Millainen?” ”Jos näihin rahoihin liittyy rikos, niin eikös siitä joku ole jo varmasti tietoinen? Siis jos ne ovat vaikka väärennöksiä.” Petteri katsoi Sallan kasvoja, joista paistoi arvoituksellisuus. ”Olemme osallisia rikokseen, jos pidämme näitä rahoja itsellämme”, Salla jatkoi. Nyt Petterilläkin alkoi raksuttaa. ”Tarkoitatko siis...”, hän vilkaisi lumen vaippaansa kietomaa puuta. ”Tarkoitan. Viemme rahat pankkin ja noudamme ne muutaman päivän kuluttua.” Petterin ilme kirkastui. ”Rahat sekoittuvat pankissa. Nostamme aivan muita seteleitä kuin veimme sinne. Pesemme ne! Kukaan ei voi sanoa, että käyttämämme rahat ovat väärennettyjä.” ”Ei hassumpi idea.” ”Kyllä ne stereot joutavat sen aikaa odottaa.” Salla osoitti kadun kulmassa olevaa pankin konttoria. ”Mennäänkö heti?” Petteri epäröi. ”Jos rahat ovat väärennettyjä, pankkivirkailija tunnistaa ne heti. Paremmin kuin myyjät. Hei...” Petteri hiljeni hetkeksi kesken lauseensa. ”Mitä jos siinä onkin koko homman juju?” ”Mikä juju?” ”Jos me olemme koekaniineja? Meille annettiin pieni erä seteleitä käytettäväksi, että nähtäisiin menevätkö ne läpi.” ”Äh”, Salla sanoi tuskastuneesti ja vaihtoi asentoaan. ”Eli viemmekö ne pankkiin vaihtoon vai emme?” Kooste Writerin, Mari Jääskeläisen, Youngwriterin, Samuelin ja DarknessDancerin teksteistä: ”No voitaisiinhan me ne sinne viedä, mutta eikös pankkivirkailija yhtään epäile jos rahojen joukossa onkin useita ´viallisia´ seteleitä?” Petteri sanoi epäröiden. ”Siinä tapauksessa käytetään mielikuvitusta.” ”Täh?” ”Sä et sitten tajua joskus mitään”, Salla sanoi ylimielisesti. ”Sanotaan virkailijalle vaikka niin, että vaarini kuoli ja se oli fanaattinen numismaatikko ja ehti kahmia viallisia seteleitä käsiinsä näin paljon. Lopulta mä sitten sain ne perintönä.” ”Aika köyhää. Jos me noin sanotaan, meidän pitää mennä sinne vasta ehkä kuukauden päästä.” ”Ai miten niin?” ”No jos asiasta ilmoitetaan lehdessä tänään, niin ei vaarisi olisi voinut saada niitä seteleitä käsiinsä niin nopeasti.” ”No en mä tarkoittanut, että meidän pitäisi juuri noin sanoa.” ”Mietitään vielä”, Petteri sanoi. ”Missä yleensä venäläinen mafia yrittää pestä rahansa?” Salla värisi kylmästä ja kauhusta ajatellessaan joutumaan samoja keinoja kuin Mafia, Sopraanokin tuli jotenkin mieleen...möhömaha Petteri, huhhuh. ”Casino?” Petteri mietti ääneen. ”Höh”, Salla tuhahti. ”Mitä jos et voita mitään?” ”Pelaan mustaa ja punaista yhtäaikaa samalla panoksella.” ”Idiootti.” ”Se oli vitsi. Mennään sinne pankkiin. Sittenpähän nähdään.” Salla puri huultaan ja kurtisteli kulmiaan. ”Hyvä on.” He kipusivat niukan lumisateen ympäröimänä pankin kiviportaita sisään lämpimään jännitykseen. Petterin oli tarkoitus puhua, Sallan hermot eivät olisi kestäneet sitä. Petterin nahkahansikkaat pitelivät tiukasti lompakkoa, jonka sisältö saattaisi muuttaa molempien tulevaisuuden. ”Kuinka voin auttaa?” nuori tummahiuksinen nainen kysyi tiskin takaa. ”Haluasin panna nämä tilille...” Petteri selitti rennosti istuessaan pehmeälle tuolille. Salla seisoi käsiään katsellen hänen vieressään. Virkailija otti rahat ja näpytteli tiedot näytölle. Hetkessä nainen jo toivotti hyvät päivän jatkot. Salla ja Petteri kävelit rauhallisina ulos konttorista ja ulkona he hyppäsivät toistensa kaulaan, kuin pienet lapset. ”Nyt mennään nostamaan tililtämme ihan toiset setelit pankkiautomaatista”, Petteri sanoi helpottuneena. ”Ja jatketaan törsäämistä.” Huoneessa leijaili sankka tupakansavu. Seinille oli ripustettu karttoja jotka kuvasivat läntistä Venäjää aina Uralille asti. Ikkunan alla oli puinen pöytä. Se oli täyttynyt papereista ja kansioista joita oli hajallaan myös ympäri huonetta. Huone kylpi aamuauringon valossa Tuomivaaran tuprautellessa piippuaan mietteliään näköisenä. Kaksi A-luokan ultrakevyttä lentokonetta oli hiljattain kuljetettu rajan läheisyyteen odottamaan. Itse koneet eivät sinänsä olleet mikään erikoisuus, mutta niiden moottorit oli vaihdettu sähköllä toimiviin huipputeknisiin versioihin, joten ne eivät pitäneet juuri minkäänlaista ääntä. Erikoisvalmisteiset kevyet litium-ioni akut takasivat koneen toimintakyvyn pitemmäksikin aikaa. Operaatioon ensimmäiseen osaan oli valmistauduttu jo hyvissä ajoin. Oli uhrattu viikkoja tutkimalla maastoa ja sen muotoja ja päättelemällä siitä mahdollisia tutkien katvealueita. Oli käyty järviä ja teitä lävitse ja etsitty sopivinta paikkaa ylittää raja. Puhelin pärähti. Tuomivaara nosti kuulokkeen korvalleen. ”Lähtöä aikaistetaan kahdella vuorokaudella”, Delacourtin jäinen ääni sanoi. ”Tapaaminen lähtöpaikalla kello yhdeksäntoista.” ”Mutta kaikki on vielä levällään täällä!” Tuomivaara sanoi hätääntyneesti. ”Tee mitä teet, mutta aikaa on vähän.” ”Mutta mitä...” Linja tuuttasi jo. Näinkö tässä nyt kävi, ajatukset juoksivat hänen päässään. Hän oli valmistellut operaatiota, jonka piti alkaa vasta torstaina. Hänen oma suunnitelmansa, jossa hän aikoi kavaltaa esimiehensä. Tuomivaara oli tullut aluksi mukaan silkasta mielenkiinnosta, mutta mitä pitemmälle kaikki eteni, sitä suuremmaksi kasvoi hänen pelkonsa ja vihansa. Hän aikoi kavaltaa, koska Suomen kansa, jota hän niin rakasti, joutuisi kärsimään tämän kaiken takia. Se ei ollut oikein. Tuomivaara käveli pöydän luo. Hän keräsi siltä kaiken välttämättömimmän minkä uskalsi ottaa ja laittoi ne mustaan nahkapäällysteiseen salkkuun. Sitten hän kävi noutamassa hatarasta, joskus navettana palvelleesta autotallista bensiinillä täytetyn jerrykanisterin ja roiskutti sen sisällön ympäri pirttiä. Lopuksi hän nappasi takan reunalta tulitikkurasian ja sytytti muutamia sanomalehtia palamaan. Kun hän oli varma, että ne olivat syttyneet kunnolla ja sytyttäisivät bensiinillä valellun lattian, hän juoksi vanhan Fiatinsa luokse ja heitti salkun takapenkille. Itse hän asettui kuljettajan paikalle ja starttasi. Renkaat ulvoen auto ampaisi kohti metsätietä. Tuomivaara vilkaisi vielä taustapeiliin. Mökki oli jo ilmiliekeissä. Kansalaisten kohtalo oli nyt hänen käsissään. Ultrakevyen kaksipaikkaisen lentokoneen moottori suhahti käyntiin ja pian sen perään toinenkin. Taivaalle oli kerääntynyt pilviä, jotka peittivät kaiken harmaan massansa alle. Tuiskutti lunta. Tuomivaara puisteli turkislakkiaan kiukkuisesti. ”Tyypillistä tuuriani”, hän puuskahti. Yleensä hän ei näyttänyt tunteitaan julkisesti. Mutta eräs esine oli unohtunut pirttiin lähdön kiireessä - perintönä pojalta pojalle kulkenut taskunauris. Liekit olivat nielleet sen. Itse kello ei ollut järin arvokas, mutta sen sisällä oli jotain. Pieni liivatteesta valmistettu lääkekapseli, joka sisälsi sekunneissa keskushermoston lamauttavaa myrkkyä. ”Vanhan kellon peräänkö sinä itket”, Honka tuhisi. Hän oli pitkä ja vankkarakenteinen mies, kova niin mieleltään kuin voimiltaankin. Ehkä tarpeettomankin kova. Hänen aikaisempaan elämäänsä kuului vankilareissuja, kapakkatappeluita, käsirysyjä ja kaikkea missä hänen voimistaan oli etuja. Ja usein hän tappelikin vain sen takia että sai näyttää voimiaan. ”Mutta se oli tärkeä”, Tuomivaara mutisi. ”Miten ihmeessä tuollainen tunari on päässyt mukaan?” Jo olisi ääni kellossa toinen, jos hän tietäisi mitä tulisi tapahtumaan, Tuomivaara ajatteli. ”Lopettakaa”, Jaatinen murahti. Hän oli Hongan täysi vastakohta: pieni ja hentorakenteinen. Mutta mikä voimassa jäi puuttumaan, se korvautui terveellä maalaisjärjellä ja itsevarmuudella. ”On jo muutenkin hermot kireällä ja vielä joutuu aikuisten miesten kinastelua kuuntelemaan.” Jaatinen tarkasti koneet vielä kerran ennenkuin oli tyytyväinen ja asettui sitten ensimmäisen koneen ohjaajanpaikalle. Honka istahti toiseen ja Tuomivaara hänen taakseen. ”Delacourt'n ilmoitettiin olevan valmis puolenyön aikoihin”, Jaatinen totesi Hongalle. ”Hyvä. Siispä ei muuta kuin kohti Taivalkoskea”, Honka vastasi tehden kädellään laajan kaaren ja lisäsi vielä Tuomivaaralle virnistäen: ”Se on nyt poika menoa sitten.” Tuomivaara irvisti ja kiersi kaulaliinan tiukemmalle. Sukset kahisivat metsätien pintaa vasten parisataakiloisten lentokoneiden ottaessa vauhtia. Hetken kuluttua sukset irtaantuivat ja kaksi hiljaista ja tummaa möhkälettä hävisi hiljaa liitäen lumipyryn sakeuttamaan talviyöhön. Tuomivaara ei edes yrittänyt arvailla, mitä Delacourt aikoisi rajan yli viedä. Tämä ei ollut antanut siitä pienintäkään vihjettä. Heidän tehtävänsä olisi hoitaa lasti perille eikä kysellä turhia, Delacourt oli näyttänyt ajattelevan. Mutta se oli väärä luulo. Mari Jääskeläinen ja Youngwriter: Suomen Pankin turvallisuuspäällikkö Lehikoisen huoneesta kantautui vaimeaa puheensorinaa. "Ymmärrätkö? Tilanne on pysäytettävä, emme saa antaa näiden seteleiden uida holveihimme. Se olisi jotakin aivan käsittämätöntä", Lehikoinen sanoi kiivaasti puhelimeensa. Hän oli istunut työhuoneessaan miltei koko päivän, paitsi käydessään lounasaikaan ylikomisario Niskakosken luona. Heidän keskustelunsa oli koskenut viimeaikojen rahasotkuja, joista kansa ja lehdistö olivat vielä täysin tietämättömiä. Ehkä tieto räjähtäisikin pian käsiin ja lööppeihin, mutta siihen asti se oli erittäin salaista. "En tiedä. Ne ovat tulleet ilmeisesti saksasta”, Lehikoinen sanoi puhelimeen. ”Kukaan ei ole vielä saanut jäljitettyä mitään, kaikki tämän hetken tiedot perustuvat vain arveluihin." Lehikoisen korkeaa otsaa painoi monta huolten kokoamaan ryppyä. Tänään oli saatu tietoon taas uusia väärennöksiä. Kukaan ei voinut pysäyttää setelien leviämistä. Ne olivat väärennettyjä, mutta lähes aitoja. Lehikoinen kuunteli linjan toisesta päästä kantautuvaa, poliisin tietotekniikkayksikön johtajan matalaa ääntä: "Joku ryhmä, jonka aivojen paikalla on metallia ja älykortteja? On pakko tunnustaa, ettei ainakaan meillä poliisissa ei ole saatu selville mitään. Ei yhtikäs mitään." Lehikoinen hengähti syvään ja jäi tuijottamaan Suomen Pankin aulan valvontakameran kuvaa nahkatakkipukuisesta, tummasta ja suuresta miehestä. Delacourt nojasi männyn paljasta runkoa vasten. Hän puhalteli käsiinsä ja kirosi kun oli hukannut hansikkaansa jonnekin. Suomen ilmasto ei kertakaikkiaan sopinut hänelle. Kuinka kukaan saattoikaan elää tämmöisessä jumalanhylkäämässä maassa? Hän katseli lumipyryyn tähystäen koneita joiden piti tulla hetkenä minä hyvänsä. Sovittu aika oli kahdeltatoista. Hän vilkaisi kelloaan. Viittä yli kaksitoista. Aika kului verkkaisesti. Lopulta hän vilkaisi kelloaan uudelleen. Puoli yksi. Missä he kuppaavat? Oliko hän sittenkin ottanut turhan suuren riskin jättäessään lastin haettavaksi eri paikasta? Epävarmuus kalvoi hänen mieltään. Voisiko suomalaisiin luottaa? Toisivatko he lastin? Ja jos toisivat, olisivatko he tutkineet sen? Ei! Tämä sää tekee vaan vainoharhaiseksi. Hän kirosi taas Suomen ilmaston, suomalaiset ja siinä samalla myös monet muutkin asiat kaikkein syvimpään. Mutta Jaatinen oli vaikuttanut hieman oudolta viime aikoina. Vai oliko sekin harhakuvitelmaa? Honkakin oli käyttäytynyt jokseenkin epäilyttävästi. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tuulen suhina moninkertaistui ja hän tunsi paniikin hiipivän äänettömästi häntä kohti. Delacourtin kädet vapisivat. Hermot olivat tiukalla ja pää sekaisin. Viime päivien työskentely ja unettomat yöt olivat osaltaan syynä siihen. Hän työnsi sormensa povitaskuun ja onki sieltä vaivoin nikotiinipurukumin. Hän oli lopettanut tupakoinnin joitakin aikoja sitten, mutta purkasta oli tullut yhtä lailla riippuvaiseksi, ehkä enemmänkin. Hän olikin luvannut itselleen, että kun hanke saataisiin päätökseen, hän palkitsisi itseänsä paksulla sikarilla. Aidolla kuubalaisella. Hän työnsi purkan suuhunsa ja alkoi jauhaa sitä haaveillen samalla oikeasta tupakasta ja sen vaikutuksesta. Kirvelevä nikotiini irtosi kumimassasta ja imeytyi poskiin. Vapina alkoi helpottaa käsissä ja tuulen äänikin kuulosti jo normaalilta. Samalla hetkellä hän huomasi jotain tuiskun seassa. Musta hahmo lähestyi hiljalleen. Kaksipaikkainen ultrakevyt lentokone. Delacourt otti taskulampun esille ja vilkautti sovitun valomerkin. Kone korjasi suuntaansa ja alkoi tehdä laskuaan. "Mutta mitä hel..." hänen äänessään oli hämmästystä ja sen sekaista raivoa. Koneita oli vain yksi. "Mitä tämä merkitsee?" Jaatinen laskeutui leijuen sileälle rantaan auratulle jääkentälle ja ohjasi koneen suojaisan lumivallin vierelle. Delacourt loikkasi koneen vierelle ja hänen kasvoissaan paistoi selvä raivo. "Nyt olisi hieman selitettävää!" hän huusi. Hän oli menettänyt malttinsa täysin. Niskurointia! "Suunnitelmiin tuli pieni muutos", Jaatinen tokaisi. "Varotoimenpide." "Varotoimenpide!? Mitä te olette tehneet" "Annahan kun kerron jotain." Jaatinen selitti Delacourtille jonkin aikaa ja piirteli lumeen kuvioita havainnollistamiseksi. Delacourt nyökkäili sitä mukaa kun juttu eteni. Lopulta hän murahti Jaatiselle hyväksyvästi ja istahti koneen takapaikalle. "Mutta jos tämä on sitten jotain pelleilyä, niin revin silmät päästäsi ja silloin on leikki kaukana!" Delcourt sanoi varoittavasti jäisellä äänellään. Jaatinen nielaisi ja tunsi kuinka hänen poskiaan kuumotti. Hiki valui kylmästä ilmasta huolimatta. Hän oli tehnyt koneeseen pieniä muutoksia, joista ei ollut maininnut muille. Syykin oli päivänselvä. Delacourtista oli päästävä eroon. Jaska ja DarknessDancer: Suomen Pankin turvallisuuspäällikkö Erkki Lehikoinen odotti kärsimättömän toimettomana Eläketurvakeskuksen pääovien edessä Pasilassa. Paksusta mustasta ulsterista huolimatta kuulaan kirpeä pakkasilma sai hänet palelemaan. Hän vilkaisi kelloaan ja kirosi mielessään: viisitoista minuuttia yli yhdeksän. Missä pirussa Heinonen kuppasi? Tapaamisen olisi voinut sopia jonnekin muuallekin. Samassa hetkessä Eläketurvakeskuksen ovesta astui ulos pitkä, ristiverinen, noin viisikymmentävuotias mies. Hän laski hyväntuulisesti kätensä Lehikoisen olkapäälle tämän takaa. "Huomenta Erkki!", Suojelupoliisin erityisasiantuntija Jussi Heinonen sanoi ja hymyili leveästi. Erkki Lehikoinen kääntyi yllätettynä ja puristi esiin hymyn: "Terve terve." "Miten Eve voi? Edelleen luontaisruokavaliolla?", Heinonen kysäisi. Lehikoinen hymyili vielä väkinäisemmin ja jätti hämmentyneenä vastaamatta. "Sori viivästys, mulla on eräs työjuttu kesken Eläketurvakeskuksen kanssa ja palaverin piti olla lyhyempi. Odottelitko pitkään?" "En.", Lehikoinen valehteli, hän oli tullut hyvissä ajoin paikalle ennen tapaamisaikaa. Heinonen ja Lehikoinen tunsivat toisensa jo vuosien takaa; he tutustuivat poliisiopiston perusjaksolla Tampereella ja siitä oli vierähtänyt pieni ikuisuus. Heinonen oli kotoisin Kuopiosta ja Lehikoinen oli varttunut nuoruusvuotensa Hämeessä. He olivat kuitenkin tulleet alusta asti hyvin toimeen keskenään. Urakehitys vei heidät eri suuntiin mutta he pitivät edelleenkin yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Työasioista he keskustelivat epävirallisesti kuten nytkin. Miehet nousivat portaat ylös kävelykadulle ja Heinonen näytti suuntaa autolleen, jonka oli pysäköinyt muutaman korttelin päähän. "Sinulla on jokin ongelma, jonka suhteen uskot minun voivan auttaa?", Heinonen siirtyi varsinaiseen tapaamisen aiheeseen. "Niin. Arvaat varmasti, että kyse on siitä rahaväärennösjupakasta." Heinonen nyökkäsi. "Mikä näkemys sinulla on?" "Et taida kysyä Supon näkemystä? Arvasin ettet tule Pertin kanssa juttuun", Heinonen naurahti. Pertti Flink oli Supon yhteysmies Suomen Pankkiin rahaväärennösjutussa. "No mitä mieltä olet", Lehikoinen toisti kysymyksen. "Varmaa, joskin vahvistamatonta, on että takana on ulkomaalainen taho. Taannoinen kirjapainovarkaus liittyy oleellisesti juttuun ja se on päätutkintalinja. Minun näkemykseni on, että rahojen levitys on mitä todennäköisimmin suomalaisen kontaktin käsialaa." "Mihin perustat olettamuksesi?", Lehikoinen tarkensi kiinnostuneena. "Pidä tämä toistaiseksi omana tietonasi mutta Flinkin tutkintaryhmä on tehnyt hyvää työtä ja hahmottanut melko kattavasti missä puitteissa levitys on tapahtunut. Pääosa vääristä seteleistä on päätynyt rahaliikenteeseen muutaman korttelin alueella. Flink on onnistunut määrittämään setelien levityspäivän ja ajanjakson. Kaikki tapahtui kolmessa tunnissa. Saimme ministeriöstä erityisvaltuudet, Flink kääntää niillä valtuuksilla jokaisen kiven nurin: tunnethan sinä Flinkin. Flink sai jo pääosin haltuunsa valvontakamerakuvat tutkittavien kortteleiden alueelta. Niiden analysoiminen on toinen juttu mutta etuna on, että rahojen levitys alkoi heti liikkeiden auettua ja asiakasvirta oli melko rauhallista." "Aivan.", Lehikoinen totesi. "Flink tiedottaa Suomen Pankkia tutkinnan edistymisestä parin, kolmen päivän kuluessa. Jaa siinähän se auto. Hyppää kyytiin, jutellaan matkalla lisää." Tuomivaara rämpi lumihangessa Hongan perässä raskaasti huohottaen. He olivat hypänneet laskuvarjoilla ja nyt heidän pitäisi rämpiä metsän läpi sovittuun paikkaan. Määränpää oli lähellä ja Honka käveli reippaasti eteenpäin. Tuomivaara joutui juoksemaan, koska Hongan pelkkä kävelyvauhti oli hänelle liian kovaa menoa. "Ala tulla jo. Tie näkyy tuolla edessä", Honka huusi edestä päin. Vihdoinkin, Tuomivaara ajatteli. Hän saapui tien reunaan, jossa Honka jo odotti kärsimättömästi. Nyt heidän piti odottaa. Tai niin ainakin Honka luuli. Tuomivaara odotti hengityksensä tasautumista ja kysyi sitten Hongalta: "Olisitko sinä valmis pettämään Delacourtin, jos hyötyisit siitä tarpeeksi?" Honka mulkaisi häntä vihaisena ja sanoi lyhyesti: "En olisi." Tuomivaara hymyili pirullisesti kaivaessaan melkein antiikkisen revolverinsa takin taskustaan. "Sanoit juuri tasan kaksi viimeistä sanaasi", Tuomivaara sanoi ja kohotti ladatun revolverinsa. Honka karjaisi ja hyökkäsi Tuomivaaran päälle. Metsässä kaikui laukaus. Jaatinen puristi hermostuneesti lentokoneen ohjaimia. Delacourtin äänekäs purkansyönti kiristi hänen hermojaan. Mutta hän ei sanonut mitään ettei suuttuisi ja silloin suunnitelma menisi piloille. Hänen onnekseen Delacourt sylkäisi purkan lentokoneen lattialle ja vaihtoi istuma-asentoaan muutamaan otteeseen. Jaatinen kurkotti istuimeltaan jotakin ja matkapuhelin kolahti hänen taskustaan koneen lattialle. Samaan aikaan se piippasi ilmoittaen tulleesta tekstiviestistä. Delacourt kumartui poimimaan puhelimen jaloistaan. ”Anna tänne se”, Jaatinen sanoi napakasti. Liian napakasti, Delacourt ajatteli ja näppäili viestin näkyviin vaikka Jaatinen riuhtoi häneltä puhelinta. Kone heilahteli epävakaasti. Delacourt luki viestin. ”Honka on pois tieltä. Tapaamme sovitussa paikassa, kun olet hoidellut Delacourtin.” Delacourt käsitti, että hänet oli petetty. Jaatinen tajusi paljastuneensa. Nimimerkki Taustavoima: "Sinä saatanan sika!", huusi Delacourt tempoessaan istuinvyönsä auki. Ollessaan kiihtynyt hänen aksentinsa sakeni entisestään. Ranskalainen hyppäsi Jaatisen päälle ja tavoitteli tämän kurkkua piittaamatta hiukkaakaan lentoturvallisuudesta. Jaatinen tunsi nikotinipurukumin tuoksun nenässään ja vahvat sormet kaulallaan. Pienkone kallistui voimakkaasti, ja Delacourt kaatui takaisin omalle penkilleen. Jaatisen kädet tavoittelivat penkin alle piilottamaansa sähkökytkintä, joka oli osa ranskalaisen päänmenoksi tehtyjä muutostöitä. Delacourt yritti pystyyn, mutta Jaatinen, yhä tukevasti vyötettynä, lisäsi koneen kallistusta ja horjautti esimiehensä koneen ovea vasten. Sähkökytkimen nappi oli hänen peukalonsa alla. Jaatinen painoi nappia. Pienet muoviräjähdepanokset irrottivat paukahtaen oven kiinnikkeistään. Ovi katosi yön pimeyteen Delacourt mukanaan. Jaatinen oikaisi koneen vapisevin käsin. Kurkunpäätä aristi, ja Jaatinen toivoi, että olisi miettinyt tilannetta varten jonkin dramaattisen letkautuksen. Mutta ei Jaatista mielikuvituksensa takia oltukaan palkattu. Hän muutti koneen kurssia ja veti takkinsa vetoketjun kaulansa mustelmien päälle; ohjaamossa vihmoi. Turvallisuuspäällikkö Lehikoinen oli tekemässä yhtä uransa vaikeimmista päätöksistä. Hänen edessään oli allekirjoittamaton lehdistötiedote, jossa Suomen Pankki ottaisi virallisesti vastuun viallisista seteleistä ja pahoittelisi painossa tapahtunutta virhettä, jonka seurauksena osasta seteleistä puuttui tunnistelanka. Hän oli saanut siunauksen setelit painavan Setec Oy:n johtajana toimivalta ystävältään, joka vakuutti, että tarina oli uskottava, eikä sitä voisi ilman laajoja tutkimuksia osoittaa valheeksi. Lehikoinen oli laatinut lehdistötiedotteen Supon erityisasiantuntija Heinosen kehoituksesta. Heinosen mukaan väärennösten pitäminen salassa oli tällä haavaa kaikkien edun mukaista, kun rikollisoperaation yksityiskohdista ei ollut vielä tarkkaa tutkimustietoa. Ja ymmärsihän Lehikoinen itsekin, että kun Suomen Pankki oli jo aikaisemmin antanut lausunnon, jonka mukaan tunnistelangattomissa seteleissä ei ollut kyse väärennöksistä, olisi sanojen pyörtäminen tässä vaiheessa ollut voimakas isku Pankin maineelle. Lehikoinen ymmärsi tilanteen komiikan: jos Suomen Pankki hyväksyisi rahat maksuvälineiksi, olivatko ne silloin edes väärennöksiä? Mietittyään asiaa hyvän aikaa Lehikoinen oli tullut samaan tulokseen Heinosen kanssa. Supo oli varmasti valinnut parhaan menettelytavan tilanteeseen, jossa skandaaliaineksia oli aivan riittämiin. Lehikoinen oli ottanut lähipiirinsä neuvotteluun, ja vaatinut heitä olemaan koko asiasta täysin vaiti. Pankkilaki, Suojelupoliisi ja valtion etu olivat sanoja, joilla Lehikoinen oli joutunut aikaisemminkin tukkimaan ihmisten suita. Salailu oli se osa turvallisuuspäällikön työstä, josta hän ei pitänyt. Silti Lehikoinen oli henkeen ja vereen realisti ja ymmärsi, että jonkun oli tämän kaltaiset tilanteen hoidettava - mielummin hän oli itse tilanteen herra. Oikeudenmukaisena esimiehenä hän oli luvannut kantaa täyden vastuun, mikäli yritys epäonnistuisi. Vastaavasti hän myös tiesi turvallisuusosaston työntekijöiden olevan asiansa osaavia ja tottuneita vaikenemiseen. Puhelin keskeytti Lehikoisen ajatukset. "Minä täällä." Se oli Supon talous- ja valuuttarikosten asiantuntija Jussi Heinonen tyytyväisyyttä äänessään. "Meillä on se suomalaisen kontakti. Tuletko käymään?" Lehikoinen raapusti nopeasti nimensä ja käveli ulos toimistostaan. Huomiotaherättämättömästi pukeutuneet miehet koputtivat pienen asunnon oveen Wallininkadulla Helsingin Kalliossa. Nuorukainen avasi oven. "Suojelupoliisista päivää. Oletteko te Petteri Kaura?" Nuorukaisen polvet löivät loukkua myöntymisen merkiksi. Suurin piirtein hänen ikäisensä tyttö tuli ovelle. "Minä olen Salla Viljanen." "Kaura ja Viljanen, vai?" poliisi hymähti kuivasti. "Teitä me olemmekin jo etsineet. Olisi hieman puhuttavaa." Suojelupoliisin kuulusteluhuoneessa he kertoivat kaiken mitä tiesivät, sillä Supolle oli turha valehdella. "Sanooko sinulle nimi Marcel Delacourt mitään?" Heinonen kysyi Lehikoiselta. Miehet istuivat hänen askeettisesti kalustetussa toimistossaan. Lehikoinen mietti hetken ja pudisti sitten päätään. "No, ei meillekään, joten ajoimme sen Interpolin kautta. He tunsivat saman ihmisen myös muutamilla muilla nimillä. Ranskalainen palkkarikollinen, suomalainen äiti. Sopisi hyvin tällaisen operaation nokkamieheksi. Nuo lapset ovat varmaan oikeassa sinä, että he saivat koe-erän; sellaista menetelmää käytetään joskus." "Miten heille käy?" "Väärennetyllä rahalla maksaminen on rikos, mutta mehän sovimme, ettei heidän hallussaan oleva raha ole väärää. Emme voi asettaa heitä syytteeseen, mutta he ymmärtävät asemansa ja tajuavat, että jos he menevät puhumaan vaikka lehdistölle niin samalla tekevät itsestään Delacourtin rikoskumppaneita. Kyllä he pysyvät hiljaa " Heinonen puri huultaan. "Aika kumma sinänsä, että Delacourt kertoi noille lapsille oikean nimensä, yleensä rikolliset haluavat pysyä tuntemattomina." Lehikoisen päähän pälkähti villi ajatus. "Mitä jos hänellä on jotain sellaista suunnitteilla, ettei nimen julkitulolla ole sen jälkeen väliä..." "...Tai sitten hän haluaa meidän tietävän, kuka hän on", päätti Heinonen lauseen. "Olen lähetellyt paljon muistioita Brysseliin, mutta jotenkin tuntuu, etteivät he tajua kuinka riskialtista euron käyttöönotto oikeasti on. Meillä on venäläistenkin kanssa parempaa yhteistyötä kuin heidän. Tämä on ihmiskunnan suurin rahanvaihto-operaatio, ja varmasti se houkuttaa rikollisia. Euro on palvelus rikollisille." Lehikoinen nyökkäsi, hän oli myös lähetellyt muistioita. Itämafia saattoi olla Brysselin EU-johdolle kaukainen asia, mutta Venäjän naapurimaassa Suomessa se otettiin hyvin vakavasti. "Niiden varastettujen painotarvikkeiden määränpäästä ei ole faktaa, mutta he epäilevät Venäjää." "Jos oletetaan, että rajan takana on painettu väärää rahaa, kuinka paljon uskot, että sitä on ehditty painaa tähän mennessä?" "Riippuu tietysti täysin rikollisten valmiuksista, mutta..." "Anna arviosi." "Sanoisin, että määrä voi olla mitä tahansa kuuden ja kuudenkymmenen miljoonan euron väliltä. Mutta painotan, että se voi olla paljon enemmänkin. Emme tiedä, onko olemassa muita painotarvikevarkauksia, joista meitä ei informoida." Tiedonkulun vaivalloisuuden tietävä Heinonen huokasi. "En ihmettelisi, vaikka olisikin." Miehet istuivat hiljaa. Kumpikin viritteli mielessään skenaariota tilanteesta, jossa miljoonia euroja väärennettyä rahaa ilmestyisi äkkiä Suomen rahamarkkinoille. Rahaa, jonka Suomen Pankki oli hyväksynyt maksuvälineeksi, ja luvannut korvata vierheettömillä seteleillä. Niin suuri määrä viallisia seteleitä herättäisi suunnattoman hälyn. Suomen Pankin moitteeton kansainvälinen maine olisi auttamatta mennyttä; tällaisissa asioissa Lehikoisen uhrimielellä ei olisi merkitystä. Pahimmassa tapauksessa Suomen koko rahamarkkinat menisivät pysyvästi sekaisin. Luottamus yhteiseen rahaan voisi helposti romahtaa, epäilijöitä oli jo entisestään paljon. Kumpikin miehistä oli hyvin perillä mahdollisista seurauksista. "Annanko sen tiedotteen olla?", kysyi Lehikoinen. "Ei kun allekirjoitat sen niin kuin sovittiin. Ei tämä muuta siltäosin tilannetta." "Sitten teidän on paras saada heidät kiinni." "Teemme kovasti töitä. Olen parhaillaankin epävirallisessa yhteydessä Venäjän sisäministeriön talousrikosyksikköön. Delacourtin yhteyksiä sinne päin tarkistellaan parhaillaan. Olen vakuuttanut kollegamme, että rikollisten kiinniottaminen on yhteisen edun mukaista. Sovimme, että venäläiset saavat tunnutusta toimistaan rahanväärentäjien kiinniottamisessa, ja että rahoista mainitaan summa, mutta ei sitä, että pieni määrä oli jo päässyt liikenteeseen." "Olet ovela mies, Jussi." "Toivottavasti tarpeeksi ovela." Jaatinen rullasi koneen aukiolle toisen samanlaisen viereen, kytki virran pois sähkömoottoreista ja hyppäsi maahan. Metsän pimeydestä taapersi hahmo. "Honka?", Jaatinen kysyi. "Ei lähtenyt mukaan", Tuomivirta sanoi. "Delacourt lienee kuollut." Se ei ollut kysymys. "Anna puhelin." Jaatinen ojensi matkapuhelimensa, jonka pre-paid -liittymää ei poliisi kyennyt jäljittämään. Tuomivirta valitsi yhteysnumeron, jota hän ei turvallisuussyistä tallentanut puhelimen muistiin. "Dobre utra, Vladi. Minja zavut Tuomivirta", hän sanoi yhteyden muodustuttua. "Delacourt ei valitettavast ole enää operatiivinen johtaja. Suunnitelma on peruutettu. En osallistu Suomen vastaisiin toimiin." Tauko, Tuomivirta kuunteli venäläisen kiivasta vuodatusta. "Minua ei kiinnosta teidän aikeenne. Minun puolestani voitte tunkea suunnitelman vaikka poikittain perseeseenne. Spakoinai notshe." Tuomivirta laittoi puhelimen taskuunsa. Jaatinen kysyi: "Mitä nyt tehdään?" "Huolehditaan rahoista." Jaatinen nielaisi. "Miten sinä rahoista tiedät?" "Revin paketit auki tietenkin. Miten sinä niistä tiedät." Uusi ja itsevarmempi Tuomivirta sai Jaatisen hämmentymään. "Minulle kerrottiin." Sitä hänen ei olisi kannattanut sanoa. Pistooli ilmaantui Tuomivirran käteen, ote sen kahvasta oli määrätietoinen. "Taidat pelata venäläisten pussiin." Jaatinen nielaisi uudellen. Oli totta, että Vladi oli selittänyt hänelle enemmän operaatiosta kuin muille ja maksanut ylimääräistä hedän tarkkailemisestaan. Tuomivirran kertoessa omista suunnitelmistaan oli Jaatinen mennyt mukaan, koska arveli nettoavansa parhaiten molemmille puolille pelaamalla. Nyt hänelle oli käymässä huonosti. Hän nyökkäsi. "Saatanan tollo. Nyt sinä kerrot kaiken, mitä tiedät näistä rahoista." Aseelle ei väitelty vastaan. "Tämä on väärää rahaa, miljoonia. Luin Vladin papereita; saman kokoisia ja isompia eriä on tulossa Suomeen lähiaikoina. Jotain suurta on tekeillä." Jaatinen kokosi itsensä psykologista arviota varten. "Minä luulen että se mies on hullu." Tämä sopi Tuomivaaran omiin päätelmiin. Venäjän-matkallaan hän oli saanut Vladiksi itseään kutsuvalta mieheltä tehtäväksi vain rajanylityksen suunnitelun. Muita ryhmän jäseniä hän ei ollut tuntenut entuudestaan, mutta hankkeen lainvastainen luonne oli ollut hänelle alusta asti selvää. Jos Jaatinen puhui totta, kuten Tuomivaara uskoi, oli hänellä entistäkin suurempi syy huoleen. Vladin ja Delacourtin hän petti silmää räpäyttämättä, mutta Suomi-neidon luottamusta hän ei pettäisi koskaan. Lehikoinen oli taas työpaikallaan, omaan toimistoonsa linnottautuneena. Lehdistötiedotteen lähettämisen jälkeen hän oli puhunut puhelimessa lähes koko iltapäivän. Hänen piti selittää mm. tasavallan presidentille, että viallisista euroista ei koituisi ongelmia. Hänestä tuntui naurettavalta tyynnytellä johtohenkilöitä tällaisen asian takia, kun hänellä oli käsissään todellinen kriisi. Supo oli huolehtinut niistä tavallisen poliisin ihmisistä, joilla oli tietoa rahaväärennösten ja virheellisten eurojen yhteydestä. Lehkoinen ei oikeastaan halunnut tietää, mitä arkaluontoista Supolla oli arkistoissaan korkea-arvoisista poliiseista, sillä se sai hänet ajattelemaan, kuinka paksu hänen kansionsa mahtoikaan olla. Puhelin soi jälleen. Se oli Heinonen, joka ei kyennyt peittämään innostustaan. "Se tiedustelu Delacourtin Venäjänsuhteista tuotti tulosta. Hän on vieraillut Pietarissa monta kertaa, viimeisen puolen vuoden aikana kuitenkin paljon tavallista useammin. Venäjän poliisi on pistänyt merkille hänen tapaamisensa sikäläisen liikemiehen Vladimir Kabuletsinin kanssa. He tietävät hänet melko varmasti rahanväärentäjäksi, mutta ei heillä tietenkään ole mitään todisteita. He ovat oikein innostuneita, kun nyt niitä on ehkä saatavilla." "Ovatko he ottaneet tämän... Kabu..?" "Kabuletsinin." "Ovatko he ottaneet Kabuletsinin talteen?" "Kyllä, venäisillä on laillinen oikeus pitää häntä vangittuna muutama päivä. Sitten he pitävät häntä laittomasti muutaman päivän, jos on tarpeen. Ei tosin varmaankaan tarvitse." Heinonen piti tehostetauon. "Parin murtuneen sormen jälkeen hän oli myötänyt aikovansa kuljettaa väärää rahaa Suomeen. Kertoi määrät, reitit, kaikki." Helpotus oli liian mitätön sana kuvaamaan Lehikoisen tuntoja sillä hetkellä. "Ikävämpi juttu on se", Heinonen jatkoi, "että sitä rahaa on paljon. Helvetin paljon. Ja suuri osa siitä on tulossa tänä yönä. Rajanylityspaikat on melko tarkkaan tiedossa, mutta kiire tulee." "Onko meillä tarpeeksi aikaa?" "Vedän kaikista naruista, jotta saisin poliisin ja rajavartiolaitoksen mobilisoimaan salakuljettajajahdin. Auttaisi, jos ilmaisisit poliisiylijohtajalle, kuinka Suomen Pankki arvostaisi poliisin nopeaa toimintaa tämän kaltaisessa tilanteessa. Mutta viallisia seteleitä ei edelleenkään yhdistetä tähän juttuun." "Totta kai. Mitä venäläiset aikovat Kabuletsinille?" "Rajanylittäjien on tarkoitus raportoida säännöllisesti. Varmaan pistävät hänet rupattelemaan heille." "Pidä minut informoituna." Puhelimen kuuloke otettiin venäläisrikolliselta pois. "Mitä helvettiä tuo tarkoitti? Mitä siellä tapahtuu?" sänkitukkainen miliisi tiukkasi. Kabuletsin oli kuitenkin paljon hämmästyneempi kuin kukaan huoneessa olevista poliiseista. Yllättävä tekijä oli tullut sotkemaan hänen suunnitelmansa. Tuomivaaran puolenvaihto oli tullut hänelle shokkina, mutta muilla ryhmillä oli vielä mahdollisuuksia. Paskat oli, hän petti itseään. Suomalaiset olivat keksineet hänen aikeensa. Hän vihasi suomalaisia, oli vihannut jo kauan. Onneksi hänen itsensä mahdollisuudet olivat kiistämättömät, sillä niin kauan kuin oli elämää, oli toivoa. Hän ei aikonut selviytyä miliisien iskuista vain kuollakseen vuoden kuluttua vankitoverin puukkoon jossain keskisessä Siperiassa. "Minun pitää päästä huussiin", hän sanoi. Yksi miliiseistä talutti hänet WC:hen ja seisoi hänen takanaan, kun hän virtsasi. Kabuletsinin silmät harhailivat katossa kuin etsien ratkaisua ongelmaansa. Katsoessaan WC:n ikkunaan päänsä yläpuolelle hän oli saada sydänkohtauksen: näkyviin ilmaantuivat tutut kasvot. Hänen henkilökohtainen turvamiehensä Oleg näytti hänelle metalliesinettä. Se oli pistooli, jonka piippuun oli kinnitetty äänenvaimennin. Kabuletsinia vahtiva miliisi ei ollut huomannut mitään. Kabuletsin arvioi tilanteen, veti syvään henkeä ja syöksähti lattialle. Luoti lävisti ikkunan ja osui keskelle hämmästyneen poliisimiehen otsaa. Mies rojahti lattialle. Oleg irrotti ikkunan paikoiltaan ja auttoi Kabuletsiniä kiipeämään ulos. He menivät Olegin autoon ja ajoivat tiehensä. Kabuletsinilla oli nyt vain yksi suunta. Hän menisi Suomeen ja veisi aikeensa pätökseen. Hän saisi kostonsa. Jaatinen ja Tuomivaara olivat päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen irroittaessaan lastiaan koneiden kyljistä. Jaatinen oli luovuttanut johtoaseman suosiolla aseistetulle kumppanilleen. Hänellä oli käytännön järkeä, ja hän laski tulevaisuutensa kärsivällisyyden ja saappaaseensa työnnetyn stiletin varaan. Ääneti, heikon valonheittimen keilassa työkennellen he kasasivat muoviset rahakäkääröt hangelle. Kummallekin tuotti vaikeuksia arvioida heidän hallussaan olevan rahan määrää. Miljoonia joka tapauksessa. "Mitä nyt tapahtuu?" kysyi Jaatinen. "Tuhotaan rahat. Se ei ehkä pelasta Suomea, mutta osoittaa, ettemme ole isänmaan pettäjiä." Jaatinen tuli varuilleen Tuomivaaran korostuneesta patriotismista, sillä hän tiesi, miten vaarallisia fanaatikot saattoivat olla. Hänen kumppaninsa oli vaikuttanut selväjärkiseltä tähän asti, mutta mieten kukaan, joka vaati rahan tuhoamista voisi olla mieleltään aivan terve? "Hae jerrykannu toisesta koneesta, Jaatinen. Nyt poltetaan kokko." Jaatisen mentyä Tuomivaara sulki silmänsä ja keskittyi. Tällaisella hetkellä oli oltava keskittynyt. Suomen tulevaisuus olisi hänestä kiinni. Hän asteli koneen varustelaatikkoa tonkivan Jaatisen taakse. "En löydä täältä mitään kannua", Jaatinen sanoi. "Katso tarkemmin", sanoi Tuomivaara ja kohotti aseensa. Jaatinen käännähti sivuun, ja luoti upposi lentokoneen runkoon tuuman päähän hänen vasemmasta korvastaan. Jaatinen tarttui Tuomivaaran asekäteen ja heilautti kädessään olevan jakoavaimen kohti tämän kasvoja. Työkalu osui olkapäähän, ja Tuomivaara ulvahti kivusta. Hän löi Jaatista ja koitti saada asekättään vapaaksi. Jaatinen työnsi Tuomivaaraa, ja molemmat kaatuivat lumeen. Tuomivaara menetti aseensa, se lennähti hankeen. Miehet painiskelivat, hakkasivat ja puskivat toisiaan. Jaatinen sai stiletin vedetyksi saappaasta, mutta ei aluksi saanut napsautettua terää auki. Isompana miehenä Tuomivaara pääsi hivuttautumaan toisen selän päälle. Hän kietoi kaulahuvinsa Jaatisen ennestään mustelmaisen kaulan ympäri. Jaatinen korisi ja huitoi veitsellään, mutta ei voinut osua Tuomivaaraan. Lopulta hän lakkasi rimpuilemasta Tuomivaaran alla ja painoi kasvonsa tiedottomana lumeen. Tuomivaara nousi ylös, pudisteli lumet vaatteistaan ja löysi aseensa. Hän ampui varmuuden vuoksi Jaatista päähän. Silloin metsästä alkoi kuulua ääniä. Moottoriajoneuvoja, koirien haukuntaa. Voimakkaat valonheittäjät räpsähtivät päälle ja sokaisivat Tuomivaaran. Kahdesta suunnasta tuleva valo heitti hankeen kaksi pitkää varjoa. "Stoj! Tämä on poliisi, teidät on piiritetty", kuului venäjänkielinen käsky. "Laskekaa aseenne ja käykää makuulle." Tuomivaaraa pyörrytti. Ruhje hänen silmänsä yläpuolella vuosi verta ja samensi hänen näkönsä. Hän tiesi mitä oli tapahtumassa: venäläiset olivat hyökänneet Suomeen. "Ryssä perkele!" hän huusi ja tyhjensi aseensa valoa kohti. Rynnäkkökivääri päästi pari yksittäislaukausta, ja Tuomivaara vaipui kaksinkerroin maahan. "Saatana, ne oli suomalaisia... Mistä minä olisin voinut tietää, että ne olivat suomalaisia?" selitti laukaukset ampunut Rajavartiolaitoksen mies järkyttyneenä komentajalleen. Komentaja katseli punaista lunta Tuomivaaran ympärillä ja sanoi: "Ilmoittakaa, että rosvojoukko on kohdattu viisi kilometriä ylityspaikka B:stä pohjoiseen. Tuleen vastattu. Kaksi rosvoa kuollut, muita etsitään." Sitten hän lisäsi viestimiehelleen. "Varmistakaa, että Supon koordinaattori Heinonen saa tiedon." "Hyviä ja huonoja uutisia", Supon mies sanoi puhelimeen. "Hyvät ensin." Jaatinen oli vaimonsa Even harmiksi valvonut jännityksestä koko yön. "Kaikki lastit, joista Kabuletsin kertoi, on saatu talteen." Jaatinen pelkäsi kysymystä: "Paljonko sitä oli?" "Kahdeksankymmentä kaksi miljoonaa. Euroa." "Herran tähden." Heinonen nyökkäsi puhelinlinjoja pitkin. "Sano muuta. Sellainen määrä olisi ollut nykyisessä tilanteessa tuhoisaa. Flink ja minä olemme samaa mieltä, että operaation tarkoitus oli ensisijaisesti tehdä vahinkoa Suomen ja Euroopan taloudelle. Seteleitä oli painettu kiireellä valtava määrä. Saat kuulla aamu-uutisissa suuresta takavarikosta." "Mitä rahoille tapahtuu?" "Ne tuhotaan. Kukaan ei tule yhdistämään niitä 'viallisiin' seteleihin. Sitten huonoihin uutisiin. Pietarista tuli tieto, että Kabuletsin on paennut. Yksi miliisi on kuollut." Jaatinen makasi vielä pitkään valveilla silitellen Even kapeaa lantion kaarta. "Minä rakastan sinua. Tämä on ohi pian." Vastaukseksi hän sai pelkkää unista mutinaa. Juuri ennen nukahtamista hän tiedosti asian, johon ei kiireessä ollut ehtinyt kiinnittää huomiota: Jostain hänen joukoistaan oli alunperin vuotanut virheellinen tieto "virheellisistä" seteleistä. Tieto, jonka Jaatinen oli käytännössä pakotettu vahvistamaan. Tieto, joka oli pakottanut hänet valehtelemaan. Kabuletsin huoletti häntä myös; mitä venäläinen rikollinen tekisi suomalaisten romutettua hänen suunnitelmansa? 20.9.2002 Tarina luisti hyvin loppuun saakka. Nimimerkki ”Taustavoima” veti lankoja sellaisella taidolla ja voimalla, että aloimme jo epäillä pystyisikö kukaan enää jatkamaan tarinaa. Epäilyksemme osui oikeaan – toimivaa jatkoa ei tullut. Lämmin kiitos kaikille tarinan tekemiseen osallistuneille. Ilkka Remes valitsi tarinan tekemiseen osallistuneiden joukosta viisi erityisesti kunnostautunutta kirjoittajaa. ”Olin yllättynyt jatkokertomuksen suosiosta ja siitä paneutumisesta, jota kymmenet osallistujat osoittivat”, Remes sanoo. ”Mukana oli hämmästyttävän valmiita tekstejä. Niistä osa jäi valitettavasti julkaisematta tarinan osana, koska juoni oli pidettävä jonkinlaisessa hallinnassa. Kiitos kaikille osallistujille.” Kirjapalkinnon voittivat Mari Jääskeläinen Iistä, Joonas Väistö Jämsästä, Olli Tapiola Kuusankoskelta, Kalle Lintunen Mietoisista ja Tero Junttila Jyväskylästä. Minkä kirjan valitsit Remeksen tuotannosta palkinnoksesi ja miksi? Mari Jääskeläinen: ”Valitsin Pääkallokehrääjän, koska sitä ei vielä hyllystä löytynyt. Muut Remekset löytyvät.” Tero Junttila: ”Valitsin Pääkallokehrääjän. Olen lukenut kaikki Remeksen kirjat ja tässä debyyttikirjassa on mielestäni kaikkein mielenkiintoisin lähtöasetelma: hävitty 2. maailmansota, yhteydet esimerkiksi Viron kohtaloon ja suomalaisten vahva tahto itsenäistyä. Tarina naulitsi minut välittömästi kirjan ääreen. Sama vimma selvittää ratkaisu lähes yhdeltä istumalta on vaivannut minua muidenkin Remeksen kirjojen kohdalla.” Kalle Lintunen: ”Valitsin Karjalan lunnaat, koska se oli ensimmäinen lukemani Remes-kirja. Olin hämmästynyt: voiko kansainvälinen trilleri sijoittua Suomeen, ja olla näin jännittävä. Ja voihan se.” Olli Tapiola: ”Ruttokellot. Siksi, koska tämä on oma suosikkini ja pidän juonesta hyvin paljon. Voisi ihan hyvin sijoittua tähän päivään.” Joonas Väistö: ”Valitsin Pedon syleilyn, koska se on historiallisesti kiinnostava ja sen juoni oli mahtava. Mutta erityisesti historialliseen maisemaan sijoittumisen takia valitsin sen.” Mikä sai sinut osallistumaan tarinan tekemiseen? Mari Jääskeläinen: ”Jaa... hmm... Kuulin radiosta Remeksen nettisivuista ja löysin tieni sinne. Jutun alku vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, ja kirjoittamisesta olin pitänyt pienen paussin, joten mikäs siinä!” Tero Junttila: ”Rehellisesti syy oli tylsä päivä. Osallistuin kilpailuun joskus vuoden 2001 loppupuolella. Olin juuri lukenut Uhrilennon ja innostuin käymään näillä kotisivuilla. Silmiini sattui vahingossa juuri alkanut Jatkokertomus. Koska ylimääräistä aikaakin sattui olemaan, niin miksipä ei.” Kalle Lintunen: ”Kirjoittaminen on hauskaa, ja tämänkaltainen jatkokertomus loistava idea sinänsä. Tarinointi yhdessä monen ihmisen kanssa on todella lystiä, kun koittaa etsiä ja sitoa kiinni aikaisempien jättämiä narunpätkiä ja jättääsamalla itse uusia. Moniin muihin Internet-jatkokertomuksiin verrattuna tämän ehdoton vahvuus on se, että ehdotetuista pätkistä parhaat valitaan. Useinhan näissä jatkotarinoissa tekstin perään voi valvomatta liittää aivan mitä tahansa, ja näin hajoittaa koko tarinan.” Olli Tapiola: ”En oikeastaan enää muista miksi osallistuin. Kai minä halusin nähdä, että onko minun teksteissäni potentiaalia päästä jatkoksi.” Joonas Väistö: ”Tarinan tekemiseen osallistuin pääosin mielenkiinnosta. Ja myös sekin sai osallistumaan, että halusin tietää onko teksteilläni mahdollisuutta päätyä muuallekin kuin laatikkoon lojumaan. Ja erityisesti, kun ensimmäinen kirjoitukseni julkaistiin, se nostatti huomattavasti itsetuntoani.” Harrastatko kirjoittamista – onko sinulla jotakin pöytälaatikossa? Oletko lähettänyt tekstejä kustantajille? Mari Jääskeläinen: ”Kirjoittelen novelleja kausittain. Toiveena olisi, että joskus tässä piakkoin saisin sujauttaa kirjantekeleeni kirjekuoreen ja lähettää kustantajalle... Muutamissa kirjoituskilpailuissa on tullut menestystä.” Tero Junttila: ”En ole koskaan lähettänyt tekstejä kustantajille tai edes osallistunut kirjoituskilpailuun. Pöytälaatikkoon olen silloin tällöin kirjoittanut, mutta minulle pöytälaatikon ja mappi Ö:n ero on se, että pöytälaatikko tulee tyhjennettyä vain muuton yhteydessä. Molempien sisällölle painetaan kuitenkin Hesaria. Lienevät nyt sitä "parempaa lukemista".” Kalle Lintunen: ”Kirjoitan mielelläni fiktiivisiä tekstejä, mutta suurin ongelmani on se, että saan harvoin mitään valmiiksi asti. Suunnittelu jää äkillisessä kirjoitusinnostuksessa, ja sitten iskee kyllästyneisyys, kun tarinasta ei saa mitään irti. Luotan kuitenkin kykyihini niin paljon, että vakaana aikomuksenani on hankkia kustannussopimus jossain vaiheessa. Kiitokset muuten käytännön ohjeista kirjoittajalle.” Olli Tapiola: ”Harrastan kirjoittamista, mutta ikää minulta löytyy huimat 14 vuotta, joten en ole kyllä vielä kovin kehittynyt kirjoittajana. Minulla on valmiina vasta yksi muutaman sivun pituinen tarina, muita en ole saanut viimeisteltyä/kirjoitettua. Joku päivä toivon, että saan tehdyksi jotain niin hienoa, että voin lähettää sen kustantajalle.” Joonas Väistö: ”Harrastan kirjoittamista aina kun aikaa löytyy. Suurin osa teksteistäni jää keskeneräisiksi, mutta kirjoittamisen ilosta niitä teenkin. Osa päätyy "pöytälaatikkoon", tai minne sattuu, mutta parhaat mitä joskus teen, pistän talteen. Ehkä niitä on joskus vielä mukava lueskella. Mutta vielä en ole edes ajatellut kustantajille minkään lähettämistä, mutta voi olla että sekin aika joskus koittaa.”