Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Itäveri

	Itäveri Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat	Itäveri Osa 1 2 Panssaroitu maastoauto pujotteli mutkaisella, päällystetyllä tiellä Montélimarin metsässä Deauvillen lounaispuolella. Venäjän presidentti istui takaistuimella ilmeettömänä ja katsoi tummennetun, luodinkestävän ikkunan läpi pyökkien pylväsmäisiä runkoja. Kevlarkuituinen luotiliivi vaatteiden alla tuntui jäykältä. Hän puristi kädessään puhelinta, jonne sieppaajat soittivat ohjeitaan. Ne tulivat soitonsiirtoketjun kautta ulkomaisesta liittymästä, jota Ranskan turvallisuuspalvelu ei ollut toistaiseksi pystynyt jäljittämään. Mitään vaatimuksia ei oltu esitetty. Mitä sieppaajat halusivat? Oliko Sasha enää edes elossa? Sieppauksen varalta pojan ihon alle puoli vuotta sitten asennettu paikannussiru oli mykistynyt, mutta sen ei vielä tarvinnut merkitä mitään. Jos ja kun sieppaajat olivat ammattilaisia, he osaisivat huomioida sellaisen olemassaolon. Vai oliko heillä asiasta sisäpiirin tietoa? Ajatus synkisti Jazovia entisestään. Kuka sieppauksen takana oli? Nainen yhteyshenkilönä tuntui kummalliselta... Pelottavammalta kuin mies, jostain syystä. Tie mutkitteli kohti merta. Autossa istui presidentin lisäksi kolme henkivartiokaartin kokeneinta miestä. Kaikilla oli vaatteiden alla raskas suoja- ja asevarustus. Sieppaajien vaatimuksia noudatettiin Jazovin määräyksestä, eikä häntä seurattu liian lähellä. Auto oli varustettu paikannuslähettimellä. Yhden komennon avulla ajoneuvon luokse saataisiin helikoptereita, Ranskan poliisin erikoisyksikkö ja tarvittaessa sotilaita saartorenkaan muodostamiseksi. Tämä kaikki oli myös sieppaajien tiedossa. Jazov aavisti, että hänen turvallisuudestaan vastuussa olevat miehet olivat ryhtyneet myös sellaisiin valmisteluihin, joista hänelle ei puhuttu mitään. Puhelin soi. Presidentti painoi nappia ja hands free -järjestelmä syötti puhelun auton kaiuttimiin. Jatkuvasti auki oleva toinen puhelin välitti äänet Ranskan turvallisuuspalvelun ja poliisin organisoimaan operaatiokeskukseen. ”Kääntykää oikealle viitan ’Evry’ kohdalla, pysähtykää rannalle ja kävelkää veden partaalle vanhan uimakojun luokse, toveri presidentti, jos haluatte nähdä poikanne elossa”, naisääni sanoi. Sävyssä ei ollut uhkaa eikä aggressiota, se oli miltei sympaattinen. Yhteys katkesi saman tien ja Jazov tunsi itsensä entistä epävarmemmaksi ja uhatummaksi. Kukaan ei puhutellut häntä toveriksi. ”Tulemme mukananne”, turvamiesten päällikkö sanoi. ”Ei. Sashan henki on tärkein. Teemme niin kuin he käskevät.” ”Katsokaa tuonne, herra presidentti”, yksi henkivartijoista sanoi ja nyökkäsi auton takaosaan. Auto pysähtyi kiikaritähtäimen optiikassa paikkaan, jonne sen oli käsketty pysähtyä. Ulos nouseva presidentti Jazov näytti kalpealta voimakkaasti suurentavan tähtäimen läpi katsottuna. Taustalla velloi harmaa meri. Hiusristikko oli täsmälleen Jazovin pään kohdalla, kun tämä lähti hitaasti kävelemään auton luota uimakojua kohti. Julia Besenova pidätti hengitystään ja puristi liipaisinta sormella, jonka kynsi oli pureskeltu kynsivallia myöten. Hänen katseensa nauliutui presidentin takaraivoon. Hän tiesi, että kehon suojana olivat luotiliivit. ”Nopeasti”, kireä ääni sanoi kuulokkeesta. Oli selvää, että sopivan matkan päässä odotti iskulupaa lauma erikoisjoukkoja, ja saartoa muodostettiin parhaillaan. Julia antoi liipaisimen painua tiukemmin sormeaan vasten. Autosta nousevan henkivartijan selkä ilmestyi presidentin eteen. Julia räpäytti silmiään ja sanoi kurkkumikrofoniin: ”Megafoni.” Saman tien aaltojen kohinan sekaan levittyi kaikuva ääni: ”Käskekää gorillojenne pysyä autossa tai Sasha Jazov kuolee.” Henkivartija pysähtyi. Julian korviin kantautui kaukaa venäjänkielisiä huudahduksia ja henkivartija vetäytyi autoa kohti. Veden rajassa paikallaan seisovaan presidenttiin avautui esteetön ampumalinja. ”Nopeasti.” Kuulokkeesta särähtävä ääni oli kiihtynyt. Hiusristikko oli jälleen takaraivon kohdalla. Osuma olisi sataprosenttisen varma. Yhtä varmaa oli se, että laukauksen jälkeen autosta hyökkäisi hampaisiin asti aseistautuneita miehiä ja helikopterit ilmestyisivät hetkessä taivaalle. Julia veti liipaisimesta ja näki, kuinka Jazov lysähti hiekalle. Julia kohottautui ylös, jätti aseen maahan ja lähti juoksemaan kallioniemekettä kohti. Syrjäsilmällä hän näki paikalle kuljetetun huppupäisen Sasha Jazovin paikalla, jonne tämä oli luvattu jättää. Presidenttiä kuljettanut auto ampaisi yllättäen liikkeelle samaa reittiä, jota se oli tullut. Havainto oli Julialle yllätys, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan vaan vilkaisi nopeasti rannalle, missä presidentin ruumis makasi. ”Jokin on pielessä”, hätääntynyt ääni sanoi kuulokkeesta. Julia harppoi niemekkeen kivien yli vesirajaan ja kahlasi kohti pikavenettä. Heti kun hän tarttui kromattuuun takapartaan tikkaaseen, vene kiihdytti täydellä teholla rannan suuntaisesti pohjoiseen. Osa 1 2