Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Mustakobra

	Musta Kobra Aaro tiesi, ettei netissä kannattanut laverrella itsestään liikoja. Siitä varoittelivat sekä opettajat että vanhemmat, liiankin kanssa. Ihan kuin he pitäisivät neljätoistavuotiasta ääliönä. Aaron sormet pysähtyivät näppäimistölle. Gemma vaikutti kuitenkin täysin vaarattomalta tuttavuudelta. Ja fiksulta tyypiltä, kaiken lisäksi. Mikä tässä sitten mätti? Olivatko aikuiset aivopesseet hänet varoituksillaan? Tai ehkä häntä häiritsi vain se, että Gemma oli tyttö. Se ei kuitenkaan – kumma kyllä – estänyt Gemmaa antamasta lupaavaa vihjettä pian alkavaan Manchester Unitedin ja Liverpoolin väliseen otteluun: ”Robertsin polvi on edelleen heikompi kuin yleisesti luullaan. Vaivastaan huolimatta mies on kuitenkin vikkelä pirulainen, vaikka ei ole kovin paljon allekirjoittanutta isompi. Oletko sinä muuten iso?” Aaro hörppäsi colaa, jota au pair toi äidin kielloista huolimatta. Pitäisikö tuohon sanoa jotakin? Naurettavaa uteliaisuutta. Olen 110-kiloinen anabolisteroidi-mastodontti ja otsani korkeus on puolitoista senttiä sulka päässä, Aaron teki mieli vastata. Hän hymyili omalle sukkeluudelleen, kunnes äkkiä vakavoitui. Kaikenlainen henkilökohtainen utelu oli ärsyttävää. Mutta olkoon tällä kertaa. Hän naputteli vastauksen: ”Olen pienenpuoleinen ikäisekseni, mutta suhteellisen jäntevä.” Vai olisiko pitänyt laittaa sitkeä? Ei tähän aivan totuuttakaan kannattanut kirjoittaa: Ainakin toistaiseksi olen onneton riisitikku, jonka ainoa lihas on sydän. Aivothan eivät kai olleet lihas? Hän kavahti omaa ajatustaan – sydämestä puhuminenhan olisi melkein romantiikkaa, eikä siitä tässä keskustelussa todellakaan ollut kysymys. ”Tarkemmin, hyvä mies?” Gemma intti. Voi hyvä tavaton, Aaro ajatteli. Mutta kaipa tässä syvältä Englannista saapuvien vedonlyöntivinkkien takia voi jotakin kertoakin. Ehkä Gemma vertaa häntä huoneensa seinällä roikkuvien poikabändin jäsenten kuviin. Samapa tuo, hänellä ei ollut tarvetta rehvastella, vaan hän kirjoitti: ”Olen lähes 153 senttiä pitkä ja painan vajaat 45 kiloa. Jos tämä nyt jotenkin tähän vedonlyöntiasiaan liittyy. Josta muuten olisi kiva puhua vähän lisää...” ’Lähes’ ja ’vajaat’ olivat hyviä valintoja tässä, Aaro ajatteli tyytyväisenä itseensä. Totuutta saattoi hiukan pyöristellä, ainakin lukujen suhteen. Se oli moraalisesti aivan eri asia kuin valehtelu. ”Aiotko pelata ManU-Liverpoolia? Ajattelin itse kokeilla, mutta kassa on melkein tyhjä. Tein muutaman pahan mokan viime viikon Chelsea-Tottenhamissa.” Tyttö puhuu taas asiaa, Aaro innostui. Myöntää jopa tehneensä virheitä! Se ei ollut helppo asia pelimaailmassa. ”Lähes 153 cm ja vajaat 45 kg”, neljänkymmenen ikäinen mies nimeltä Liam Dolan luki ääneen ruudulta. Mustaan poolopaitaan ja nahkatakkiin pukeutunut tumma irlantilainen seisoi tietokoneen ääressä syrjäisellä hevostilalla Tidworthin kylän perukoilla Englannin Berkshiressa. ”Eli totuus on korkeintaan 150 sentin ja reilun 40 kilon kieppeillä”, Dolan jatkoi viileästi hymyillen. ”Pieni, mutta kyvykäs. Lisää listaan.” Muutaman metrin päässä istui kuulokkeet korvillaan rankasti ylipainoinen, huonoihoinen nuorukainen. ”Bitti” Wallacen turpeat sormet puristivat joystickiä ja silmät olivat liimautuneet ruutuun. Dolan huomasi, että kyseessä oli peli, jossa ohjuksilla ja rynnäkkökivääreillä varustautunut Lumikki yritti tehdä selvää seitsemästä kääpiöstä, joilla oli aseenaan jalkajouset. Pöydän alla oli kasoittain tyhjiä pizzalaatikoita, Burger Kingin rasioita ja puolentoista litran colapulloja. ”Herätys, mies”, Dolan sanoi ärtyneesti ja kiskaisi kuulokkeet salamannopealla liikkeellä nuorukaisen korvilta. ”Lisää poika listaan.” Bitti sulki murahtaen pelinsä ja avasi tiedoston, jossa oli ennestään kahden kokelaan nimet. Tähän mennessä ”Gemman” koukkuun olivat tarttuneet 13-vuotias lontoolainen ja 14-vuotias brightonilainen. Huoneen ikkunaverhot – käytännössä pimennysverhot – olivat kiinni yötä päivää. Vain pöytälamppu valaisi tilan. Infrapunasäteiden, lasermikrofonien ja liiketunnistimien muodostaman hälytinjärjestelmän ohjausyksikössä paloi vihreitä ja punaisia merkkivaloja. Dolanin operaation päämajaan ei tunkeutuisi yksikään kutsumaton vieras – ja jos tunkeutuisi, saisi tämä syyttää itseään. Dolan vilkaisi hyllykössä olevia monitoreja, jotka välittivät kuvia kartanon sisäänajotiestä, pihapiiristä, takalaitumelta ja Rion sambakarnevaaleilta. ”Kytke tuo pois, niin kuin olisi jo”, Dolan sanoi karnevaaliruutua osoittaen. Bitti klikkasi nöyrästi hiirtään. Pahimman luokan nörttikin oli vielä ihminen häneen verrattuna; Bitillä oli paksut pluslasit, surkastuneet lihakset, roskaruuasta kukkiva iho, hiiriotteeseen jäykistyneet sormet – ja veitsenterävä logiikka. Bitti ei tunnustanut tietokoneiden kohdalla sanaa ”mahdoton”. Hän vastasi suvereenilla tavalla ryhmän it- ja tietoliikennetekniikasta. Bitti oli omistautunut operaatiolle täydellisemmin kuin kukaan muu, sillä hänen elämässään ei ollut muuta kuin tietotekniikka. Rion tilalle ilmestyi valvontakameran kuva konehallista, jossa miehet hitsasivat, pulttasivat, maalasivat ja tekivät muita valmisteluja. Pihan toisella puolella olevan kameran kuvassa näkyi tilan tiilinen päärakennus kokonaisuudessaan. Lynmouth Manor oli Viktorian aikainen rakennus, mutta tyyliltään kuin skottilainen ylämaalinna. Luonnonkivestä ja tiilestä muurattuja seiniä peitti tiivis muratti, joka kipusi torniin asti. Korkeissa ikkunoissa oli lasimaalauksia ja ovi oli kuin kirkossa. Jos Dolan olisi raottanut raskasta viininpunaista samettiverhoa, hän olisi voinut vilkuttaa kameralle ja nähdä itsensä monitorissa edessään. Mutta hän ei välittänyt katsoa itseään edes peilistä, tv-ruudusta puhumattakaan – hän tiesi liiankin tarkkaan, miltä lapsena saatu kuuman öljykeittimen aiheuttama vaaleanpunainen paloarpi kasvojen vasemmalla puolella näytti. Dolan palautti huomionsa tietokoneen ruudulle. Hän katsoi kysymystä, jonka lupaavalta vaikuttava 14-vuotias oli lähettänyt. ”Mitä toimistoa käytät netissä?” Dolan vastasi saman tien.