Etusivu: Satama: Mustakobra Kirottu koodi Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat Kirottu koodi 1. Aaro säpsähti. Salamavalon välähdys sai hänet käÂäntämäÂän päÂänsä kuvaajan suuntaan. Hän tiesi, että valokuvaus oli ehdottomasti kielletty – siitä varoiteltiin kylteissä tiukkaan sävyyn. Hän ei olisi yllättynyt, vaikka kuvaaja olisi ollut sama omituinen tyyppi, jota hän oli seurannut. Mutta vartijat runnoivat väkijoukon läpi nuhtelemaan kamera kädessä seisovaa amerikkalaisturistia, joka tekeytyi tietämättömäksi tai oli oikeasti tyhmä. Aaro hymähti. Kuka edes saattoi kuvitella saavansa kunnollista valokuvaa Michelangelon kattomaalauksesta, joka oli kaukana salamavalon vaikutuksen yläpuolella? Aaro jäi hetkeksi tuijottamaan kattomaalauksessa kurottavaa Jumalaa, jonka sormesta välittyi henki alastomalle Aatamille. Kuuluisa kosketus. Museovieraiden askeleet kopisivat Aaron ympärillä Sikstuksen kappelissa Vatikaanin museossa. Uusi paavi oli valittu täÂällä, mutta nyt turistilaumat olivat korvanneet kardinaalien kokouksen. Aaro kurtisti kulmiaan, kun valokuvauksesta kiinnijäÂänyt amerikkalainen selitteli tekemisiäÂän kovaäÂänisesti. Vartijat katsahtivat toisiinsa, tarttuivat tärkeilijän käsivarsiin ja taluttivat tämän kylmästi ulos salista. Äkkiä Aaron huomio palasi seinän viertä kulkevaan nukkavieruun mieheen, jonka perässä hän oli tullut museoon. Muut luokkaretkeläiset olivat jäÂäneet ostamaan viimeisiä tuliaisia kojuista Pietarinkirkon aukion pylväskäytävän takaa ja Piazza Pio XII:n myymälöistä. Puolikaljun miehen katse käÂäntyi pois talutettavasta turistista ja osui sattumalta Aaroon, joka pani merkille tämän tummat silmänaluset. Aaro käÂänsi katseensa heti pois. Hänen sydämensä alkoi hakata kiivaammin. Oliko tyyppi huomannut hänen seuraavan? Aaro vilkaisi kelloaan. Ryhmälle suotu vapaa-aika alkoi lähestyä loppuaan, hänenkin olisi aika palata muiden joukkoon. Outo tyyppi saisi jatkaa hiippailuaan, ehkä tämä ei ollutkaan muuta kuin paikallinen kylähullu. Mutta mitä kylähullu teki museossa? Mies oli pukeutunut nuhjuiseen popliinitakkiin, joka vaikutti olevan monta numeroa liian suuri. Häntä ei voinut hyvällä tahdollakaan kuvitella tavalliseksi turistiksi. Hänen profiilinsa oli kuin luotu aralle ja syrjäÂänvetäytyvälle kummajaiselle: voimakkaasti eteentyöntyvä nenä oli saanut vastapainokseen poikkeuksellisen heikon leuan. Hänen kaulansa oli ohut ja kummallisesti kenossa. Kaljulla otsalla kimalteli hikipisaroita. Mies sipaisi kihartuvia hiuksiaan, jotka reunustivat paljasta päÂälakea. Aaron epäilyt siitä, että jotakin outoa oli tekeillä, heräsivät kun tyyppi oli näyttänyt puhuvan hinamikrofoniin -- mutta ehkä hän olikin sopotellut vain hihaansa. Hulluja nuo roomalaiset! Aaro lähti kohti salin oviaukkoa, josta vartijat olivat hetki sitten taluttaneet amerikkalaisen ulos. Vielä viimeisen kerran hän katsahti olkapäÂänsä yli, mutta hänen tarkkailemansa mies oli jo kadonnut väkijoukon sekaan. Paikalle, jossa tämä oli vielä hetki sitten seissyt, oli ilmestynyt outoja nesteläikkiä. Pienet pisarat paljastivat mihin suuntaan mies oli lähtenyt – kohti alttariseinän Viimeistä tuomiota. Aaron mielikuvitus ryöstäytyi äkkiä valloilleen, ja hän pyrähti miehen peräÂän. Tätä ei näkynyt väkijoukon takaa, mutta jostain kuului naisen kirkaisu. Ihmisten päÂät käÂäntyivät huudon suuntaan. Aaro kiiruhti askeleitaan. Hän työnsi kädelläÂän sivuun pienikokoista japanilaista naista nähdäkseen kirkaisun suuntaan. Samassa hän pysähtyi. Tuttu tyyppi hyppäsi alttarin päÂälle ja hulmautti popliinitakkinsa alta esiin litteän kanisterin. HetkeäkäÂän viivyttelemättä mies roiskautti nestettä Michelangelon mestariteoksen alimpien hahmojen päÂälle. ”Happoa!” Aaro karjaisi ja singahti kohti tihutyön tekijäÂä. Korvaamaton taideteos oli pelastettava. Hän oli nähnyt televisiosta miten Afganistanin kiihkomieliset talebanit olivat tykkitulen murskaavalla voimalla tuhonneet muinaiset Buddha-patsaat. Sama barbaarinen teko ei saisi toistua Euroopassa! Seinämaalauksen roiskekohdista alkoi valua värillisiä vanoja kappelin lattialle, ja mies jatkoi tuhotyötäÂän salissa nousevasta paniikista välittämättä: roiski kanisterista nestettä pitkin ainutlaatuisen arvokasta teosta. Pisaroita sinkoutui takana seisovien ihmisten vaatteille ja iholle, mikä sai aikaan sekasortoista ryntäilyä ja kauhistuneita huutoja. Ihmiset törmäilivät toisiinsa, kaatuivat lattialle, ryömivät ja kirkuivat. Joku yritti työntäÂä miestä pois alttarin päÂältä, mutta tämä potkaisi tunkeilijaa kasvoihin. Aaro jähmettyi paikoilleen. Lyhyen hetken ajan hänen katseensa kohtasi taas miekkosen silmät, jotka kiilsivät kylmän tunteettomina. Mies heitti tyhjän litteän muovikanisterin väkijoukkoon ja ryntäsi alttarin oikealla puolella olevasta ovesta ulos. Aaro käÂänsi katseensa vastakkaiseen suuntaan ja huomasi, että amerikkalaisturistia taluttaneet vartijat olivat palanneet saliin, mutta juuttuneet sen toiseen laitaan – paniikissa olevan väkijoukon läpi oli vaikea päÂästä. Ilman täytti elektronisen hälytyssireenin hyytävän kovaäÂäninen tuuttaus. Viimeinen tuomio kihisi, kupli, halkeili ja hilseili valuessaan noroina lattialle. Happo teki tuhojaan neljäsataaviisikymmentä vuotta vanhan freskon pinnalla, jota ei voisi pelastaa kukaan muu kuin toinen Michelangelo. Aaro tuijotti mykistyneenä tuhoutuvaa seinämaalausta ja tyhjäÂä oviaukkoa, johon järjettömän tihutyön tekijä oli kadonnut. Kuka tästä voisi hyötyä? Mitä tihutyöläinen halusi teollaan ilmaista? Saataisiinko hänet kiinni ja tuomittavaksi? Hetken aikaa maailma tuntui elävän kuin hidastetussa elokuvassa. Sitten Aaro yritti sännätä miehen peräÂän, mutta ei saanut raivattua tietä turistilauman läpi. Tilanne oli äkkiä ohi. ”Calmarsi, calmarsi”, vartijat huusivat ja käskivät ihmisiä rauhoittumaan, vaikka näyttivät itse olevan epätoivoisen kiihkon vallassa. Paikalle tuli lisäÂä henkilökuntaa, joka ohjasi ihmisiä molempien uloskäyntien kautta käytäville ja yritti saada jonkinlaista järjestystä aikaiseksi. Aaro kuuli kuinka väkeä kehotettiin odottamaan poliisin saapumista ja silminnäkijäkuvausten antamista. Nämä turistit tulisivat viipymäÂän Vatikaanissa olettamaansa pidempäÂän. Joukosta alkoi kuulua nurinaa, kun kaikki ei sujunutkaan suunnitelmien mukaan. Aaro auttoi vanhan rouvan ylös lattialta. Tämän takissa oli hapon syövyttämiä jälkiä, mutta onneksi ainetta ei ollut roiskunut iholle. Rouva kiitteli Aaroa kerta toisensa jälkeen eikä onnistunut piilottamaan järkytystäÂän, joka ilmeni tahdottomana vapinana ja hapuilevina liikeratoina. Henkilökuntaan kuuluva harmaatakkinen nainen otti Aaron taluttaman rouvan hoiviinsa ja osoitti eleelläÂän, että Aaronkin olisi hyvä kulkea kohti uloskäyntiä, joka oli pahasti ruuhkautunut. Turistit pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katsoivat Viimeisen tuomion lähellä olleita ihmisiä, jotka ohjattiin heidän editseen ulos. Kiihtynyt, kaikuva puheensorina yltyi kielten sekamelskaksi. Aaro vilkaisi vielä kappelin alttariseinustaan ja totesi Viimeisen tuomion vahingot arvelemaansa vähäisemmiksi: happopärskeet olivat niin pieniä ja hajanaisia, että kauempaa katsottuna vaurioita tuskin erotti. Entisöijillä oli edessäÂän suuri haaste, mutta tuskin kuitenkaan mahdoton tehtävä. Mitä pienemmiltä vahingot vaikuttivat, sitä suuremmaksi kasvoi Aaron ihmetys. Mikä oli tihutyön tarkoitus? Halusiko joku vahingoittaa Rooman turismia vai oliko motiivina vain viha taiteita kohtaan? Mies ei ollut näyttänyt muslimilta, joten mitäÂän uskonnollista tuskin liittyi teon taustalle – muslimithan eivät sallineet elävien hahmojen esittämistä taiteessa. Aaro muisti lukeneensa matkaoppaasta miten joku keskinkertaisuus oli hyökännyt vasaran kanssa Michelangelon Pietà –veistoksen kimppuun; mestariteoksen suuri maine ja taiteellinen erinomaisuus olivat saaneet hänet tuntemaan itsensä liian pieneksi. NykyäÂän veistosta säilytettiin luodinkestävän lasin takana. Äkkiä vartijoiden olemukseen tuli uutta vipinäÂä. Joku kulki radiopuhelin korvallaan muiden luokse ja kiihkeitä sanoja vaihdettiin voimakkaasti elehtien. Kuukasvoinen, viiksekäs koppalakkipäÂä osoitti sormellaan Aaroa ja sai radiopuhelinta kantavan hontelon hujopin mulkoilemaan samaan suuntaan. Aarolle tuli epämukava olo. Hän tunsi itsensä syylliseksi johonkin, vaikka ei ollut tehnyt mitäÂän väÂäräÂä. Kaikkein vähiten hän kaipasi nyt huomiota. Hujoppi harppoi mäÂärätietoisesti Aaron luokse ja tarttui tätä tiukasti olkapäÂästä. Aaro ei ymmärtänyt mitäÂän tämän italiankielisestä puheesta, joten hän kokeili englantia. ”Mitä nyt? En minä ole tehnyt mitäÂän. Olen luokkaretkellä...” Vartija ohjasi hänet poliisimiehen eteen. ”Sinä lähdet mukaamme”, poliisi vastasi hädin tuskin ymmärrettävällä englannilla ja talutti Aaroa muiden poliisien suuntaan. ”Meillä on syytä epäillä, että tiedät jotakin tästä tapauksesta.” Aaroa värisytti. Häntä ei epäilty mistäÂän tyhjänpäiväisestä kolttosesta, vaan länsimaisen sivilisaation merkkiteoksen tuhoamisesta. Hän tunsi omituista ylpeydensekaista huolta. Ilmeisesti pyöreäpäinen vartija oli pannut hänet merkille, kun hän oli tarkkaillut tihutyöläistä ennen yllättäväÂä happoiskua. Oliko katseiden vaihdot tulkittu väÂärin jonkinlaiseksi merkkikieleksi? Vai oliko hänet pantu merkille valvontakameroiden kuvista jo aiemmin, kun hän oli seurannut tyyppiä? Oliko salamavaloa räpsyttänyt amerikkalaisturisti mukana juonessa? Hänhän oli kiinnittänyt kahden vartijan huomion itseensä juuri ratkaisevalla hetkellä. Aaro ei halunnut kuulua samaan seurueeseen. ”Haluan puhua opettajani kanssa.” Aaro yritti tavoitella äÂäneensä uskottavuutta lisäÂäväÂä mataluutta, mutta sortuikin kimeäÂän kiljaisuun, joka sai vartijaryhmän vilkaisemaan häntä epämiellyttävän yliolkaisesti. ”Me päÂätämme kenen kanssa puhut vai puhutko kenenkäÂän”, hujoppi tokaisi. ”Bah, lascia stare, Federico*”, kuukasvoinen viiksiniekka sanoi rauhallisemmin. ”Non lo sospetto di qualcosa. Pero ha visto tutto vicino. Lo debbiamo interrogare.”* Aaro tunsi kasvojensa helottavan tulipunaisina, kun hänet talutettiin turistien ohi käytäväÂän samasta oviaukosta, josta tihutyöntekijä oli paennut. Hän ei enäÂä hahmottanut kulkusuuntaa, vaan toivoi kaiken olevan ohi mahdollisimman nopeasti. Askeleet kopisivat mittaamattoman arvokkailla maalauksilla vuoratuissa saleissa. Äkkiä heitä vastaan ryntäsi järkyttynyt vartija, joka karjui jotakin italiaksi. Samassa hälyttimen ujellus alkoi uudelleen. Poliisit ryntäsivät liikkeelle eikä kukaan kiinnittänyt Aaroon enäÂä vähäisintäkäÂän huomiota. Hän tajusi, että voisi paeta, mutta se tulkittaisiin turhan päiten syyllisyyden myöntämiseksi. Uteliaisuus voitti. Hän juoksi poliisien ja eri suunnista tulevien vartijoiden joukossa yhteen saleista. Virkavalta oli pysähtynyt suurten kullattujen kehysten äÂäreen – tyrmistyneenä, täysin hiljaisena. Aaro tuijotti näkymäÂä ja nielaisi. Kehykset olivat tyhjät.

Etusivu · Satama · Työhuone · Klubi · Hotelli · Kirjasto · Silta | Palaute · Info © Copyright Ilkka Remes 2001, produced by Frantic Media.