Etusivu: Satama: Nimessä ja veressä 6/12 Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat 6/12 1. Heli lakaisi kellastuneita vaahteranlehtiä katse tieltä käÂäntyväÂän autoon nauliutuneena. Hän oli erottavinaan kuljettajan vierestä ulkomaalaiselta näyttävän miehen kasvot. Nopeasti Heli rapsautti kasaan alimmat nurmikkoon kiinni jäÂätyneet lehdet, laski haravan nojaamaan runkoa vasten ja lähti kohti takaovea virttyneessä sinisessä tuulipuvun takissaan, jota käytti kotitöissä silloin kun kukaan ei ollut näkemässä. Kuulas lokakuinen päivä oli painumassa kirkkaana mailleen. Ilma tuntui raikkaalta hengittäÂä ja nurmikko rapisi Helin jalkojen alla pienessä pakkasessa. Keitä tulijat mahtoivat olla, hän aprikoi uteliaana. Ehkä taulukaupustelijoita. Heli ehti etupihan puoleisen huoneen ikkunaan kun ovikello jo soi. Hän kohensi vaistomaisesti hiuksiaan ja kiiruhti ovelle. Juuri kun hän oli avaamassa sen, ovi kiskaistiin rajulla voimalla hänen kädestäÂän. SisäÂän tunkeutui kaksi miestä, kummankin kasvoja peitti kommandonaamio. Toinen miehistä nosti esiin kiiltävän mustan metalliesineen. Heli tajusi tuijottavansa pistoolin piippua. Raskas avainnippu kilahteli vanginvartija Mikko Räsäsen kädessä hänen noustessaan metallisia portaita Riihimäen vankilan B-siivessä. Päivän viimeiset auringonsäteet taittuivat kapeasta ikkunasta kaltereiden takaa punertavina vastikäÂän peruskorjatun rakennuksen sinivihreäÂän lattiaan ja puhtaanvalkeaan seinäÂän. Mikon puhelin soi, näyttöÂön ilmestyi Heli. Heli soitti harvoin työaikana, ja tuskin koskaan tähän aikaan iltapäivästä. “Niin?” Mikko sanoi hieman kummastuneena. “Oletko yksin?” Helin äÂänensävy sai Mikon säpsähtämäÂän. “Mitä on tapahtunut?” “Oletko yksin?” Heli toisti. “Olen. Mitä ihmettä –” “Kaksi miestä tuli tänne... ulkomaalaisia. Olen heidän autossaan…” Helin äÂäni sortui. ”Hyvä Luoja, en pysty tähän...” Heli kuulosti suunnattoman pelokkaalta ja hätäÂäntyneeltä. Mikko painoi puhelinta tiiviimmin korvaansa vasten. Heli jatkoi itkunsekaisella äÂänellä: “Heillä on aseet. Tule serbivangin kanssa B-ovelle kymmenen minuutin kuluttua. Jos ette ole siellä, he tappavat minut. Poliisia ei saa hälyttäÂä.” Yhteys katkesi. Mikko ei pystynyt hengittämäÂän kunnolla. Lamaannuttava paniikki alkoi saada yliotteen, ja hetken hän luuli pyörtyvänsä. Sitten hän pakotti itsensä ryhdistäytymäÂän ja ryntäsi käytävälle, mutta hidasti ovella kulkunsa normaaliksi kävelyksi. Hän ponnisteli ajatellakseen selkeästi. Haagissa tuomittu serbieversti oli Suomessa istumassa tuomiotaan, omasta mielestäÂän syyttömänä – ja nähtävästi jonkun muunkin mielestä. Vaaleanharmaiden metalliovien takaa kaikui vaimeasti huudahduksia, kiroilua, televisiosta kantautuvia laukauksia ja musiikkia eri radiokanavilta, hiphop ja suomalainen iskelmä sekoittuivat järjettömäksi kakofoniaksi. Mikko valitsi vankilanjohtajan esivalintanumeron. Samalla hän vilkaisi kelloaan ja käÂäntyi kaikuvassa hallissa osastolle, missä Jankovicia pidettiin. “Räsänen tässä”, Mikko sanoi johtajalle, nuorelle ja innokkaalle Laineelle. “Vaimoni on kahden aseistetun miehen vankina. He tappavat hänet, ellei Jankovic ole B-ovella viidessä minuutissa.” Mikko lyhensi mäÂäräajan varmuuden vuoksi. “Mitä helvettiä sinä puhut?” Laine hönkäisi. “Olen kohta everstin sellin luona. Sitten marssimme ulos. Anna portille ohjeet.” Sekunnin hiljaisuus. “Selvä.” “Poliisia ei saa missäÂän nimessä hälyttää”, Mikko sanoi. “Älä huolehdi, en tee tyhmyyksiä.” Mikko kiristi vauhtinsa miltei juoksuksi. Laine oli uusi mies. Virkaintoinen. Ei kai tämä olisi niin idiootti, että alkaisi leikkiä jonkin sortin sankaria? Ei tietenkäÂän. Laine käsittäisi, ettei mikäÂän saisi vaarantaa Helin turvallisuutta. Riihimäen vankilan johtaja Pekka A. Laine seisoi laitoksensa pohjapiirroksen edessä. Hän juoksutti sormeaan Jankovicin selliltä kohti B-siiven ulko-ovea. Kolme minuuttia, hän arvioi, ja käynnisti rannekellonsa ajanoton. Hän oikaisi ryhtinsä ja katsoi ulos ikkunasta. Oli aivan hiljaista. Korkeuksissa näkyi matkustajakone, joka piirsi syvänsiniselle taivaalle valkoista viivaa. Tämä oli hänen ensimmäinen todellinen haasteensa. Tässä testattiin hänen harkinta- ja paineensietokykyäÂän. Se kuinka hän nyt toimisi vaikuttaisi ratkaisevasti hänen myöhempäÂän urakehitykseensä. Laine antoi poskiensa pullistua ikäÂän kuin ajatusten paine olisi kasautunut suuhun ja vapautti ilman huuliensa välistä pitkänä puhalluksena. PäÂätös oli yksiselitteinen. Sen sanelivat kaksi faktaa. Vartijan vaimon henkeä ei saisi vaarantaa. Hänen vankilastaan ei paettaisi. Hän otti virka-aseensa pöytälaatikosta, nosti puhelimen kuulokkeen ja soitti poliisin hälytysnumeroon. 2. Nopeat, hätäiset askeleet kaikuivat vankilan kolmannen kerroksen betonilattialla. ÄÂänet voimistuivat entisestäÂän osuessaan vaaleanharmaisiin kiviseiniin. Mikko tiesi, että hänen olisi pitänyt varmistaa osastojen välisen suuren kalterioven lukitus, mutta nyt hän tyytyi vain painamaan oven kiinni ja jatkoi nopeasti matkaansa. Hän tuli korkeaan halliin, jonka seiniä koristivat sellien ovet monessa kerroksessa. Alhaalla olevalta vankien voimaharjoittelupaikalta kuului rautalevyjen kilahduksia. Mikko tarttui kaiteisiin ja harppoi metalliset portaat rymisten alas. Hän juoksi puntteja nostelevien tatuoitujen miesten ohi ja pysähtyi hengästyneenä seuraavan suuren kalterioven eteen. Hän haparoi hätäisin sormin vyössäÂän roikkuvasta ketjusta avaimen ja työnsi sen harmaan metallikaapin lukkoon. “Mitä nyt?” ovelle pysähtynyt ylivartija Vornamo kysyi. “Puhutaan myöhemmin.” Mikko poimi kaapista osaston yleisavaimen ja jatkoi Vornamon ohi käytävälle. “Odota”, Vornamo huusi hänen peräÂänsä tiukkaan sävyyn. Mikko ei ollut kuulevinaan vaan vilkaisi kelloaan. Puolet annetusta ajasta oli pian mennyt. Ja reitti ulos oli mutkikas. Vornamo juoksi hänet kiinni. “Hei, mitä sinä oikein puuhaat?” “Pysy erossa tästä. Laine tietäÂä. Serbieversti kävelee nyt ulos.” Mikon käheä äÂäni kuulosti vieraalta hänen omissa korvissaan. Hän ei vilkaissut taakseen, mutta arveli Vornamon soittavan Laineelle. Vankeja ei ollut lupa päÂästäÂä ulos sen enempäÂä vartijan kuin kenenkäÂän muunkaan saattamana. Mikko pysähtyi sellin numero 213 eteen. Käytävän valokatosta lankesi tasainen kelmeä valo. Hän avasi lukon ja väÂänsi metallioven auki. Borislav Jankovic nosti ilmeettömänä katseensa muistikirjasta, kynä kädessäÂän. Runsaan kuudenkymmenen ikäisellä miehellä oli istuessaankin täydellinen ryhti, hänen nenänsä oli kyömy ja harmaa partansa huolella leikattu. Etelä-Serbian ja Kosovon kolmannen armeijakunnan everstissä oli sellaista karismaa, ettei ollut vaikea uskoa miehen upseerisuvun olleen kuuluisa 1300-luvulta saakka. Haagissa langetettu sotarikostuomio oli ollut sietämätön nöyryytys Jankovicin upseerikunnialle, se oli käynyt ilmi vartijoillekin moneen kertaan. “Get out”, Mikko tokaisi kiihtymystäÂän peittelemättä ja antoi miehelle käsilläÂän merkin nousta ylös. Jankovic näytti reagoivan pikemminkin Mikon äÂänensävyyn kuin komennon sisältöÂön. Eversti kohottautui seisomaan hyvin valppaan ja epäluuloisen näköisenä. Tavarat sellissä olivat moitteettomassa ojennuksessa: kirjat hyllyssä pituusjärjestyksessä, kynät teroitettuna pienellä pöydällä, vuode millintarkasti sijattuna. “Kengät jalkaan. Sitten ulos. Toverinne odottavat. ” Vankilanjohtaja Laine juoksi kaikuvaa käytäväÂä pitkin nuorempi mies rinnallaan. Atte Salmenperä oli iästäÂän huolimatta nimitetty apulaisjohtajaksi, kokeneempien kollegoiden harmiksi. Hän oli mukana myös vankiloista muun muassa huumeita etsivässä tarkastus- ja turvallisuusjoukko Tatussa. “Ajat auton varusvajan taakse ja pidät moottorin käynnissä”, Laine käskytti hengästyneesti SalmenperäÂä. “Odotat minua, mutta jos serbien auto lähtee ennen kuin tulen, lähdet seuraamaan. Mutta varovasti, niin ettei sinua missäÂän nimessä huomata.” “Onko Räsäsen vaimo autossa?” Salmenperä kysyi. “Mahdollisesti.” Miehet pysähtyivät päÂäovelle. “Kävele ulkona rauhallisesti, heillä voi olla joku tarkkailemassa ympäristöä”, Laine sanoi ja avasi oven. Koivujen alastomat oksat piirtyivät hiljaisessa pihapiirissä yhä terävämpinä syvän siniseksi tummuvaa taivasta vasten. MitäÂän tavallisesta poikkeavaa ei näkynyt. Laine nyökkäsi merkiksi Salmenperälle, joka lähti kävelemäÂän nurkan takana olevalle pysäköintialueelle. Laine itse suuntasi muurista ulkonevan vanhan rapatun vahtikopin taakse. Sieltä hän näkisi B-portille, Jankovicin luovutuspaikalle. Lainetta järkytti pelkkä ajatus siitä, millainen kohu tilanteesta syntyisi. Jo vankilapaon järjestäminen panttivangin avulla oli Suomen oloissa ennen näkemätöntä, puhumattakaan siitä kuka vapaaksi pyrkivä vanki oli. Olisi kansainvälinen uutinen, jos Haagissa tuomittu korkean profiilin sotarikollinen päÂäsisi pakoon. Se ei olisi pelkästäÂän vankilanjohtajan häpeä, vaan nöyryytys koko Suomelle. Eversti oli onnistuttu pidättämäÂän Balkanilla vasta pitkän ja vaikean, tulitaisteluun päÂättyneen operaation jälkeen. Laine soitti Riihimäen poliisipäÂällikölle, joka oli siviiliautollaan jo matkalla paikalle. Hän pyysi tätä ilmoittamaan asiasta varmuuden vuoksi Helsingin poliisikomentajalle, jolla oli valta päÂättäÂä valmiusyksikkö Karhun käytöstä. 3. Mikko ei vaihtanut eversti Jankovicin kanssa sanaakaan heidän kävellessäÂän kohti B-porttia. Hän ajatteli Heliä tuntemattomien miesten uhkaamana ja tunsi pohjatonta vihaa ja raivoa everstiä kohtaan. Hän päÂästi nyt vasta täydellä voimalla tietoisuuteensa ajatuksen, jonka oli pyrkinyt pitämäÂän taka-alalla: Heli oli raskaana. Entä jos tämä saisi keskenmenon järkytyksen takia? Tai tapahtuisi jotain vieläkin pahempaa Â… Laine näytti ohjeistaneen vartijat, sillä kukaan ei puuttunut heidän liikkumiseensa. Vakavailmeiset kollegat seurasivat Mikkoa ja serbivankia, jolla ei ollut päÂällystakkia ylläÂän. Mikko huomasi, että Jankovicin silmissä vilahti ensimmäisen kerran hämmentynyt katse vasta siinä vaiheessa, kun yksi vartijoista avasi heille ulkoportin yhteydessä olevan oven. Mikko pysähtyi oven ulkopuolella olevalle asfalttialueelle. Juna jytisi ohi viereisellä rautatiellä. Hän vilkaisi kelloaan. He olivat minuutin verran etuajassa. Mikko katsoi Jankovicia silmiin ja sanoi: “Vaimoni odottaa lasta.” Eversti ei vastannut, eikä hänen kasvoiltaan voinut lukea minkäÂänlaisia tunteita. Hitaasti Jankovic siirsi katseensa muualle. Puhelimen äÂäni rikkoi hiljaisuuden. Heli. “Oletko kunnossa?” Mikko kysyi nopeasti. “Olen. Minua pelottaa…” “Ei ole mitäÂän hätäÂä. Teemme mitä he pyytävät, eversti on vieressäni.” “Nämä täÂällä haluavat puhua hänelle.” Mikko ojensi puhelimen Jankovicille. Kun eversti tunnisti puhujan äÂänen, hänen kasvoillaan läikähtivät ensimmäistä kertaa inhimilliset tunteet. Eversti sanoi nopeasti jotain omalla kielelläÂän. Lyhyen keskustelun jälkeen hän antoi puhelimen takaisin Mikolle ja sanoi englanniksi: “Kukaan ei saa seurata meitä.” Everstin kiihkottoman asiallinen äÂäni huokui vastaansanomatonta auktoriteettia. “Kukaan ei seuraa teitä, ettekä te kajoa sormellannekaan vaimooni”, Mikko sanoi ja yritti kuulostaa yhtä vakuuttavalta. Hän epäonnistui surkeasti. Tien suunnasta lähestyi reipasta vauhtia tummansininen Nissan Maxima. Mikko tuijotti epätoivoisena tummennettuja ikkunoita. Sora rapisi auton renkaiden alla. Näytti siltä, ettei se edes aikonut hidastaa, kunnes kuljettaja äkkiä jarrutti ja pysähtyi aivan heidän eteensä. KommandopäÂähineellä kasvonsa peittänyt mies istui takapenkillä. Hänen vieressäÂän istui Heli, side silmilläÂän. Myös kuljettajalla oli kommandopäÂähine. Hän kurkotti avaamaan etumatkustajan puoleisen oven, ja Jankovic istuutui nopeasti autoon. Mikon katse nauliutui hetkeksi Helin vitivalkoisiin kasvoihin, kunnes etuovi lävähti kiinni hänen edessäÂän. Hän oli miltei kiitollinen siitä, ettei nähnyt Helin kauhusta laajentuneita silmiä. Samalla hetkellä kuljettaja painoi kaasua ja auto nytkähti liikkeelle. Se kiihdytti, teki päÂärakennuksen edessä U-käÂännöksen, jatkoi kohti tietä ja katosi lopulta kuusiaidan taakse kohti pohjoista. Mikko huomasi käsiensä tärisevän. Avautuneesta ovesta juoksi vartijakollega hänen viereensä ja sanoi jotain, jota Mikko ei ymmärtänyt. Hiljaisuudessa pihalla oli jotain luonnotonta, pahaenteistä. Missä Laine oli? Missä kaikki olivat? Äkkiä jostain kuului käynnistyvän auton äÂäni. Rapatun vanhan vartiokopin takaa lähti tietä kohti auto, jonka Mikko tunnisti. Se oli Atte Salmenperän punainen Golf. Laine vastasi hengästyneenä puhelimeen Salmenperän ajaman Volkswagen Golfin etupenkillä. Hän oli ehtinyt täpärästi kyytiin. “Mitä helvettiä Salmenperä puuhaa?” Mikko Räsäsen raivostunut äÂäni kaikui puhelimesta. “Ei mitäÂän, mikä vaarantaisi –“ “Älä puhu paskaa! Käske Salmenperän pysähtyä!” “Olin juuri soittamassa sinulle. Mitä serbit sanoivat? Saitko heistä irti mitäÂän?“ “Sain irti sen, ettei heitä saa seurata. Vaimoni on panttivankina, käsitätkö? Hän on raskaana –” “Minun on lopetettava, soitan kohta uudelleen.” Laine levitti syliinsä kartan ja sanoi Salmenperälle: “Hidasta. Ei oteta riskejä. He ovat menossa kohti Lahdentietä.” “Jos jättäydymme jälkeen, mistä tiedämme käÂäntyvätkö he Hausjärven vai Lopen suuntaan?” Laine ei vastannut vaan soitti poliisipäÂällikölle, jonka tunsi jo entuudestaan. “Auto on matkalla Lahdentien suuntaan”, Laine sanoi ja antoi ajoneuvon tuntomerkit. “Heillä on edelleen panttivanki. Saatko jonkun liikkeelle sinne päin? Meidän on selvitettävä suuntaavatko he itäÂän vai länteen.”

Etusivu · Satama · Työhuone · Klubi · Hotelli · Kirjasto · Silta | Palaute · Info © Copyright Ilkka Remes 2001, produced by Frantic Media.