Ilkka Remes : Kirjasto

Etusivu: Kirjasto: Kettu Liukaskielen opetus

	Kettu Liukaskielen opetus Lähes jokainen meistä kohtaa joskus kirjan, joka on niin vaikuttava, että sen pariin pitää palata yhä uudelleen ja uudelleen - kirjan joka antaa aina jotakin. Jos tällaista vaikutusta pidetään mittatikkuna, on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt teos nimeltä Taikakaali, ja nimenomaan sen sivu 12, jolla Maija-Pupu kampaa Kettu Liukaskielen häntää. Tuon kohdan pyysin äitiäni lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen, yhteensä kymmeniä kertoja. Vuosi pari sitten tartuin kirjaan noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen ja kun luin tuon kohdan, tuntui kuin olisin astunut ajassa taaksepäin suoraan pikkupojan tuntemuksiini - niin vahva mielikuva kohtauksesta mieleeni oli jäänyt. Siinä on kirjan voima loistavimmillaan: antaa elämyksiä, joihin ei pure edes aika. Kirjan teho perustuu siihen, että lukija saa osallistua tarinaan täydentämällä sen mieleisekseen kirjailijan antamien suuntaviivojen mukaisesti. Jo muutaman sanan vihjeet paikasta, tunnelmasta tai ihmisestä käynnistävät prosessin, jonka kanssa yksikään huipputekninen virtuaalipeli tai kalleinkaan Hollywood-elokuva eivät pysty edes alkeellisella tasolla kilpailemaan: lukija elää tarinaa päässään, käyttää omia kokemuksiaan, näkee, tuntee, aistii - siirtyy yhteiseen maailmaan tarinan kertojan kanssa. Kirja oli alun perin harvojen ja valittujen ulottuvilla ja siitä juontanee juurensa terve kunnioitus kirjaa kohtaan. Edelleenkin kirjaa tekee mieli kohdella hyvin, eikä pelkästään sen takia että se maksaa; kirja on pysyvä ja inhimillinen, enemmän olento kuin esine. Kirjat ovat persoonallisuuksia, kuin perheenjäseniä tai ystäviä - toiset kotoisia ja nukkavieruja pokkareita, toiset kopeita kiiltäväpaperisia kuvateoksia, toiset hiirenkorvalle kuluneita kesämökkidekkareita, jotka vuosi toisensa jälkeen uskollisesti pelastavat lomailijan sadepäivän koleasta tylsyydestä kuljettaen hänet jännittävien tapahtumien keskelle 1920-luvun englantilaiseen kartanoon tai Singaporen katuvilinään. Joudun toisinaan käsittelemään halpoja ulkomaisia asiapokkareita enemmän työkaluina kuin arvoesineinä; alleviivamaan, taittamaan kulmia, jopa repimään sivuja. Tällaiset toimet yritän tehdä salaa lapsiltani, joille olen opettanut kirjojen asiallisen kohtelun tärkeyttä. Joskus se ei kuitenkaan onnistu ja joudun julistamaan itselleni kirjojen käsittelyä koskevia kyseenalaisia poikkeussääntöjä. Olen kasvanut kiinni kirjoihin - ne kulkevat mukanani laukussa, taskussa tai takakontissa. Luen aina ja kaikkialla, eikä niin lyhyttä hetkeä metrossa tai pankissa jonotuslappu kourassa olekaan, ettei siinä ehtisi kaivaa taskukirjaa esiin. En ymmärrä ihmisiä, jotka istuvat kahdeksan tunnin junamatkan eteensä katsoen - oli vastassa sitten maisema tai omat pimeästä ikkunasta heijastuvat kasvot. Vältän viimeiseen asti linja-autokyytiä, jossa en voi matkapahoinvoinnin vuoksi lukea. Mutta on yksi tilanne, jossa inhoan kirjoja: muuttaminen. Kirjojen pakkaaminen, kantaminen ja uudellenjärjestely toiseen paikkaan on viheliäistä puuhaa ja silloin tulee mieleen väkisinkin se, kuinka monta tuhatta sivua tekstiä yhdelle höyhenenkevyelle CD-rompulle taas mahtuukaan. Siitä huolimatta olen huomannut, että houkutus kirjojen valikoivastakin saneerauksesta kirpputorille on syytä torjua. Juuri sitä kirjaa alkaa nimittäin kummasti kaivata, joka jostain syystä ei ole saatavilla. Ja jos vaikkapa Taikakaali olisi vuosien saatossa kadonnut, ei minulla olisi tarjota lapsilleni kuin oma haalea versioni siitä, kuinka Maija-Pupu kampaa Kettu Liukaskielen häntää. Puhumattakaan siitä, että nyt kun itse kirjoitan kirjoja, olisi Taikakaalin mukana kadonnut konkreettinen muistutus siitä, millainen voima tarinalla lukijaansa parhaimmillaan on. Sillä jos onnistun edes osittain siinä, missä Taikakaalin tekijät onnistuivat, katson täyttäväni kunnialla tehtäväni kirjailijana. (Teksti on julkaistu aiemmin Uudet Kirjat -kerholehdessä)