Bakteerit, virukset ja myrkkykaasut ovat salakavalia aseita, joiden kehittäminen kuuluu ihmiskunnan synkimpiin hankkeisiin.

Biologiset aseet ovat sairastuttavia tai tappavia elävistä organismeista tehtyjä aineita, jotka levitetään kohdealueelle räjähteiden tai muiden aerosolia purkavien levittimien tai sabotaasiluonteisten menetelmien avulla.

Tuhoaineet voivat olla esimerkiksi isorokkoa, koleraa tai pernaruttoa aiheuttavia bakteereita tai viruksia, tai sienistä, kasveista, kaloista tai matelijoista saatuja myrkkyjä.Mitään sodankäynnin muotoa ei ole tuomittu yleisemmin kuin kemiallista ja biologista sodankäyntiä - kaivojen myrkyttäminen katsottiin jo ennen ajanlaskun alkua sodankäynnin sääntöihin sopimattomaksi rikokseksi. Roomalaiset lakimiehet julistivat Armis bella non venenis geri - sota selvitetään asein, ei myrkyin.

Tuomitsemisesta huolimatta biologisten ja kemiallisten aseiden käyttämisellä on yhtä vanhat perinteet kuin sodankäynnillä. Vanhin dokumentoitu tieto on ajalta 600 eKr, jolloin ateenalaiset saastuttivat Pleisthenes-joen myrkkykasveilla ja aiheuttivat Kirrhan puolustajille rajun ripulin ja tappion.

Peloponneisolaissodan aikana spartalaiset käyttivät arsenikkisavua Beliumin taisteluissa ja 1100 vuotta myöhemmin bysanttilaiset kehittivät Konstantinopolin piiritykseen kiviöljystä, piestä, hartsista, rikistä ja sammuttamasta kalkista myrkkysavun, jota käytettiin Euroopassa vielä 1500-luvulla.

Keisari Fredrik Barbarossa valloitti Tortonan kaupungin vuonna 1155 myrkyttämällä juomavesilähteet ja samaa keinoa käytettiin myöhemmin mm. Amerikan sisällissodassa. Myös Leonardo da Vinci suunnitteli 1600-luvulla tärpättiä ja typpihappoa käyttäviä palopommeja.

Erityisesti 1200-luvulla suosittua myrkytettyjen nuolten tekniikkaa sovelletaan edelleen esimerkiksi Kiinassa, Etelä-Amerikassa, Uudessa Guineassa ja Australiassa. Nuolimyrkkyinä käytetään mm. hengityselimet lamaannuttavaa akoniitin johdannaista, sydämen toimintaan vaikuttavaa strophanthusta sekä kouristuksia aiheuttavaa curarea. Myrkkyjen ja myrkytettyjen luoten käyttö kiellettiin mm. Starbourgin sopimuksessa 1675, Brysselin julkilausumassa 1874 ja Haagin sopimuksissa vuonna 1899 ja 1907.

Hermokaasut sodankäynnissä

Pelkkä paheksunta ei kuitenkaan auttanut. Ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin yli 125 000 tonnia myrkyllisiä kemikaaleja, lähinnä kaasuja - tai pikemminkin nesteitä, jotka haihtuivat välittömästi ilmaan: kloriinia, fosgeenia ja sinappikaasua. Niistä kärsi 1,3 miljoonaa sotilasta, joista noin 100 000 kuoli tuskallisesti kouristuksiin, oksenteluun sekä ihon ja silmien palamiseen.

Myrkyllisten kemikaalien käyttö aiheutti niin voimakasta suuttumusta, että valtiot ryhtyivät toimenpiteisiin sekä kemiallisten että biologisten aseiden lopulliseksi kieltämiseksi. Tuloksena oli Geneven sopimus vuonna 1925, joka kielsi kemiallisten ja bakteriologisten menetelmien käyttämisen sodankäynnissä. Se ei kieltänyt kuitenkaan ennaltaehkäisevää tutkimusta ja varastointia.

Ensimmäisen polven kemialliset aseet olivat tehokkaita vain suurina pitoisuuksina ja kaasunaamarit tarjosivat melko hyvän suojan niitä vastaan. Saksalaisen IG Farbenin kemiantehtaan tutkija kehitti kuitenkin 1936 uuden sukupolven aseen, hermokaasut. Ne imeytyvät suoraan ihon läpi ja ovat 100-1000 kertaa myrkyllisempiä kuin kloriini.

Esimerkiksi yhden milligramman ilmaan haihtunut sariini-tippa - pienenmpi kuin nuppineulan pää - tappaa hengitettynä ihmisen. Syynä kaikkien hermokaasujen äärimmäisen pieniin tappaviin annoksiin on se, että ne vaikuttavat ihmisen entsyymijärjestelmään. Myös entsyymiä on ihmisen elimistössä äärimmäisen vähän.

Normaalisti hermoimpulssi siirtyy hermosolulta toiselle välittäjäaineen - asetyylikoliinin - avulla. Siirron jälkeen entsyymi pilkkoo välittäjäaineen. Hermokaasut estävät tämän pilkkoja-aineen toiminnan ja seurauksena on hermoimpulssin jatkuva siirtyminen; hermoston normaali toiminta estyy, seuraa voimakkaita lihaskouristuksia ja mm. hengityselinten halvaantuminen.

Saksa tuotti kehittyneen kemianteollisuutensa avulla 250 000 tonnia kolmea erityyppistä hermokaasua, mutta ei koskaan käyttänyt niitä. Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Britannia takavarikoivat siltä 1945 kaasut ja teknologian.

Kilpavarustelua toisessa maailmansodassa

Biologisten aseiden käyttöä tutkittiin erityisesti toisen maailmansodan loppuvaiheissa kuumeisesti. Vuosina 1942-45 alan tutkimus, testaus ja tuotanto työllistivät Yhdysvalloissa 4000 ihmistä. Neuvostoliitto oli aloittanut oman aktiivisen tutkimusohjelmansa jo 1930-luvun alussa. Brittiläiset panostivat pernarutto-bakteerin tutkimiseen niin tehokkaasti, että osana tutkimusohjelmaa Gruinardin saari Skotlannin luoteisrannikolla saastui täydellisesti. Maihinnusu saarelle jouduttiin kieltämään kokonaan 1980-luvun loppupuolelle saakka, jolloin puolustusministeriö aloitti saaren maaperän puhdistamisen.

Japanilaiset tekivät kokeita kiinalaisilla sotavangeilla tartuttaen heihin koleraa, ruttoa, pernaruttoa ja muita sairauksia. He yrittivät myös pienessä mittakaavassa levittää tauteja kiinalaisiin kaupunkeihin. Vuoden 1945 jälkeen amerikalaiset kieltäytyivät japanilaisten tutkijoiden luovuttamisesta sotavangeiksi Neuvostoliitolle ja kuljettivat heidät Fort Detrickiin, biologisen ja kemiallsen sodankäynnin tutkimuskeskukseen Yhdysvaltain Marylandiin.

Toisen maailmansodan aikana bioaseita sovellettiin myös sabotaasikäyttöön. Esimerkiksi joulukuussa 1942 Gestapo löysi Puolan vastarintaliikkeen käyttämästä varsovalaisesta talosta kolme pulloa lavantautibasilleja, 17 kumituubia tunnistamatonta bakteerimassaa ja bakteerien levittämiseen suunnitellun täytekynän. Tunnetuin bioaseella tehty attentaatti lienee ollut kenraali Reinhard Heydrichin murha kesäkuussa 1942. Sodan jälkeen eri valtioiden salaiset palvelut kehittivät mitä mielikuvituksellisempia salamurha- ja sabotaasivälineitä, joissa käytettiin bakteereita ja myrkkyjä.

Kylmä sota kiihdyttää bioasetutkimusta

Kylmän sodan aikana alkoi uusi tutkimusaalto. Yhdysvaltain senaatin komitea paljasti 1977, että vuosina 1949 - 1969 Yhdysvaltain armeija teki 239 kenttäkoetta bakteriologisilla aseilla. 1950 San Franciscoon levitettiin mereltä leviämistutkimusta varten kuusi erilaista bakteeripilveä, jotka sotilasviranomaisten mukaan olivat vaarattomia. Kuitenkin yksi käytetyistä kannoista oli serratia marcescens, joka voi olla kuolettava vanhuksille, vastasyntyneille sekä sydän- ja keuhkosairauksista kärsiville. 1966 kokeiluja tehtiin mm. New Yorkin metrotunneleissa ruuhka-aikaan.

Porton Downin bioasetutkimuslaitos Englannissa tuotti vuoden 1957 influenssaepidemian torjumiseksi yli 600 000 annosta rokotetta -- myönteinen saavutus josta laitoksen kuvasta huolestunut johto muistutti pitkään, vaikka tuli samalla myöntäneeksi, että laitos pystyi tarvittaessa tuottamaan vastaavan määrän taudinaiheuttajaa.

Neuvostoliiton biologisten aseiden kehittämisestä ja valmistuksesta vastasi Biopreparat-yhtymäksi kutsuttu puolustusministeriön alainen organisaatio, jonka palveluksessa kymmenessä laitoksessa oli 15 000 työntekijää, heidän joukossaan useita Neuvostoliiton tiedeakatemian jäseniä. Gorbatshovin glasnost-kaudella Biopreparatin laitoksilla oli teollista kapasiteettia tuottaa viikossa 200 kiloa keuhkoruttobakteerista muunnettua superruttobakteeria, vaikka Neuvostoliitto oli allekirjoittanut biologiset aseet kieltävän Geneven-sopimuksen. Biopreparatin johtohenkilöihin kuulunut mikrobiologi, tohtori Vladimir Pasetshnik loikkasi Britanniaan 1989 ja bioaseohjelman laajuus paljastui lännelle.

Kylmän sodan tarkimmin varjeltuihin salaisuuksiin kuuluneen Biopreparatin toiminta jatkui Neuvostoliiton hajottua, vaikka Yhdysvaltain ja Britannian johtajat painostivat toistuvasti Venäjää lopettamaan sen. Boris Jeltsin julisti lopulta vuonna 1992 rikolliseksi biologisten sotatarvikkeiden valmistuksen, kuljetuksen ja hallussapidon Venäjällä. Lopullisen kuuloisesta ukaasista huolimatta sotilaat jatkoivat bioaseiden kehittämistä. Lännen asetarkastajien vierailujen ajaksi laitokset naamioitiin siviililääketieteen tai rokotetuotannon yksiköiksi. Pietarin lähelle Lahtaan varustettiin uusi yksikkö tutkimaan mm. lääkkeille vastustuskykyisiä bakteerikantoja.

Suomen lähialueella Laatokan saaristossa sijaitsevaa Mykerikön saarta neuvostoliittolaiset käyttivät biologisten ja kemiallisten aseiden testauspaikkana ainakin 1960-luvulla. Valamon lähellä sijaitseva saari on ollut maihinnousukiellossa kymmeniä vuosia.

Sodanvastaisen liikkeen painostamana presidentti Nixon lupasi 1969, että Yhdysvallat luopuu biologisten aseiden tutkimisesta ja tuhoaa kaikki taudinaiheuttajien varastot yhdeksän kuukauden sisällä. Uusi tutkimus - "puolustuskäyttöön" - aloitettiin 1979 geenitekniikkaa hyödyntäen.

Venezuelassa ja Kolumbiassa 1995 raivonneen venezuelalaisen hevosaivokuumeen aikana selvisi, että sopivaa rokotetta olisi ollut yllättäen saatavissa Venäjältä. Novosibirskin lähellä toimivan virusten ja biotekniikan tutkimuskeskuksen apulaisjohtajan mukaan laitos pystyi tuottamaan suuret määrät hevosaivokuumetta vastaan annettavaa rokotetta.

Kieltojen varjossa

Vuonna 1972 Geneven sopimuksen lisäpöytäkirja kielsi käytön lisäksi myös biologisen aseen tutkimisen, tuotannon ja varastoinnin. Sopimus astui voimaan 1975 ja sen allekirjoitti 112 valtiota. Sopimuksesta huolimatta alan tutkimus jatkui eri puolilla maailmaa vilkkaana, tällä kertaa "rokotteiden valmistuksen" varjossa.

Jos halutaan kehittää rokotteita, on ensin kasvatettava taudinkantaja, jota vastaan rokote on suunnattu. Sopimus sallii hyökkäykseen tarkoitettujen aineiden tuottamisen pienessä mittakaavassa puolustautumistutkimuksia varten. Hallitukset voivat käytännössä perustella melkein minkä tahansa biologisen aseen tuottamisen sillä verukkeella, että vihollinen saattaa harkita sellaisen käyttämistä.

Kiinnostus biologisia ja kemiallisia aseita kohtaan johtuu siitä, että ne ovat halvempia ja helpommin saavutettavissa kuin ydinaseet. Aseiden hankkimisen suhteellinen helppous antaa esimerkiksi Irakin kaltaiselle maalle tuhovoimaltaan ydinpommia vastaavan aseen murto-osalla sen poliittisesta ja taloudellista hinnasta. Tietyissä olosuhteissa ne ovat myös tehokkaampia kuin konventionaaliset aseet. Valtavista riskeistä huolimatta niillä pystytään suhteellisen halpaan hyökkäykseen rajoitettua aluetta vastaan kohtuullisin menestymisen mahdollisuuksin.

Biologisten aseiden käyttöä hankaloittava ominaisuus on niiden vaikutusten vaihtelevuus, jopa arvaamattomuus. Ympäristöstä, säästä ja käytettävästä taisteluaineesta riippuen vaikutukset saattavat olla täysin autioittavia tai varsin mitättömiä, joko paikallisia tai laajalle levinneitä. Ne saattavat kohdistua sekä vastapuoleen että itse käyttäjiin.


Uutta tekniikkaa vanhoihin tarkoituksiin

Geenimanipuloinnin keksiminen antoi bioaseen kehitystyölle olennaisen piristysruiskeen. Samalla uusi geenitekniikka käytännössä kumosi Geneven sopimuksen, sillä se sekoitti biologisen ja kemiallisen aseen rajat - vaikka Geneven sopimus kielsi biologiset aseet, se ei koskenut kemiallisia aseita.

Suunnattomista riskeistä huolimatta esimerkiksi Irak palkkasi tiedemiehiä kehittämään koleran, salmonellan, pernaruton ja lavantaudin uusia lajeja. Kokeita tehtiin mm. lampaisiin tartutetulla C-tyypin clostridium botulinium -bakteerilla. Vaarallisimpia eristettyjä mikrobeja tarvittiin miljoonasosa grammaa ihmisen tappamiseen eli gramma riitti teoriassa miljoonan ihmisen surmaamiseen. Tutkimustyötä tehtiin Bagdadin yliopistossa ja Salaman Pakin tutkimuskeskuksessa 15 kilometriä Bagdadista etelään.

Irakilaiset ostivat mm. 1986 saksalaiselta Plato-Kühn -nimiseltä yritykseltä 100 milligrammaa mykotoksiineja, sienistä jalostettuja myrkkyjä. Lisäksi saksalaiset toimittivat Saddam Husseinille Führerbunkerin sekä kemiallisten aseiden komponentteja, mm. samaa yhdistettä, joka oli avainkomponentti Auschwitzissa käytetyn Zyklon-B -kaasun valmistuksessa.

Geenimanipuloinnin kehityttyä tutkittiin esimerkiksi pernaruttobakteerien kloonaamista ja siirtämistä tavalliseen kolibakteeriin laajan tuotannon toteuttamiseksi. Tutkimuksen kohteena olivat myös kalojen ja käärmeiden sisältämät myrkyt kuten saxitoksiini ja tetrodotoksiini. Näitä tutkittiin mm. Yhdysvaltain armeijan infektiotautien tutkimuslaitoksesa, Walter Reed-sairaalassa ja Brigham Youngin yliopistossa "rokotteiden tuottamista varten". Laajamittainen käärmeenpuremien uhka amerikkalaisille joukoille on nähtävästi teorissa mahdollinen...

Yhdysvaltojen puolustusbudjettiin varattu summa biologisilta aseilta puolustautumiseksi nousi vuoden 1980 16 miljoonasta viidessä vuodessa 63 miljoonaan dollariin. Vuonna 1987 puolustuslaitoksella oli satoja geenimanipulointiin liittyviä tutkmimussopimuksia yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa. Britanniassa puolustusministeriön rahoittamien biologisiin aseisiin liittyvien tutkimussopimusten määrä - joista suuri osa sivuaa geenitekniikkaa - nousi samaan aikaan kun kaikki yleiset tutkimusmäärärahat pienenivät. Lahjakkaat tutkijat ottivat rahoitusta sieltä mistä saivat.

Erityisen paljon geenitekniikan luomiin uusiin asesovelluksiin ovat panostaneet venäläiset. He pyrkivät yhdistämään tehokkaasti geenitekniikan ja bakteriologisen sodankäynnin ja kehittivät geenitekniikkaan perustuvia aseita samaan aikaan kun ehdottivat kemiallisia aserajoituksia.

Parantajat tappajina

Bakteeri lisääntyy nopeasti jakautumalla ja tuottaa itsestään joka jakautumiskerralla täydellisen kopion. Näin bakteereihin istutetuista geeneistä saadaan nopeasti miljardeja kopioita. Bakteeria käytetään ikään kuin työntekijänä, joka omissa soluissaan tuottaa toivottuja aineita.

Tälla yhdistelmä-DNA -tekniikalla on siviilipuolella tuotettu jo muutaman vuoden ajan kipeästi kaivattuja hormoneja, entsyymejä, antibiootteja ja muita sairauksien tutkimiseen ja parantamiseen tarvittavia lääkkeitä. Vanhaan tapaan niitä uutettiin suurista eläinkudosmääristä, mutta geenitekniikka on suunnattomasti käyttökelpoisempi tapa; esimerkiksi insuliinia ja eräitä aivohormooneja saadaan pienessä ajassa yhtä paljon kuin aiemmin oli saatu uuttamalla puolen miljoonan eläimen aivoista.

Periaatteltaan yksinkertainen tekniikka sisältää kuitenkin sekä suunnattomia mahdollisuuksia että suunnattomia riskejä. Ihmiskunnan kannalta ydinenergian keksiminen ei ollut potentiaalisten riskien kannalta mitään verrattuna yhdistelmä-DNA:n keksimiseen. Aikaisemmin yhden ainoan mutaation kehittyminen lajin geenivarastoon oli kestänyt viidestä kahteenkymmeneen miljoonaan vuotta. Nyt huomattaviakin mutaatioita voitiin istuttaa lähes minkä tahansa lajin perimään melkein hetkessä.

Monet arvovaltaiset tutkijat kysyivät, onko ihmisellä oikeus kääntää peruuttamattomasti ympäri miljoonien vuosien evoluution tuloksia. Yhdistelmä-DNA:n vastustajiin kuului mm. useita Nobelin palkinnon saajia, etunenässä James Watson, joka yritti saada tekniikan kielletyksi Harvardin yliopistossa sekä MIT:ssä, Massachuttes Institute of Technologyssä. Häly ja keskustelu geenitekniikan ympärillä laantui kuitenkin muutamassa vuodessa ja yhdistelmä-DNA -tekniikasta tuli tutkimuksen ja bioteknisen teollisuuden arkipäivää.

Sotilaallisessa geenitutkimuksessa selvitetään, kuinka tuottaa ihmiselle haitallisia bakteereita ja viruksia nopeasti ja laajamittaisesti. Keskeisenä tutkimuksen kohteena on geenien sormeilu siten, että bakteereista ja viruksista tulee tarttuvampia, vaikeammin hoidettavia tai kuolettavampia. Toinen tavoite oli yhdistää tauteja aiheuttava geeni sellaisiin bakteereihin, jotka eivät olleet itsessään vaarallisia.

Sotilaallisesti tehokkaan bioaseen kriteereihin kuuluu yhdenmukainen kyky sairastuttaa tai tappaa pieninä pitoisuuksina. Kohdealueen ihmisillä ei saa olla immuniteettia eikä välittömiä keinoja tuottaa vasta-aineita. Käyttäjä on pystyttävä suojautumaan vaikutuksilta rokotteen avulla. Bakteerit sekä tietyt sienimyrkyt täyttävät nämä kriteerit helpoimmin.

Taudinaiheuttajat suunnitellaan aiheuttamaan tietyt seuraukset tietyn ajan kuluttua tartunnasta. Panssarirykmenttien sotilaille voidaan aiheuttaa voimakas ripuli, joka vie heikkoon kuntoon ja estää taistelemasta. Jalkaväen sotilaiden tai lentäjien silmät voidaan saada vuotamaan niin voimakkaasti, etteivät he voi käyttää aseitaan.

Tällaiset aseet ovat hyökkääjälle täydellisiä, sillä niiden avulla eteneminen vihollisen alueelle onnistuu ilman kummankaan puolen miestappioita. Juuri rajattujen, täsmällisten vaikutusten aiheuttaminen ennen geenitekniikkaa oli tavattoman vaikeaa.

Erityisen kiinnostuneita ollaan rotujen välisiin geenieroavaisuuksiin perustuvista "etnisistä" aseista, jotka tehoavat vain määrättyä ihmisryhmää vastaan. Kehitetään myös aseita, joiden vaikutus päämääräalueella muistuttaa paikallisia sairauksia ja tarttuvia tauteja. Uhrit eivät edes tiedä joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi.

Bioase vahingossa?

Riskit geenitekniikan käyttämisessä ovat suunnattomat myös siviilitutkimuksen puolella. Esimerkiksi Yhdysvaltain kansallisen terveyslaitoksen NIH:n päämajassa Bethesdassa työskentelevät säteilytutkijat - joiden työtä on pidetty vaarallisena - huolestuivat turvallisuudestaan, kun naapuruston biologit aloittivat erään tutkimussarjan. Kokeiden tarkoituksena oli siirtää syöpää aiheuttavan polyoomaviruksen geenejä kolibakteereihin, jotka syötettiin hiirille.

Säteilytutkijat - joilla on runsaasti kokemusta vaarallisten aineiden parissa työskentelystä - eivät luottaneet erityislaboratorioon, jossa kokeet suoritettiin. He tiesivät, että pienikin inhimillinen erehdys tai huolimattomuus mitätöi tarkatkin turvaohjeet. Siten jotkin syöpää kantavista kolibakteereista saattoivat levitä pienessä ajassa vaikka koko kansan suolistoon.

Inhimillisiä erehdyksiä sattuu perinteistenkin vaarallisten aineiden kohdalla silloin tällöin. Esimerkiksi London School of Hygiene and Tropical Medicinen käytävällä ollutta vuotavaa vanhaa pakastinta korjaamaan tulleet kolme miestä löysivät pakastimen pohjalta tavallisen peltisen keksirasian. Rasian sisällä oli pahvirasia, jonka päällä luki SMALLPOX VIRUS, isorokkovirus.

Laitokselle oli jäänyt kuusi ampullia isorokon aiheuttavaa variola-virusta vuodelta 1973, jolloin virus oli karannut ja kaksi ihmistä oli kuollut. Jostain syystä virukset olivat jääneet tuhoamatta. Löydöstä kerrottiin turvallisuusviranomaisille vasta kuuden päivän kuluttua, joten teknikoita ja heidän kanssaan kontaktissa olleita ei rokotettu. Heidät ja kontaktissa olleet eristettiin ja uhkaavasta tilanteesta päästiin pelkällä skandaalilla. Britannian viimeinen isorokon uhri oli Janet Parker, joka kuoli viruksen karattua Birminghamin yliopistosta 1978.

Isorokko-virus on hyvä esimerkki biologisen asekehittelyn moraalista. Tauti saatiin häviämään maapallolta 1980 ja koska väestöllä ei ole sitä vastaan immuniteettia, virusta on vuodesta 1982 lähtien säilytetty turvallisuussyistä virallisesti vain kahdessa laboratoriossa Venäjällä ja Yhdysvalloissa sen jälkeen kun Britannia lähetti koko variola-varastonsa Yhdysvaltain Atlantaan 1982.

Virallisesti virusta säilytetään ehdottomasti rauhanomaisiin tarkoituksiin: jos isorokko ilmaantuisi uudelleen entistä resistantimmassa muodossa, uusi rokote pitäisi saada kehitettyä kiireesti. Todellisuudessa isorokkovirusta epäillään olevan useilla muillakin valtioilla kuin USA:lla ja Venäjällä.

Huolimatta siitä ettei isorokkoa esiinny, ainakin Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Israel ja Libya rokottivat vielä 1980-luvulla joukkojaan virusta vastaa. Neuvostoliitto lopetti rokotukset 1979-83 mutta aloitti ne uudelleen havaittuaan, että Länsi-Euroopassa olevia joukkoja rokotettiin. Rokotus ei ole vaaraton; elävä virus jolla rokotus tehdään, aiheuttaa vakavien sivuvaikutusten - mm. aivovaurion - riskin. Kun sillä rokotettiin siiviilejä Britanniassa, useammat saivat aivovaurion kuin olisivat saaneet isorokon.

Biosabotaasi

Bioaseet soveltuvat erinomaisesti sabotaasitoimintaan. Esimerkiksi elintarvikkeita voidaan saastuttaa helposti. Lähinnä tulevat kysymykseen ruoka-aineet, jotka kiertävät nopeasti ja joita ei kuumenneta ennen käyttöä - maito, jäätelö, juustot, voi, salaattikastkkeet. Saastuttaminen voidaan tehdä tehtaalla tai vaikka kaupassa injektioruiskulla. Toinen vastaava sektori on kosmetiikka. Huulipuikkoihin ja ihovoiteisiin voidaan lisätä ihon läpi tunkeutuvia agensseja kuten jänisruttoa tai Venezuelan hevosaivokuumetta. Myös lääketeollisuus on erityisen otollinen kohde.

Ilmastointilaitteet ovat hyviä rakennuskohtaisia levittimiä, samoin vesi. Tartuttavat aineet voidaan pakottaa vedenkiertoon alipaineella tavallisesta vesihanasta. Jos halutaan tartuttaa kokonaisia yhteisöjä, saastutetaan vastaavasti koko juomaveden varastointipaikka. Jos esimerkiksi puolen kilon salmonellaviljelmä lisätään viiden miljoonan litran vesisäiliöön, sairastuu jokainen yhden desilitran vettä juonut henkilö vakavasti tai tulee pahoin toimintakyvyttömäksi. Saman myrkytysasteen saisi aikaan viisi tonnia rotanmyrkkynä käytettyä natriumsulfaattia tai 10 tonnia kaliumsyanidia.

Sairastumisia ei tarvita kovinkaan monia, sillä psykologiset vaikutukset ovat vähintään yhtä vaaralliset kuin itse tauti. Sabotaasit tuhoavat kansalaisten luottamuksen hallituksen kykyyn turvata esimerkiksi ruuan tai veden puhtaus ja turvallisuus. Siitä seuraa paniikkireaktio ja kaaos.

Joukkotuhokäytössä tehokkain levitysmuoto on aerosolilevitys. Aerosoli synnytetään biologisista taisteluaineista kolmella tavalla: räjäyttämällä, sumuttamalla tai nestesuspensiolla. Räjäyttämällä synnytetyn aerosolin partikkelien kokoa on vaikea kontrolloida ja suuri osa taisteluaineesta saattaa tuhoutua kuumuudessa ja tärähdyksessä.

Partikkeleita voidaan muodostaa myös käyttämällä painetta, joka pakottaa suuren eliömäärän ohuen kaulan lävitse. Tällöin partikkelikoko määräytyy paineen, purkautumisaukon, aineen fysikaalisten ominaisuuksien ja ilmakehän olosuhteiden mukaan. Tähän perustuu nestemäisten aineiden sumuttaminen aerosolitankeista. Sumutus tapahtuu yksinkertaisesti matalalta lentokorkeudelta torjunta-ainelevityksen tavoin.

Maan pinnalla suihkutukseen voidaan käyttää tuulen yäpuolella kulkevaa autoa tai laivaa. Tehokkain tapa aerosolin synnyttämiseen on kuitenkin suihkuttaa taisteluaine nestesuspensiona nopeasti liikkuvaan ilmavirtaan. Tätä periaatetta sovelletaan nopeissa lentokoneissa.

Tarvittavat ainemäärät ovat erittäin pieniä. Esimerkiksi miljardisosagramman annos - kymmenkunta mikrobia - Coxiella burnetia, Q-kuumeen aiheuttavaa riketsiaa tartuttaa hengitettynä puolet uhreistaan. Pienten määrien vuoksi suhteellisen pienillä taudinaiheuttajamäärillä voidaan tartuttaa hyvin suuria alueita, jopa kokonaisia valtioita.

Eräässä amerikkalaisten kenttäkokeesa levitettiin vaaratonta sinkkikadmiumsulfaattijauhetta kahden mikronin suuruisina partikkeleina 16 kilometrin päässä rannikosta liikkuvasta laivasta. Se levitti jauhetta 200 kg 260 kilometrin matkalla rannikon suunnassa. Synnytetty aerosoli levittäytyi yli 750 kilometrin päähän peittäen yli 75 000 neliökilometrin alueen.

Esimerkiksi Suomi on arka mereltä tehdylle aerosolihyökkäykselle. Rannikolla kulkeva alus pystyy tartuttamaan 24 tunnin sisällä suurimman osan maata ja taudin havaitseminen on mahdotonta ennen kuin koko alue on jo ehditty tartuttaa.