Ilkka Remes : Kirjasto

Etusivu: Kirjasto: Harmaalla vyöhykkeellä

	Harmaalla vyöhykkeellä Osaan monen muun miehen tavoin vankkumattomasti valita leirini, kun puheeksi tulee kitkarengas vastaan nastarengas tai Macintosh vastaan Windows. Mutta on yksi alue, jossa selkeiden rajojen sijasta on pikemminkin harmaata vyöhykettä, ja se on lasten kasvattaminen. Meni kauan ennen kuin huomasin, kuinka monta hyllymetriä erilaisia kasvatusoppaita on julkaistu. Siihen saakka olin hoitanut isän vakanssia puhtaalla maalaisjärjellä. Kun selailin ammattikasvattajien kirjoja, huomasin että maalaisjärjellä nekin on kirjoitettu. Milläpä muullakaan - vaikka alaa tutkitaan myös tieteellisesti, palataan yleensä melko arkisiin teemoihin. Olen vuosien mittaan oppinut ainakin yhden asian: mikään ei ole helpompaa kuin antaa neuvoja lastenkasvatuksessa, eikä mikään ole vaikeampaa kuin noudattaa niitä. On mukava nyökkäillä hyväksyvästi, kun asiantuntija (joita on Suomessa muutaman näkyvimmän nimen lisäksi noin kaksi miljoonaa) kertoo kuinka lapselle on asetettava rajat. Olen samaa mieltä: se on yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä - ja haastavimmista. Omat taidot ovat käytännön puntarissa, kun nelivuotias kiukuttelee ruokalautasen edessä eikä mikään järjellinen puhe syömisen välttämättömyydestä mene perille. Tilanne kiristyy ja mahdollisen yleisön mielenkiinto kohoaa, kun lapsi ottaa käyttöön tehokkaimman aseensa, 148 desibelin akustisen neutronipommin, joka jättää omaisuuden ehjäksi mutta tuhoaa hermot ja naapurisovun. Haluaisin silloin nähdä kasvatusasiantuntijan asettamassa tuota paljon mainostettua rajaa paikoilleen. Tiedossa on, että jos tuollaisessa tilanteessa annan periksi, lapsen perusturvallisuus murenee vähitellen kun selviä rajoja ei ole - ei auktoriteettia johon nojautua. Jos taas en anna periksi, lapsi ei pistä enää murustakaan suuhunsa eikä vahingossakaan opi syömään vähemmän maittavia, mutta terveellisiä ruokia. Kokeilin kerran käytännössä kasvatusalan ammattilaisen haastattelusta lukemaani konstia ja etenin myötäkarvaan: en yrittänytkään väittää että kyseinen ruoka olisi erityisen maittavaa ja ymmärsin hyvin, että sen syöminen saattaa olla vastenmielistä - niin se oli muka minustakin - mutta ehdotin että kannattaa silti kokeilla, sillä onnistuneesta yrityksestä tulee itsellekin hyvä mieli. Yritys oli tuhoon tuomittu enkä viitsinyt sen jälkeen edes kokeilla muita samaisessa artikkelissa mainittuja neuvoja. Lasten kanssa touhutessa huomaa usein, kuinka helppoa heidän toimintaansa on yrittää ohjata johonkin vakiintuneeseen, sinänsä turhanpäiväiseen tapaan tehdä asioita. Lasten terve kysymys "Miksi?" panee monta kertaa miettimään juuri samaa. Miksi tehdä jokin asia tietyllä, totutulla tavalla, jos samaan lopputulokseen pääsee muillakin menetelmillä? Itse olen ottanut linjakseni sen, että lopputulos ratkaisee ja keinot saa valita itse. Tämä suorastaan haastaa lasten rajattoman mielikuvituksen ja näin tulee hoidettua myös vastenmielisinä pidetyt toimet. Omassa lapsuudessani osasin arvostaa niitä hetkiä, jolloin sain jotain kauan kaivattua - oli se sitten kippiauto tai jäätelötuutti. Nykyajan tavarapaljoudessa on vaikea pitää huoli siitä, etteivät lapset saa kaikkea liian helposti ja itsestäänselvästi. Kuinka selittää kuusivuotiaalle, etteivät romput ja videoelokuvat kasva puussa, jos hänen kaverillaan on niitä pinoittain? Vai pitäisikö niukkuuden ylläpitämiseen edes pyrkiä ja hyväksyä se, että nykyajan lapset elävät erilaisessa maailmassa kuin missä itse kasvoin? Ehkä. Mutta kenties kuitenkin on viisainta ottaa vastaan kiukuttelu siitä, ettei jotakin kuumeisesti kinattua lelua saada, kuin myöntyä ensimmäiseen parahdukseen. Jos kynnys sietää pettymyksiä ei lapsena nouse, niin myöhemmällä iällä on vastassa karvaita hetkiä. Parhaillaan on kasvamassa sukupolvia, jotka ovat tottuneet saamaan suunnilleen sen mitä keksivät haluta. Kun nämä lapset ovat aikuisiässä, ei rajojen asettamisessa tarvita enää kasvatusopasta vaan lakikirjaa. (Teksti on julkaistu aiemmin Men's Health -lehdessä)