Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Hiroshiman portti

	Hiroshiman portti 1. Samalla hetkellä kun Ludmila tunnisti Rue Mariella kävelevästä väkijoukosta etsimänsä suomalaisen, hän kuuli skootterin kimeän pärinän takaansa. Hänen huomionsa pysyi kuitenkin suomalaismiehessä, johon hän olkalaukkunsa hihnaa hermostuneesti puristaen yritti hakea huomaamattoman katsekontaktin. Takaa lähestyi skootteri, vain yksi arkisen tiistai-illan liikenneväline, johon Ludmila ei kiinnittänyt tietoisesti huomiota, mutta jota hän vaistomaisesti valmistautui väistämään siirtymällä kadun reunasta keskemmälle jalkakäytävää. Vastaan kävelevä suomalainen nyökkäsi Ludmilalle tunnistamisen merkiksi, kasvot vakavina ja kireinä. Hän erottui pariisilaisten joukosta kalpeana ja pitkänä, yllään hänellä oli siisti vaalea popliinitakki, kädessään salkku. Äkkiä Ludmila tunsi olkalaukkuunsa kohdistuvan rajun riuhtaisun. Hän huudahti, mutta se oli turhaa – ruskea nahkalaukku oli jo nuorukaisella, joka pujotteli skootterillaan liikennemerkkien välistä takaisin kohti Seinen yli Île St-Louis’n saarelle johtavaa siltaa. Ludmila ehti nähdä jalkakäytävälle pysähtyneen suomalaismiehen tyrmistyneen ilmeen ennen kuin hän säntäsi varkaan perään. Suomalainen jäi seisomaan avuttomana paikoilleen. Juostessaan Ludmila huomasi, että skootterin perässä ryntäsi myös lippalakkinen, harteikas mies. Tämä juoksi kadun toisella puolella ja puhui samalla puhelimeen. Ludmila kiihdytti hengästyneenä vauhtiaan. Muut jalankulkijat katsoivat ihmetellen kuin henkensä hädässä juoksevaa keski-ikäistä naista. Hän näki skootterin hidastavan ruuhkan takia vauhtiaan Pont Marien sillalla. Punaisten jarruvalojen ketju ulottui kymmenien metrien päähän. Autot eivät pysyneet omilla kaistoillaan eikä skootteri mahtunut enää vapaasti pujottelemaan niiden välistä. Ludmila tajusi saavuttavansa matelevaa skootteria askel askeleelta. Samassa hän huomasi, että lippalakkimies heilautti kättään toiselle miehelle, joka lähestyi sillalla matelevaa skootteria vastakkaisesta suunnasta. Myös laukun siepannut nuorukainen näytti havainneen takaa-ajajansa. Hän ei päässyt etenemään kunnolla ruuhkassa vaan vilkuili hätääntyneenä ympärilleen ja heitti äkkinäisellä liikkeellä laukun jokeen. Ludmilan kauhistunut katse seurasi laukkua, joka putosi kohti parinkymmenen metrin päässä alhaalla virtaavaa joen pintaa. Hän pysähtyi jalkakäytävän reunaan ja tarttui sillan kivikaiteeseen, katse sillan alle hitaasti etääntyvässä laukussa, joka vajosi sentti sentiltä syvemmälle. Hetkeäkään epäröimättä Ludmila heilautti itsensä kivisen kaiteen yli. Joku jalankulkijoista huudahti säikähtäen, kun hän koukisti jalkansa ja ponnisti hallitulla liikkeellä kohti joen tummaa pintaa, takin helmat lepattaen. Lähes samalla hetkellä lippalakkimies hyppäsi jokeen sillan toiselta puolelta. Olkalaukku oli painunut jo kokonaan pinnan alle. Ludmila ja mies katosivat kumpikin katselijoiden näkyvistä sukeltaessaan sen perään. ”Qu’est ce que c’est passe?” sillalle kävelykeppi kädessään pysähtynyt jalankulkija kysyi nuorelta naiselta. ”Kaksi ihmistä putosi jokeen...” ”Onko ambulanssi soitettu?” paikalle ryntäävä popliinitakkinen suomalaismies kysyi englanniksi. Hän huohotti kiivaasti, punaiset läikät kalpeilla poskillaan. ”Tai palokunta?” ”He ovat tulossa”, nuori mies vastasi kaiteen vierestä puhelin kädessään. Hän suuntasi kamerapuhelimen jokeen ja otti kuvan. Virran mukana hitaasti kelluva rutistettu coca-colatölkki oli saanut seurakseen lippalakin. Samalla hetkellä ilmestyi pinnalle miehen pää. Lippalakkinsa menettänyt mies kauhoi voimakkain, rauhallisin vedoin kohti jokiuoman kaltevaa rantakiveystä, jolle hänen toverinsa oli laskeutunut katutasolta. Rannalla odottava kumppani puhui taukoamatta puhelimeen ja vilkaisi välillä sillalla katsovia ihmisiä, joista osa oli jo jatkamassa matkaansa. Hän auttoi toveriaan ylös vedestä, kun hälytysajoneuvon ääni tunkeutui sillalta kantautuvan liikenteen metelin ylitse. Miesten liikkeet nopeutuivat. Vettä valuva, hengästynyt mies kompuroi ripein askelin kumppaninsa perässä töyrääseen rakennetuille kiviportaille. Ambulanssi kytki sireenin pois ja mateli kapeaa huoltotietä pitkin kohti jokiuomaa. Vain märät kengänjäljet kiveyksellä kertoivat joesta nousseesta miehestä. Pian paikalle tuli myös Gendarmerien poliisiauto. Hälytyksen matkapuhelimella tehnyt nuori mies kertoi viiksekkäälle santarmille mitä oli nähnyt. ”Nainen siis yritti itsemurhaa ja mies hyppäsi pelastamaan häntä”, kiireinen ja kyllästyneen oloinen poliisimies sanoi tylysti. ”Ei. Ettekö kuullut, mitä sanoin? Nainen hyppäsi laukkunsa perässä. Se oli kaikkea muuta kuin itsemurha.” Poliisi huokaisi viiksiään sipaisten. Hänen kollegansa keskusteli toisen jalankulkijan kanssa. Popliinitakkinen kalpea mies oli siirtynyt sivummalle, pois poliisin katseen ulottuvilta. Ilta hämärtyi ja sillankaiteesta kohoavat koristeelliset lamput syttyivät hohtamaan keltaista valoa. Pont Marien silta johti St-Louis’n pienelle saarelle, jossa varakas väki oli asunut jo 1600-luvulta lähtien. Poliisien jatkaessa lausuntojen ottamista palolaitoksen punainen Citroën-pakettiauto mateli huoltoväylälle ja pysähtyi poliisiauton taakse. Hälytysvalon sinisen sykkeen ympäröiminä sukeltajat laskeutuivat jokeen etsimään naista. Heidän kollegansa pystyttivät kaksi jalustaa halogeenilampuille, joiden räikeä metallinen valo heijastui joen sameasta pinnasta. Ylhäällä sillalla yhä uudet kiireiset jalankulkijat pysähtyivät kurkistamaan ikävänsävyistä näytelmää, joka oli jyrkässä ristiriidassa Île St-Louis’n taidegallerioiden, juustokauppojen, bistrojen ja konditorioiden hienostuneisuuden kanssa. Samea vesi haittasi etsintöjä. Vajaan tunnin kuluttua sukeltajat lopulta nostivat naisen ruumiin joesta kivipenkereelle. Se peitettiin saman tien huovalla, mutta jo vilahdus ruumiista riitti saamaan poliisiin uudenlaista liikettä. Nainen ei ollut kuollut hukkumalla, vaan hänen kurkkunsa oli viilletty auki. ”Hyvää iltaa, arvoisat matkustajat”, kaiuttimista kuului. Popliinitakkinen suomalainen vaihtoi levottomasti painoaan jalalta toiselle de Gaullen lentokentän portilla 42. ”Malevin vuoro Budapestiin on valmiina ottamaan matkustajia. Hyvää matkaa.” Suomalainen käveli jonoon ensimmäisten joukossa, äärimmäisen hermostuneena, mukanaan vain matkustamoon mahtuva lentolaukku. Hän yöpyisi Budapestissa ja jatkaisi aamulla Suomeen. Hän olisi voinut lentää Pariisista suoraan Helsinkiin, mutta Finnairin tai SAS:n vuoroilla olisi suomalaisia, samoin Lufthansan ja KLM:n. Ja hän tunsi paljon maanmiehiään – ja monet tunsivat hänet. Hän pani tyytyväisenä merkille, että Malevin jonossa hän oli ainoa skandinaavin näköinen pitkä ja vaalea matkustaja. Aamukoneessa Budapestista Helsinkiin tilanne olisi toinen, mutta silloin hän olisikin tulossa Budapestista eikä Pariisista. Pariisissa käynti oli nyt syytä unohtaa. Pelkkä ajatus illansuun tapahtumista Pont Mariella sai miehen pulssin kiihtymään. Hän katui sitä, että oli jäänyt edes hetkeksi tapahtumapaikalle. Ei, hän oli vainoharhainen. Kukaan ei muistaisi satunnaista jalankulkijaa, joka oli vain varmistanut että jokeen pudonneille oli soitettu apua. Vai olisiko hänen pitänyt jäädä paikalle pidemmäksi aikaa ja selvittää Ludmilan laukun kohtalo? Olisiko sen voinut saada joesta ylös? Hän ojensi hyväntuuliselle virkailijalle matkustajakorttinsa ja pusersi huulilleen väkinäisen hymyn. Se vaati paljon energiaa ja ponnisteluja pelokkaalta ja masentuneelta mieheltä.