Osa 1 2 3 4

KESKIVIIKKO

Näky supisti Marian pupillit nuppineulanpään kokoisiksi pisteiksi ja sai silmäkulmien kevyesti meikatun ihon kiristymään.
     Hänen katseensa seurasi tv-ruutua, jossa liikkui vilkkuvien sinisten valojen nauha. Poliisimoottoripyörien perässä Mannerheimintietä pitkin kiiti mustien autojen mahtipontinen saattue. Maria poistui kahvihuoneen ovelta ja televisio jäi pauhaamaan tyhjille seinille.
     Hän palasi tiskaamoon, jonka kosteanlämmin ilma tiivistyi valkoisiin kaakeliseiniin ohueksi kalvoksi. Hän kumartui altaan eteen ja antoi jääkylmän veden valua hanasta kämmenilleen. Kylmyys säteili hermoihin ja jäähdytti kuumina kiertäviä ajatuksia. Vesi kirveli kämmenpohjan ihottumassa, jota pesuaineet kiusasivat. Vasemman pikkusormen tilalla oli pelkkä tynkä, jonka sileä iho kuulsi vaaleanpunaisena.
     Hän alkoi järjestellä muovikoreja valmiiksi rullien päälle kelloaan vilkaisten. Sydän hakkasi entistä kiivaammin ja kainalot tuntuivat kosteilta. Hän hätkähti tiskikoneen teräskyljestä heijastuvaa kuvaansa: rusketuksen alta paistoi kalpeus, paksut huulet olivat kireinä viivoina, tummat hiukset liimaantuivat otsalle. Hillitse itsesi tai kaikki menee hukkaan.

Hän hengitti syvään, otti kaapista Tolu-pullojen ja Silver Quickien joukosta kiillotusräsyn ja harppoi vitivalkoisessa työtakissaan presidentinlinnan pihasiiven keittiöön. Suojelupoliisin etsivä seisoskeli seinustalla kattilahyllyn edessä Ilta-Sanomat kainalossaan. Maria tunsi kävelevänsä tunnelissa, jossa kaikui korkeataajuinen, luonnottoman voimakas paistinpannujen sihinä ja astioiden kilahtelu. Sieraimiin leijui rasvankäryä ja mausteiden aromeja. Keittiöapulaisten puheensorina kuului kuin toisesta maailmasta.
     Hän käveli kaikuvaa käytävää pitkin ja päätyi saliin johtavaan välieteiseen kiillotusräsy kädessään. Akillinen hiljaisuus ja hämärä valaistus rauhoittivat hänen ylivirittyneitä aistejaan. Valkealla liinalla katetulle pöydälle oli tuotu keittiöstä tarvikkeita odottamaan saliin vientiä. Hänen huomionsa kohdistui kolmeen hopeiseen tarjottimeen, joista kullakin lepäsi kristallilasi.
     Nyt.
     Hän käveli empimättä tarjottimien eteen ja pyyhkäisi hiestä kostuneen kämmenpohjansa reiteen. Viileään hiljaisuuteen kantautui keittiöstä vaimeaa meteliä. Juuri kun hän vei kätensä povea kohti, salin ovi heilahti auki. Hän muutti kätensä liikkeen suuntaa ja tarttui vyöllä roikkuvaan räsyyn. Tummapukuinen tarjoilija pyyhälsi hänen takaansa keittiökäytävälle.
     Heti kun ovi oli heilahtanut kiinni, Maria sujautti sormensa työtakin nappien välistä ja poimi rintaliivien sisältä pienen kahden millilitran injektioruiskun. Hän poisti peukalon kynnellä suojuksen muovikärjen päältä, alkoi hangata tarjotinta kankaalla ja painoi toisella kädellä ruiskusta molempien kristallilasien pohjalle äärimmäisen pienen pisaran kirkasta liuosta.
     Toinen tarjotin. Hän käytti kehoaan näkösuojana ja piti silmällä salin ja keittiökäytävän ovia. Ruiskua käsittelevien jäntevien sormien liikkeet olivat lukemattomien harjoittelukertojen jälkeen salamannopeita ja täsmällisiä. Hän heitti kaulassaan roikkuvan henkilökortin selkäpuolelle. Otsalla helmeili hikipisaroita.
     Ovi avautui. Hän piilotti salamannopeasti ruiskun kämmenpohjaansa ja keskittyi tarjottimen hankaamiseen. Punaposkinen, pyylevä kylmäkkö toi pöydän toiseen päähän käsintehtyjä konvehteja.
     "Hopeiden kiillottaminen kuuluu Kaisalle."
     Maria hankasi tarjotinta keskittyneesti. "Teen mitä käsketään", hän valehteli levollisella äänellä eikä nostanut katsettaan. Kylmäkön askeleet häipyivät keittiöön.
     Maria avasi kämmenensä ja näki ruiskun kärjen koskettaneen kämmenpohjaansa. Hän säpsähti ja hankasi kämmentä nenäliinalla. Samassa salin ovi heilahti auki. Sisään käveli amerikkalainen, lyhyttukkainen turvamies tummassa puvussa. Kauluksen alta kiemurteli ihonvärinen johto korvan taakse. Maria piilotti ruiskun kämmeneensä, hankasi kankaalla tarjotinta ja hymyili miehelle. Tämä hymyili takaisin ja iski silmää poistuessaan keittiökäytävälle.
     Kolmas tarjotin. Kristallilasin pohjalle ilmestyvää mikroskooppisen pientä pisaraa oli mahdoton havaita paljain silmin. Hän sujautti ruiskun poveensa, taitteli kiillotusräsyn käteensä ja poistui käytävää pitkin keittiön hälinään. Hän tunsi katseiden pommittavan itseään mutta tiesi vain kuvittelevansa. Hän jatkoi tiskaamoon, sulki nenäliinan taskustaan tiiviisti muovipussiin ja heitti pussin roskiin. Lopuksi hän hankasi käsiään voimakkaalla pesuaineella, joka sai ihottuman kirvelemään ja punoittamaan.
     Viisi minuuttia myöhemmin kaksi Yhdysvaltain Salaisen palvelun ruokaturvallisuusyksikön virkailijaa kantoi presidentinlinnan keittiöön Yhdysvaltain suurlähetystöstä tuotuja sinetöityjä alumiinilaatikoita. He nostivat laatikoista kivennäisvesi- ja virvoitusjuomapulloja, joiden korkkien päällä oli punainen vahasinetti. He veivät pullot saliin, jonka huolella kiillotetulle neuvottelupöydälle oli kannettu kolme tarjotinta laseineen, ja poistivat korkit sinetteineen. Kristallikruunujen alla hyöri tummapukuisia miehiä ja jakkupukuisia naisia henkilökortit kaulassaan.
     Ulkopuolella linnan pihaan pysähtyi poliisimoottoripyöriä ja mustia autoja. Tummapukuiset turvamiehet kiiruhtivat asemiinsa kiiltävän Cadillacin ympärille. Mereltä puhaltava lämmin tuuli liehutti heidän takinliepeitään ja kiidätti taivaalla sadetta hautovia mustia pilviä. Yhdysvaltain presidentti Robert Kay heilautti hyväntuulisesti kättään noustessaan autosta. Aidan takana kauppatorin laidassa oli muutamia kymmeniä helsinkiläisiä, joiden joukosta huudeltiin: "Hyvä Bob! Welcome to Finland!"
     Salamavalojen ryöppy purkautui kuvaajien ikuistaessa pihalla levittäytyvää itseriittoista, vallantäyteistä näytelmää. Samaan aikaan Venäjän presidenttiä Mihail Rubakia kuljettava kulmikas Zil vyöryi poliisisaattueen keskellä Pohjois-Esplanadia pitkin presidentinlinnaa kohti.
     Helsinki Summit, Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien välinen huippukokous oli alkamassa tapaamisella isäntämaan presidentin kanssa ja sen jälkeen tarjottavalla lounaalla.

Rusehtavat silmäterät liikkuivat edestakaisin rekisteröiden paperille tulostettuja rivejä. Huoneessa vallitsevan hiljaisuuden rikkoivat teräskuorisen seinäkellon naksahdukset, joiden tahdissa sekuntiviisari nytkähti eteenpäin. Ikkunan takana Potomacjoen laaksossa väreili 28 asteen helle, jonka ilmastointi onnistui vaivoin pitämään rakennuksen ulkopuolella.
     Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun apulaisvarajohtaja Michael D. Palmer käänsi sivua. Teksti oli saapunut Langleyhyn Washingtonin kupeeseen koodattuna Yhdysvaltain Helsingin lähetystöstä. Pöydän toisella puolella istui hänen lähin avustajansa, jolle päivystävä virkailija oli toimittanut tekstin.
     Ilmekään ei värähtänyt apulaisvarajohtajan kasvoilla hänen lukiessaan tekstiä:

YHDYSVALTAIN PRESIDENTILLE

Tulette muutaman tunnin sisällä kärsimään myrkytystilan ensimmäisistä oireista. Elimistössänne on geeniteknologisesti muokattua toksiinia, joka johtaa varmaan kuolemaan neljän vuorokauden kuluessa. Mikään muu ei pelasta teitä kuin ampulli, joka sisältää toksiinin kumoavaa vasta-ainetta. Hoitotoimenpiteiden aloittaminen on turhaa, sillä myrkytyksen etenemistä ei voi keskeyttää ilman minun ja vain minun hallussani olevaa vasta-ainetta.
Ilmoitan teille vasta-aineampullin sijainnin sen jälkeen, kun sovitte presidentti Rubakin kanssa oheisessa liitteessä mainituista asioista ja sitoudutte päätöksiin julkistamalla sopimuksenne huippukokouksen päätösasiakirjana.
Presidentit Rubak ja Koskiluoma eivät tiedä sairastumisiensa syytä. He eivät tiedä elimistössään vaikuttavasta toksiinista eivätkä tästä kirjeestä.
Riippuu teidän neuvottelutaktiikastanne, missä vaiheessa kerrotte Rubakille myrkytyksestä ja vasta-aineesta vai kerrotteko lainkaan. Itsestäänselvää on, että salaatte sairastumisenne medialta. Oireet kehittyvät hitaasti eivätkä näy parin ensimmäisen päivän aikana ulospäin, mutta antakaa tarvittaessa epävirallinen tieto kokouksessa saadusta ruokamyrkytyksestä.
Palaatte huomenna Rubakin kanssa normaalisti kotimaahanne, mutta jatkatte kokousta ulkoministeritasolla lauantaihin saakka. Kun saatte venäläiset ja suomalaiset sitoutumaan ohessa määriteltyyn päätösasiakirjaan, julkistatte sopimuksenne. Sen jälkeen ilmoitan teille vasta-aineampullin sijainnin. Käytän koodia "Käki" identifioidakseni itseni.
Varmistuaksenne toksiinia koskevien väitteideni aitoudesta etsikää käsiinne Suomesta mies nimeltä Juhani Matilainen, Mukkulankatu 63 B 12, 15240 Lahti. Hän oli kuusi päivää sitten samassa tilanteessa kuin te nyt. Hänen myrkytyksensä eteneminen viime päivinä vastaa teidän tulevien päivienne kohtaloa. Ellei hän olisi saanut vasta-ainetta eilisiltana, hän olisi tällä hetkellä kuollut.
En kommunikoi kanssanne tämän jälkeen. Jos teillä on asiaa, käyttäkää Voice of American uutislähetyksiä.

Käki

Apulaisvarajohtaja silmäili liitteenä tullutta vaatimusta.
     "Ei kai kukaan järjissään oleva ihminen voi kuvitella, että ottaisimme tällaisen vakavasti?" Palmer heitti paperit pöydälleen. "Miksi tämä on tuotu minulle asti?"
     Avustaja ojensi apulaisvarajohtajalle toisen tulosteen.
     "Viestissä mainittu suomalainen oli potilaana sairaalassa."
     Apulaisvarajohtajan silmät rekisteröivät keltaiselle paperille tulostettua käännöstä. Puna tummeni hänen kasvoillaan ja juonteet suupielten ympärillä kiristyivät.

Juhani Kullervo Matilainen, otettu Päijät-Hämeen keskussairaalaan Lahdessa 5.8. kello 16.30 yleistilan voimakkaan heikkenemisen vuoksi. Kuumetta, oksentelua, alhainen verenpaine, nestevajausta. Kliininen taudinkuva viittasi jonkinlaiseen myrkytykseen, aiheuttajasta ei tietoa. Noin kahden vuorokauden kuluttua alkanut raajojen tunnottomuus syveni asteittain keskiruumista kohti etenevaksi halvaukseksi. Siirrettiin tehostettuun hoitoon. Juuri ennen hengityselinten lamaantumista 9.8. illalla tapahtui äkillinen ja selittämätön käänne parempaan.

"Tämä ei vielä todista mitään." Apulaisvarajohtaja laski paperin kädestään. "Ota minulle yhteys Rubenovichiin Helsinkiin." Avustaja poistui. Rubenovich oli presidentin suojelusta vastaava päällikkö Salaisessa palvelussa.
     Sisäpuhelin heräsi eloon.
     "Rubenovich on varattuna -"
     "Millä linjalla Helsinki on?"
     "Kuutosella, sir."
     Apulaisvarajohtaja painoi numerolla kuusi merkittyä näppäintä. "Haluan keskustella Rubenovichin kanssa."
     "Hän on varattuna", kiireinen ääni sanoi. Taustalta kuului hälyä. "Meillä on pientä hämminkiä."
     "Kuka puhuu?"
     "Erikoisagentti Adams, sir."
     "Mitä hämminkiä?"
     "Kotka oksensi hetki sitten."
     Palmerin sormet puristuivat kynän ympärille. Kotka oli presidentti Kayn koodinimi. "Missä hän oksensi?"
     "Vessassa."
     "Pitäkää se salassa kaikilta. Kaikilta. Käske Rubenovichin ottaa heti yhteys kun pystyy. Luokitus: kriittinen."
     "Anteeksi, sir, sanoitteko kriittinen?"
     "Sanoin."
     "Kyllä, sir."
     Yhteydenotot oli luokiteltu tärkeysasteen mukaan: rutiini, ensisijainen, välitön, kiireellinen ja kriittinen.
     Apulaisvarajohtaja Palmer soitti esimiehelleen ja näppäili nopeasti tietokonesanoman hälyttääkseen Yhdysvaltain hallituksen korkeimpaan valmiustilaan.

Tiukkoihin mustiin farkkuihin ahdetut pitkät jalat harppoivat notkein askelin liukuportaita Hakaniemen metroasemalla. Poninhännälle sidotut tummat hiukset pomppivat rytmikkäästi niskassa. Ihonmyötäisen mustan trikoopuseron kaula-aukolla helmeili hikipisaroita. Ruskettunutta ihoa vasten hohti hopeisessa kaulaketjussa roikkuva risti.
     Maria Fillmore, omaa sukua Mankki, tunsi jännityksen pusertuvan hien mukana elimistöstä ulos. Jäljelle jäi epätodellinen, painostava viileys. Hän pujotteli reppu olallaan Ympyrätalon eteen ruuhkautuneiden autojen välistä asuntoaan kohti. Kello oli puoli neljä. Huippukokouksen järjestelyt ruuhkauttivat liikennettä Kalliossa asti. Hän hengitti syvään kosteaa ilmaa. Kadun painumissa oli tuoreita vesilammikoita ja tummat, pahaenteisen näköiset pilvet lupasivat lisää sadetta. Jossain kaukana meren yllä jyrähteli kumeasti ukkonen.
     Porthaninkadun risteyksessä paloivat jalankulkijoille punaiset, mutta Maria harppoi kadun yli virnistäen hyväntuulisesti vastakkaisella puolella odottavalle eläkeläispariskunnalle, joka tuijotti häntä paheksuvasti. Hän veti etusormellaan näkymätöntä viivaa talojen kylkeen, kunnes seinä muuttui kampaamoliikkeen ikkunaksi. Tummasta lasista heijastuva 32-vuotias hahmo näytti ikäistään nuoremmalta. Maria tunsi askeleensa kevyiksi kävellessään Siltasaarenkadun päiväkotiin.
     "Aiti", Anna huusi iloisesti ja heilautti kättään. Viisivuotiaalla tytöllä oli äitinsä sirot kasvonpiirteet ja kiiltävät tummat hiukset. Marian kasvot sulivat hymyyn. Hän puristi tytärtään lujasti sylissään ja aisti tutun saippuaisen tuoksun. Heidän kävellessään käsi kädessä asuntoa kohti Anna antoi pulppuavan raportin tarhapäivän suurista ja pienistä tapahtumista.
     He saapuivat Kolmannelle linjalle rapistuneen kerrostalon eteen ja marssivat Pub Sirdien vierestä porttikäytävään. Pubin levyautomaatista kaikui ties jo monennenko kerran saman päivän aikana Mahtava peräsin ja pulleat purjeet. Sisäpihalla oli istutuksia ja hiekkalaatikko, jonka vieressä kyykki hiukan Annaa vanhempi tyttö.
     "Tulkaa tänne", punoittava lapsi huusi innoissaan Marialle kissanpoika sylissään.
     Maria ja Anna menivät tytön luo ja kumartuivat silittämään kissaa.
     "Mistä sinä löysit sen, Jenni?" Maria sanoi.
     "Leikkipuistosta. Aiti sanoo, etten saa pitää sitä. Katso miten laiha se on", tyttö sanoi roikottaen kissaa likaisissa käsissään.
     "Etsitään sille syötävää", Maria sanoi noustessaan ylös. "Voit tuoda sen meille."
     "Voinko?"
     "Totta kai."
     "Odotan Minttua, me tullaan yhdessä."
     "Saanko jäädä leikkimään?" Anna kysyi äidiltään.
     "Muistatte pysyä pihalla."
     Maria nousi kolmanteen kerrokseen, josta oli vuokrannut pienen kaksion. Oven edessä oli kukkapaketti, jonka hän nappasi ihmetellen käteensä avatessaan oven. Oven nimikyltissä luki LAURA DUFFY. Hän potkaisi kuluneet kävelykengät eteisen nurkkaan ja repi kukkapaketin auki samalla kun käveli peremmälle vaatimattomasti kalustettuun huoneistoon. Hän oli tuonut Amerikasta mukanaan vain muutamia hiirenkorville kuluneita kirjoja - Kierkegaardia, Heideggeria, Jaspersia, Sartrea. Osa kirjoista oli isän aikoinaan hankkimia kellastuneita 40-luvun suomenkielisiä laitoksia, jotka oli jouduttu teippaamaan yhteen ja lujittamaan liimalla. Makuuhuone oli sisustettu lastenhuoneeksi - riisipaperiseen lampunvarjostimeen oli maalattu vesiväreillä afrikkalaisia eläimiä ja nurkassa lepäsi pahvilaatikosta tehty nukkekoti. Lähes kaljuksi karvapeitteeltään kulunut pieni nalle istui sängynpeitteellä.
     Maria vilkaisi uteliaana kukkapaketista paljastuneeseen neilikkakimpuun solmittua pientä korttia: Voisimmeko tavata? JH.
     Hän heitti itsekseen virnistäen kukat pöydälle ja sinkosi reppunsa sohvalle. Hän työnsi CD-levyn soittimeen ja karheat sävelet alkoivat tulvia kaiuttimista. Janis Joplin tuntui sopivan hänen uhmakkaaseen mielialaansa. Hän vilkaisi ikkunasta sisäpihalle, jossa Anna leikki kahden muun tytön kanssa. Maria ei aluksi ollut uskoa, että Suomessa saattoi jättää lapsen ulos leikkimään ilman valvontaa.
     Hän huomasi puhelinvastaajan punaisen merkkivalon vilkkuvan nurkassa ja pienensi äänenvoimakkkuutta. Hän painoi vastaajan purkupainiketta ja käveli keittokomeroon.
     "Maria..." Tonyn järkyttynyt ääni sanoi. "Soita minulle heti kun tulet."
     Marian käsi pysähtyi jääkaapin ovenkahvalle Joplinin dominoivan äänen tunkeutuessa kaiuttimista. Hän harppoi puhelimen luokse ja näppäili pitkän numerosarjan.
     Tony ei vastannut. Marian sormet kiertyivät johdon ympärille ja hivelivät puuttuvan pikkusormen tynkää. Hän antoi puhelimen soida. Kello oli USA:n itärannikolla New Paltzissa kymmenen aamulla. Hän tuijotti ajatuksissaan pöydällä olevia patonginmuruja. Lopulta hengästynyt ääni vastasi. "Niin..."
     "Minä täällä."
     "Maria..." karhea ääni sanoi.
     Maria nielaisi tyhjää. "Mikä hätänä?"
     "Alä pelästy. Edna on sairaalassa."
     "Mitä on tapahtunut?"
     "Kolari."
     "Sattuiko häneen pahasti?" Maria puhui luonnottoman rauhallisesti ja rykäisi kurkkunsa selväksi.
     "Hän on teholla."
     Maria puristi silmänsä kiinni. Musiikki soljui hänen tajuntaansa. "Pystyykö hän puhumaan? Onko hän tajuissaan?"
     "On. Hän kysyi sinua. Lääkärit eivät antaneet hirveästi toivoa."
     Maria vilkaisi kolhoa miesten rannekelloa, joka keikkui hänen ohuessa, jäntevässä ranteessaan. "Olen siellä illalla yhdeksän maissa paikallista aikaa, jos saan lennon. Missä hän on?"
     "Memorialissa."
     "Puhutaan myöhemmin lisää. Varaan lennon."
     Maria iski kuulokkeen alas ja ryntäsi sekaisen pöydän luo sammuttaen mennessään CD-soittimen. Miksi juuri nyt? En voi lähteä. Mutta hänen täytyi puhua äidin kanssa. Hänen täytyi kuulla totuus.
     Hän pöyhi lehtiä ja kirjoja kunnes sai käsiinsä puhelinluettelon. Hän selasi sivuja palatessaan puhelimen luo ja näppäili Finnairin numeron.
     Varattuaan kaksi paikkaa kello 18.10 New Yorkiin lähtevälle lennolle hän riisui hätäisesti vaatteensa ja puki ylleen Gossardin liivit ja kermanvärisen silkkipuseron. Hän oli varautunut pakkaamaan huomista varten, sillä kun Anatolille viimeistään selviäisi lauantaina että hän oli vetänyt välistä, olisi hänen syytä olla kaukana. Mutta nyt Afrikka oli vaihtunut Amerikkaan.
     Hän kiskoi kylpyhuoneeseen virittämältään pyykkinarulta Annalle puhtaita vaatteita ja tunki ne reppuun. Sen jälkeen hän avasi wc-pöntön vesisäiliön, työnsi kätensä veteen ja veti esiin narulenkissä olevan avaimen. Hän kuivasi sen, laski alas pikkuhousunsa ja kietoi avainnarun rusketusrajan alapuolelle vyötärölleen. Hän puki ylleen mustat strech-housut ja liituraitableiserin, jossa ei koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi. Korvansa taakse hän sipaisi Ismolta saamaansa Chanelin viitosta, jota tuntui riittävän pullossa ikuisesti. Hän riisui kellonsa ja otti peilikaapista tilalle litteän Baume & Mercierin, jonka oli saanut läksiäislahjaksi Genevestä. Hän tunki repun taskuun Annan nallen, kaksi banaania ja pillimehupurkin.
     Rynnätessään portaita alas hän oli törmätä kolmeen pikkutyttöön, joista yhdellä oli kissanpentu sylissään. Maria pysähtyi hengästyneenä ja yritti hymyillä.
     "Anna, me lähdemme käymään isän luona." Maria otti tytärtään kädestä. "Nähdään pian", hän sanoi Annan kavereille kaivaen viisikymppisen taskustaan. "Hakekaa Eetulta kissalle jotain."
     Maria taputti molempia tyttöjä hellästi poskelle.
     "Missä Nallukka on?" Anna kysyi.
     "Repussa."
     Puolen tunnin kuluttua Maria ja Anna juoksivat taksista Helsinki-Vantaan lentokentän Finnairin tiskille lunastamaan liput ja jatkoivat muodollisuuksien läpi lähtöporttia kohti. Maria näki pitkän jonon matelevan portilta koneeseen ja pysähtyi puhelinkopin luo ilmoittamaan Tonylle millä lennolla he saapuisivat.
     Puhelun jälkeen hän käytti kuuloketta telineessä ja näppäili Ismon matkapuhelimen numeron. Hän ei soittanut kotinumeroon, sillä hän ei halunnut puhua Soilen kanssa. Hän asetteli kasvoilleen valahtaneet hikiset hiussuortuvat korvan taakse. Portilla koneeseen mateleva jono lyheni koko ajan.
     "Ismo Pöyry", matala miesääni sanoi.
     "Voitko puhua?"
     "Voin."
     "Äitini on sairaalassa. Auto-onnettomuus. Olen kentällä, lennämme New Yorkiin."
     Toisessa päässä oli hetken hiljaista. "Ymmärrän tilanteen, mutta onko sinun -"
     "On. Minun on pakko puhua hänen kanssaan."
     "Pidä huoli itsestäsi."
     "Samoin."
     Maria sulki linjan. Hän tunsi olonsa huonoksi. Jonossa oli enää muutama matkustaja. Hän koitti otsaansa. Ylirasitusta, hän ajatteli. Hän otti puhelun työpaikalleen Inter-Continentaliin, jonka listoilla oli ekstrannut presidentinlinnassa, ja ilmoitti lentävänsä Amerikkaan perheenjäsenen auto-onnettomuuden takia.
     Lopetettuaan puhelun hän kiiruhti lähtöporttia kohti. Jonossa ei ollut enää ketään. Hän kaivoi Laura Duffyn nimellä, mutta omalla kuvallaan varustetun Yhdysvaltain passin ja tarkastuskortin taskustaan. Jokin vaivasi häntä. Akkiä hänen kasvoillaan välähti paniikki. Hän pysähtyi kuin seinään. Lippu.

Eilisiltainen junalippu Lahteen. Hän oli palattuaan työntänyt sen eteisessä tapetin ja seinän väliin piiloon aikoen hävittää sen tänään. Lähtökiireessä hän oli unohtanut koko asian. Hän tunsi rinnassaan ikävän puristuksen. Valitse. Palaa takaisin ja polta lippu. Tai nouse koneeseen.
     "Mennään", hän sanoi Annalle.
     Kukaan ei löytäisi lippua. Korkeintaan seuraava tapetoija. Hän tunsi yhä voimakkaampaa pahoinvointia.

Presidentti Koskiluoma lysähti sanomalehti kädessään koivurunkoiseen design-nojatuoliin Mäntyniemen makuuhuoneessa ja sytytti jalkalamppuun valon. Hän oli hyvän ruuan ja juoman ääressä viihtyvä kookas, harteikas mies. Meri vaahtosi tummana maisemaikkunoiden takana. Pilvet olivat hämärtäneet illan tavallista aikaisemmin. Kay ja Rubak olivat lopettaneet neuvottelunsa ja lähteneet majapaikkoihinsa valmistautumaan illalliselle. Presidenttien rouvat olivat tutustumassa oopperataloon. Koko tapaaminen oli pelkkää julkisivua, sillä asiat oli valmisteltu suurimmaksi osaksi ennakkoon. Hän silmäili Helsingin Sanomien huippukokousta käsitteleviä sivuja.
     Kysyttäessä Suomen liittymisestä Natoon presidentti Rubak toisti vanhan kantansa: "Suomen turvallisuuspoliittiset valinnat eivät ole millään muotoa yhdentekeviä Venäjälle. Naapurimme nykyinen sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen puolustuksen linja on tärkeä vakauttava tekijä sekä alueellisella että yleiseurooppalaisella tasolla. Kysymys sotilasliiton etenemisestä Suomen ja Venäjän väliselle rajalle on siten täysin hypoteettinen."
     Rubakin kannasta huolimatta Suomi on ilmaissut yhä avoimemmin halunsa liittyä Natoon, vaikka virallista ilmoitusta ei ole annettu.
Presidentti taittoi lehden kasaan ja oikaisi väsyneet jalkansa suoraksi. Hän tunsi vointinsa huonoksi. Kay oli soittanut hänelle puoli tuntia sitten tukikohdastaan Inter-Continentalista, jutellut niitä näitä ja kysynyt lopuksi jostain syystä hänen vointiaan. Kay oli kuulostanut hermostuneelta, mutta Koskiluoma oli tulkinnut sen johtuneen iltapäivän jatkuneesta kädenväännöstä Rubakin kanssa. Mutta oliko myös Kay ollut huonovointinen? Koskiluoma ei halunnut edes kuvitella tilannetta, jossa paljastuisi että lounaalla tarjotussa ruuassa oli ollut jotakin vikaa. Kylmäsavulohitimbaalia, metsäsienillä kuorrutettua poronsatulaa... Presidentin suuhun nousi happaman makuinen röyhtäisy. Hän koitti otsaansa.

Yhdysvaltain presidentti Robert Kay veti paidanhihan alas Mannerheimintien varrella sijaitsevan hotelli Inter-Continentalin sviitissä kello 18.40.
     "Käykää makuulle ja nostakaa jalat ylös jos tuntuu heikolta", presidentin matkaseurueeseen kuuluva tummapukuinen lääkäri sanoi sulkiessaan verinäyteputkilon korkin. Toinen lääkäri seisoi vieressä. Kalpea presidentti nousi korostetun rivakasti seisomaan tummat läikät paidassa kainaloiden kohdalla.
     "Ei tällainen minua vielä kaada", presidentti sanoi näprätessään kalvosinnappia paikalleen aavistuksen tärisevin sormin. Hänen huulensa puristuivat tiukaksi viivaksi ja hengitys kulki nenän kautta. Ukkospilvet purkivat salamoiden ja jylisten lataustaan Helsingin yllä. Korkeiden ikkunoiden eteen oli vedetty paksut samettiverhot. Vakavailmeiset lääkärit sulkivat näyteputkilon kiireisin sormin, asettivat sen alumiinikoteloon virtsanäyteputkilon viereen ja sinetöivät kotelon. Toinen ojensi sen käytävän oven takana odottavalle Salaisen palvelun agentille.
     Presidentti käveli solmiotaan suoristaen pöytälampuilla valaistuun hämyiseen, tilavaan olohuoneeseen, jonka sohvalla istui kaksi miestä. Hän nappasi tuolin selkänojalle heittämänsä puvuntakin ylleen. Sopusuhtainen, 54-vuotias keho henki hyvää kuntoa eikä missään ollut turhaa rasvakudosta. Hänellä oli elinvoimaiset, tummat hiukset ja hoidettu iho. Hän vilkaisi kultaista rannekelloaan.
     "Mitä he viivyttelevät?"
     "Kaikki vie aikansa. Otetaan rauhallisesti", ulkoministeri Vincent Blake sanoi. Varovainen bostonilainen lakimies, itärannikon establishmentin tukipylväs, laski ohuen punaisen kansion pöydälle kaiutinpuhelimen viereen. Puhelimesta mutkitteli sormenpaksuinen kaapeli muutaman huoneen päässä sijaitsevaan Valkoisen talon kenttäkäyttöön rakennettuun kommunikaatiokeskukseen, josta armeijan viestijoukkojen teknikot pystyivät ottamaan puhelun tai radioyhteyden minne tahansa maapallolla.
     Hotelli oli muuttunut huippukokouksen ajaksi virkaatekeväksi Valkoiseksi taloksi, jossa työskenteli presidentin henkilökuntaa, sotilasavustajia, neuvonantajia, tiedottajia, lääkäreitä, kampaaja, sihteereitä ja turvamiehiä. Presidentin mukana kulkeva massiivinen Valkoisen talon koneisto säteili lähes rajatonta presidentillistä valtaa ja todisti koko maailman johtajuudesta. Presidentti ei ollut pelkkä presidentti, vaan supervallan symboli. Toksiini-isku ei ollut kohdistunut pelkästään valtionpäämieheen, vaan myös maailman johtavaan supervaltaan.
     Presidentti kaatoi lasiin mineraalivettä. Kaikki huomasivat hänen käsiensä epävakauden vaikka hän yritti peittää sen. Ukkosen kumea jyrähtely korosti raskasta, hermostunutta tunnelmaa.
     "Marcus, minun on kerrottava Susanille", presidentti sanoi viitaten puolisoonsa.
     "Harkitse kahdesti", presidentin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Marcus Weinstein sanoi. Hän oli laiha ja kuivakiskoinen, äärimmäisen vähäpuheinen New Yorkin juutalainen.
     "Hyvä on. Katson tilanteen kehittymistä."
     Makuuhuoneen ovelta kuului koputus ja lääkäri astui sisään.
     "Mitä nopeammin sairaalahoito päästään aloittamaan -"
     "Kiitos, Steve. Päätämme kohta mitä teemme", presidentti keskeytti lääkärin. Hän oli hetken oma itsensä - päättäväinen, dynaaminen, latautunut - kasvoillaan voimakastahtoisen miehen tinkimätön ilme. Hän oli saanut elämässään kaiken mitä oli kyllin paljon halunnut. Nyt hän halusi pysyä elossa.
     Hän otti kansiosta kopion terroristien toimittaman viestin liitteestä ja luki sen kertaalleen läpi.

NATON LAAJENEMISTA BALTIAAN JA SUOMEEN PIDETÄÄN VENAJÄLLÄ HISTORIALLISENA VIRHEENÄ. MONET ARVOVALTAISET PIIRIT YHDYSVALLOISSA OVAT SAMAA MIELTÄ. MUTTA TE OLETTE HÄRKÄPÄISESTI AJANUT LAAJENTUMISTA. HELSINKI SUMMITISSA MUUTATTE MIELENNE. ESITÄTTE SUOMEN JA VENÄJÄN PRESIDENTEILLE SEURAAVAN EHDOTUKSEN JA VASTAATTE HENGELLÄNNE SIITÄ, ETTA HE SUOSTUVAT EHDOTUKSEENNE:
     NATO SITOUTUU OLEMAAN LAAJENTUMATTA BALTIAAN JA SUOMEEN. VASTAVUOROISESTI VENÄJÄ PALAUTTAA KARJALAN SUOMELLE, LUKUUNOTTAMATTA ETELÄISIÄ RAJAPITÄJIÄ METSÄPIRTISTÄ KOIVISTOON, JOTKA JÄÄVÄT PIETARIN LÄHEISYYDEN VUOKSI VENÄJÄLLE.
     YHDYSVALLAT TAKAA LISÄKSI SUOMELLE 10 MILJARDIN DOLLARIN LAINAPAKETIN KARJALAN ALUEEN TALOUDELLISTA ELVYTTÄMISTÄ VARTEN.

Presidentti laski paperin syliinsä.
     "Tämä on absurdia. Kuka voi edes leikillään kuvitella että suostuisimme tuollaiseen?"
     "Kehottaisin sinua väljentämään asennettasi sitä mahdollista hetkeä silmälläpitäen, että väite myrkytyksen hengenvaarallisuudesta pitääkin paikkansa eikä vasta-ainetta saada", turvallisuuspoliittinen neuvonantaja sanoi narisevalla äänellä.
     "Ei kai idioottikaan luule, että tämän suuruusluokan asioista voitaisiin sopia noin vain, muutamassa päivässä?"
     "Eikö? Sopimukset riippuvat sopijaosapuolten tahdosta", Weinstein sanoi kuivasti.
     Presidentti laski paperit pöydälle. Hänen hallintonsa oli valmistautunut huolella puolustamaan Nato-laajennusta amerikkalaisille. Se oli haastava tehtävä, sillä yleinen mielipide oli kääntynyt pois kansainvälisistä asioista ja eristäytymispolitiikan kannatus oli nousussa. Hankaluutena oli senaatti, jonka oli ratifioitava Nato-laajennus kahden kolmasosan enemmistöllä. Senaatin nihkeyden taustalla ei ollut niinkään rahan, vaan motivaation puute. Kommunismi oli taikasana, jolla kansa saatiin tekemään kuinka suuria uhrauksia tahansa pahan valtakunnan nujertamiseksi. Nyt vastaavaa uhkakuvaa ei ollut.
     Kay oli hallituksineen sitoutunut laajentamiseen koko arvovallallaan, viimeksi kongressille tekemässään raportissa. Nimenomaan Baltian maat oli saatava nopeasti lännen piiriin, sillä sitä mukaa kun Venäjän talous vahvistui, sen halu luopua geopoliittisesti kriittisimpiin kuuluvista entisen valtapiirinsä osista pieneni. Sama koski kaikista vakuutteluista huolimatta Suomea.
     "Jos koillinen laajeneminen joudutaan jäädyttämään, saat puristettua päätöksestä sisäpoliittisia pisteitä. Tai voit käydä asialla kauppaa", Weinstein sanoi. Kongressissa oli monia vaikutusvaltaisia eristäytymispolitiikan kannattajia. Harva amerikkalainen olisi ollut pahoillaan, vaikka Naton laajeneminen olisi keskeytetty.
     "En edes harkitse oman nahkani pelastamista maan edun kustannuksella", presidentti sanoi. Kaikki kolme miestä tiesivät, että tässä tapauksessa maan edusta voitiin olla montaa mieltä. Weinstein oli yrittänyt toistuvasti hillitä presidentin Nato-intoilua, samoin monet muut vaikutusvaltaiset tahot, mm. Michael Mandelbaum, Sam Nunn ja Paul Nitze. Huoneeseen laskeutui paljonpuhuva hiljaisuus. Blake rikkoi sen arkisesti: "Pystytkö hoitamaan illallisen?"
     "Lyhimmän kaavan mukaan. Poisjääminen herättäisi liikaa huomiota. Järjestäkää illallisen jälkeen minulle kahdenkeskinen tapaaminen Koskiluoman kanssa. Meidän on nähtävästi valmistauduttava kaikkien vaihtoehtojen varalta."
     Muut valtuuskunnan jäsenet, mm. Euroopan asioiden apulaisulkoministeri, varavaltiovarainministeri ja Valkoisen talon varahenkilökuntapäällikkö eivät tienneet tilanteesta mitään.
     Presidentti hörppäsi kuivuneeseen suuhunsa vettä ja sanoi hiljaa: "Jos tiedot pitävät paikkansa, minut on murhattu. Nyt on kysymys siitä, saadaanko murha peruutettua. Ei estettyä, vaan peruutettua."
     Turvallisuuspoliittinen neuvonantaja katsoi häntä silmiin. "Tiedät että FBI ja CIA ja koko helvetin koneisto paahtaa sinut kuiville, vaikka se olisi niiden viimeinen teko. Jos tällä maapallolla joku siihen pystyy, niin ne pojat pystyvät."

Lääkärin ottamat näytteet kiitivät pitkin Tuusulantietä Yhdysvaltain lähetystön Fordissa, joka ohitti kaatosateessa nopeusrajoituksista piittaamatta Helsingistä pohjoiseen valuvaa keskiviikkoillan liikennettä ja väläytteli kaukovaloilla tietä hitaammiltaan.
     Auto ajoi Helsinki-Vantaan lentokentän rahtiterminaalin vierestä liikelentoalueen portista sisään ja kaartoi suoraan kiitoradan päässä odottavan piensuihkukoneen viereen. Kone oli Yhdysvaltain ilmavoimien siviilitunnuksilla varustettu VC20A, Gulfstream GIII:n sotilasversio, joka oli hetki sitten saapunut Ramsteinin tukikohdasta Saksasta suunnatakseen kohti Yhdysvaltoja. Himmeästi valaistun lennonjohtotornin vihertävän ikkunan takana näkyi rivi uteliaita kenttävirkailijoita tummina silhuetteina. Muutaman sadan metrin päässä seisoi Air Force One, Yhdysvaltain presidentin Boeing 747, joka oli välittömässä lähtövalmiudessa kuten aina presidentin ollessa ulkomailla. Pienen matkan päässä oli presidentti Rubakin Iljushin Il-96.
     Salaisen palvelun agentti juoksi autosta ilmavoimien VC20:een presidentti Kayn näytteet sisältävä alumiinikotelo mukanaan. Haalaripukuiset miehet vetivät portaat sivuun ja miehistö sulki oven. Rolls-Royce -suihkuturbiinien aggressiivinen jyly kohosi asteittain peittäen taivaalta kuuluvat ukkosen jyrähdykset. Kiitoradan molemmin puolin loistavat valoketjut katosivat sateeseen. Piensuihkukone kiihdytti vauhtiaan ja nousi jylinän saattelemana pimeyteen. Käynnissä oli Yhdysvaltain historian suurin ja salaisin poliisioperaatio.

Osa 1 2 3 4