Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Karjalan lunnaat

	Karjalan lunnaat Arvosteluja Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pyörre Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat	Karjalan lunnaat Osa 1 2 3 4 Tiukkoihin mustiin farkkuihin ahdetut pitkät jalat harppoivat notkein askelin liukuportaita Hakaniemen metroasemalla. Poninhännälle sidotut tummat hiukset pomppivat rytmikkäästi niskassa. Ihonmyötäisen mustan trikoopuseron kaula-aukolla helmeili hikipisaroita. Ruskettunutta ihoa vasten hohti hopeisessa kaulaketjussa roikkuva risti. Maria Fillmore, omaa sukua Mankki, tunsi jännityksen pusertuvan hien mukana elimistöstä ulos. Jäljelle jäi epätodellinen, painostava viileys. Hän pujotteli reppu olallaan Ympyrätalon eteen ruuhkautuneiden autojen välistä asuntoaan kohti. Kello oli puoli neljä. Huippukokouksen järjestelyt ruuhkauttivat liikennettä Kalliossa asti. Hän hengitti syvään kosteaa ilmaa. Kadun painumissa oli tuoreita vesilammikoita ja tummat, pahaenteisen näköiset pilvet lupasivat lisää sadetta. Jossain kaukana meren yllä jyrähteli kumeasti ukkonen. Porthaninkadun risteyksessä paloivat jalankulkijoille punaiset, mutta Maria harppoi kadun yli virnistäen hyväntuulisesti vastakkaisella puolella odottavalle eläkeläispariskunnalle, joka tuijotti häntä paheksuvasti. Hän veti etusormellaan näkymätöntä viivaa talojen kylkeen, kunnes seinä muuttui kampaamoliikkeen ikkunaksi. Tummasta lasista heijastuva 32-vuotias hahmo näytti ikäistään nuoremmalta. Maria tunsi askeleensa kevyiksi kävellessään Siltasaarenkadun päiväkotiin. "Äiti", Anna huusi iloisesti ja heilautti kättään. Viisivuotiaalla tytöllä oli äitinsä sirot kasvonpiirteet ja kiiltävät tummat hiukset. Marian kasvot sulivat hymyyn. Hän puristi tytärtään lujasti sylissään ja aisti tutun saippuaisen tuoksun. Heidän kävellessään käsi kädessä asuntoa kohti Anna antoi pulppuavan raportin tarhapäivän suurista ja pienistä tapahtumista. He saapuivat Kolmannelle linjalle rapistuneen kerrostalon eteen ja marssivat Pub Sirdien vierestä porttikäytävään. Pubin levyautomaatista kaikui ties jo monennenko kerran saman päivän aikana Mahtava peräsin ja pulleat purjeet. Sisäpihalla oli istutuksia ja hiekkalaatikko, jonka vieressä kyykki hiukan Annaa vanhempi tyttö. "Tulkaa tänne", punoittava lapsi huusi innoissaan Marialle kissanpoika sylissään. Maria ja Anna menivät tytön luo ja kumartuivat silittämään kissaa. "Mistä sinä löysit sen, Jenni?" Maria sanoi. "Leikkipuistosta. Aiti sanoo, etten saa pitää sitä. Katso miten laiha se on", tyttö sanoi roikottaen kissaa likaisissa käsissään. "Etsitään sille syötävää", Maria sanoi noustessaan ylös. "Voit tuoda sen meille." "Voinko?" "Totta kai." "Odotan Minttua, me tullaan yhdessä." "Saanko jäädä leikkimään?" Anna kysyi äidiltään. "Muistatte pysyä pihalla." Maria nousi kolmanteen kerrokseen, josta oli vuokrannut pienen kaksion. Oven edessä oli kukkapaketti, jonka hän nappasi ihmetellen käteensä avatessaan oven. Oven nimikyltissä luki LAURA DUFFY. Hän potkaisi kuluneet kävelykengät eteisen nurkkaan ja repi kukkapaketin auki samalla kun käveli peremmälle vaatimattomasti kalustettuun huoneistoon. Hän oli tuonut Amerikasta mukanaan vain muutamia hiirenkorville kuluneita kirjoja - Kierkegaardia, Heideggeria, Jaspersia, Sartrea. Osa kirjoista oli isän aikoinaan hankkimia kellastuneita 40-luvun suomenkielisiä laitoksia, jotka oli jouduttu teippaamaan yhteen ja lujittamaan liimalla. Makuuhuone oli sisustettu lastenhuoneeksi - riisipaperiseen lampunvarjostimeen oli maalattu vesiväreillä afrikkalaisia eläimiä ja nurkassa lepäsi pahvilaatikosta tehty nukkekoti. Lähes kaljuksi karvapeitteeltään kulunut pieni nalle istui sängynpeitteellä. Maria vilkaisi uteliaana kukkapaketista paljastuneeseen neilikkakimpuun solmittua pientä korttia: Voisimmeko tavata? JH. Hän heitti itsekseen virnistäen kukat pöydälle ja sinkosi reppunsa sohvalle. Hän työnsi CD-levyn soittimeen ja karheat sävelet alkoivat tulvia kaiuttimista. Janis Joplin tuntui sopivan hänen uhmakkaaseen mielialaansa. Hän vilkaisi ikkunasta sisäpihalle, jossa Anna leikki kahden muun tytön kanssa. Maria ei aluksi ollut uskoa, että Suomessa saattoi jättää lapsen ulos leikkimään ilman valvontaa. Hän huomasi puhelinvastaajan punaisen merkkivalon vilkkuvan nurkassa ja pienensi äänenvoimakkkuutta. Hän painoi vastaajan purkupainiketta ja käveli keittokomeroon. "Maria..." Tonyn järkyttynyt ääni sanoi. "Soita minulle heti kun tulet." Marian käsi pysähtyi jääkaapin ovenkahvalle Joplinin dominoivan äänen tunkeutuessa kaiuttimista. Hän harppoi puhelimen luokse ja näppäili pitkän numerosarjan. Tony ei vastannut. Marian sormet kiertyivät johdon ympärille ja hivelivät puuttuvan pikkusormen tynkää. Hän antoi puhelimen soida. Kello oli USA:n itärannikolla New Paltzissa kymmenen aamulla. Hän tuijotti ajatuksissaan pöydällä olevia patonginmuruja. Lopulta hengästynyt ääni vastasi. "Niin..." "Minä täällä." "Maria..." karhea ääni sanoi. Maria nielaisi tyhjää. "Mikä hätänä?" "Alä pelästy. Edna on sairaalassa." "Mitä on tapahtunut?" "Kolari." "Sattuiko häneen pahasti?" Maria puhui luonnottoman rauhallisesti ja rykäisi kurkkunsa selväksi. "Hän on teholla." Maria puristi silmänsä kiinni. Musiikki soljui hänen tajuntaansa. "Pystyykö hän puhumaan? Onko hän tajuissaan?" "On. Hän kysyi sinua. Lääkärit eivät antaneet hirveästi toivoa." Maria vilkaisi kolhoa miesten rannekelloa, joka keikkui hänen ohuessa, jäntevässä ranteessaan. "Olen siellä illalla yhdeksän maissa paikallista aikaa, jos saan lennon. Missä hän on?" "Memorialissa." "Puhutaan myöhemmin lisää. Varaan lennon." Maria iski kuulokkeen alas ja ryntäsi sekaisen pöydän luo sammuttaen mennessään CD-soittimen. Miksi juuri nyt? En voi lähteä. Mutta hänen täytyi puhua äidin kanssa. Hänen täytyi kuulla totuus. Hän pöyhi lehtiä ja kirjoja kunnes sai käsiinsä puhelinluettelon. Hän selasi sivuja palatessaan puhelimen luo ja näppäili Finnairin numeron. Varattuaan kaksi paikkaa kello 18.10 New Yorkiin lähtevälle lennolle hän riisui hätäisesti vaatteensa ja puki ylleen Gossardin liivit ja kermanvärisen silkkipuseron. Hän oli varautunut pakkaamaan huomista varten, sillä kun Anatolille viimeistään selviäisi lauantaina että hän oli vetänyt välistä, olisi hänen syytä olla kaukana. Mutta nyt Afrikka oli vaihtunut Amerikkaan. Hän kiskoi kylpyhuoneeseen virittämältään pyykkinarulta Annalle puhtaita vaatteita ja tunki ne reppuun. Sen jälkeen hän avasi wc-pöntön vesisäiliön, työnsi kätensä veteen ja veti esiin narulenkissä olevan avaimen. Hän kuivasi sen, laski alas pikkuhousunsa ja kietoi avainnarun rusketusrajan alapuolelle vyötärölleen. Hän puki ylleen mustat strech-housut ja liituraitableiserin, jossa ei koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi. Korvansa taakse hän sipaisi Ismolta saamaansa Chanelin viitosta, jota tuntui riittävän pullossa ikuisesti. Hän riisui kellonsa ja otti peilikaapista tilalle litteän Baume & Mercierin, jonka oli saanut läksiäislahjaksi Genevestä. Hän tunki repun taskuun Annan nallen, kaksi banaania ja pillimehupurkin. Rynnätessään portaita alas hän oli törmätä kolmeen pikkutyttöön, joista yhdellä oli kissanpentu sylissään. Maria pysähtyi hengästyneenä ja yritti hymyillä. "Anna, me lähdemme käymään isän luona." Maria otti tytärtään kädestä. "Nähdään pian", hän sanoi Annan kavereille kaivaen viisikymppisen taskustaan. "Hakekaa Eetulta kissalle jotain." Maria taputti molempia tyttöjä hellästi poskelle. "Missä Nallukka on?" Anna kysyi. "Repussa." Puolen tunnin kuluttua Maria ja Anna juoksivat taksista Helsinki-Vantaan lentokentän Finnairin tiskille lunastamaan liput ja jatkoivat muodollisuuksien läpi lähtöporttia kohti. Maria näki pitkän jonon matelevan portilta koneeseen ja pysähtyi puhelinkopin luo ilmoittamaan Tonylle millä lennolla he saapuisivat. Puhelun jälkeen hän käytti kuuloketta telineessä ja näppäili Ismon matkapuhelimen numeron. Hän ei soittanut kotinumeroon, sillä hän ei halunnut puhua Soilen kanssa. Hän asetteli kasvoilleen valahtaneet hikiset hiussuortuvat korvan taakse. Portilla koneeseen mateleva jono lyheni koko ajan. "Ismo Pöyry", matala miesääni sanoi. "Voitko puhua?" "Voin." "Äitini on sairaalassa. Auto-onnettomuus. Olen kentällä, lennämme New Yorkiin." Toisessa päässä oli hetken hiljaista. "Ymmärrän tilanteen, mutta onko sinun -" "On. Minun on pakko puhua hänen kanssaan." "Pidä huoli itsestäsi." "Samoin." Maria sulki linjan. Hän tunsi olonsa huonoksi. Jonossa oli enää muutama matkustaja. Hän koitti otsaansa. Ylirasitusta, hän ajatteli. Hän otti puhelun työpaikalleen Inter-Continentaliin, jonka listoilla oli ekstrannut presidentinlinnassa, ja ilmoitti lentävänsä Amerikkaan perheenjäsenen auto-onnettomuuden takia. Lopetettuaan puhelun hän kiiruhti lähtöporttia kohti. Jonossa ei ollut enää ketään. Hän kaivoi Laura Duffyn nimellä, mutta omalla kuvallaan varustetun Yhdysvaltain passin ja tarkastuskortin taskustaan. Jokin vaivasi häntä. Akkiä hänen kasvoillaan välähti paniikki. Hän pysähtyi kuin seinään. Lippu. Eilisiltainen junalippu Lahteen. Hän oli palattuaan työntänyt sen eteisessä tapetin ja seinän väliin piiloon aikoen hävittää sen tänään. Lähtökiireessä hän oli unohtanut koko asian. Hän tunsi rinnassaan ikävän puristuksen. Valitse. Palaa takaisin ja polta lippu. Tai nouse koneeseen. "Mennään", hän sanoi Annalle. Kukaan ei löytäisi lippua. Korkeintaan seuraava tapetoija. Hän tunsi yhä voimakkaampaa pahoinvointia. Osa 1 2 3 4