1.

Lumihiutaleet leijuivat veriseen multaan tyyneltä taivaalta. Karri puristi puukkoa epävarmasti kädessään ja painoi sen hirvenvasan avatun kurkkutorven reunaan. Häntä yökötti, mutta hän ei antanut sen näkyä. Maahan valunut veri näytti tihenevässä hämärässä miltei mustalta.
     ”Kuljeta terää rintalastan välissä”, Launo sanoi matalalla, käheällä äänellä ja imaisi hermostuneena tupakkaansa. ”Nopeasti.”
     Viidenkymmenen ikäisen miehen kasvot olivat rasituksesta tummanpunaiset ja vanha viina lemahti hänestä metrien päähän.
     Launo itse oli tehnyt piston viiltämällä kaulanahan auki rintalastan kärjestä kurkunpäähän, ja katkaissut sydämestä lähtevät isot verisuonet. Samalla hän oli ottanut verta pulloon lettujen tekoa varten.
     Launo avasi nahan malliksi ja komensi Karria: ”Irrota peräsuoli. Mutta varo ettet vahingoita paistilihoja ja sotke niitä paskaan.”
He puhuivat vaistomaisesti hiljaa. Karri irrotti suolet, jotka tuntuivat käsissä lämpimiltä ilmapalloilta. Hän ei pitänyt oppipojan roolistaan – hän oli tottunut antamaan ohjeita, ei noudattamaan niitä. Asetelman nurinkurisuus heijastui myös heidän varusteissaan: Karrilla oli vedenkestävät Parkanon nahkasaappaat, kahisematon Gore Tex –puku ja Haltin metsästyslakki, Launolla puolestaan tavalliset Nokian kumisaappaat, sarkahousut, metsurin takki ja virttynyt oranssi pipo. Kirkkaanväriset päähineet sopivat jäniksen pyyntiin – siinä puuhassa he virallisesti olivat – mutta oranssit hirviliivit he olivat jättäneet kotiin.
     Karri hätkähti aukion reunassa lähestyvää tummaa hahmoa, mutta se oli vain Tomi vihreässä sarkapuvussaan. Hän oli kaivanut kuopan, ja yhdessä he hautasivat sisäelimet ja suoliston. Sydämen Launo laittoi muovikassiin.
     ”Vauhtia”, Tomi hoputti, kun Launo teki solmua vasan kaulan ympärille kiepauttamaansa oranssiin nailonköyteen.
     Kaikki kolme tarttuivat köyteen ja alkoivat vetää ruhoa ohuen lumikerroksen peittämällä puolukkavarvikolla.
     ”Jätetään tähän ja haetaan auto”, Tomi sanoi matalalla äänellä heidän päästyään metsäautotien viereen. Isokokoinen mies uhkui kaadon nostattamaa aggressiota.
     ”Ei helvetissä jätetä”, päätä lyhyempi Launo puuskutti. ”Usko jo. Autolla ei tulla tänne saakka.”
     ”Ei lässytystä. Toimintaa”, Karri tokaisi.
     Launo rykäisi limaa kurkustaan ja sylkäisi sen maahan. Lähes pallonmuotoinen pää ja epämääräinen partatupsu leuassa saivat hänet näyttämään alkoholisoituneelta menninkäiseltä. Karri pelkäsi hänen saavan rasituksesta sydänkohtauksen.
     Karri pani myös merkille että Tomi kirosi itsekseen, mutta ei alkanut väitellä Launon kanssa. Yleensä Tomi ei välittänyt kenenkään mielipiteistä, mutta salakaadossa Launo Kohonen oli vanha tekijä, jonka neuvoja oli syytä kuunnella. Salakaato oli rikos, josta kiinni jääneelle seuraisi oikeudenkäynti. Karri yritti olla ajattelematta asian rikosoikeudellista puolta.
     Heidän saatuaan ruhon sadan metrin päähän metsäautotiestä oli jo niin pimeää, että ilman maaston peittävää valkeaa huntua ei olisi nähnyt mitään. Metsä oli hiljainen. Tuntui siltä kuin ilmassa leijuvat hiutaleet olisivat vaimentaneet vähäisenkin kaiun.
     Tomi lähti hakemaan autoa ja Launo sytytti tärisevin käsin tupakan. Sytkärin valossa Karri huomasi hänen aiemman punakkuutensa vaihtuneen luonnottomaksi kalpeudeksi.
     ”Onko kaikki kunnossa?” Karri kysyi hiljaa.
     ”Miten niin?” Launo kiskaisi tupakastaan henkisavut. ”Kankkunen vähän kiusaa.”
     Launon käheä, hengästynyt ääni ei kuulostanut Karrin korvissa vakuuttavalta.
     Tomin vanha Land Cruiser lähestyi ilman ajovaloja metsäautotietä pitkin. Miehet nostivat ruhon muovilla peitettyyn tavaratilaan ja lähtivät ajamaan.
     Lumisade yltyi. Pyyhkijät kauhoivat sivuun tuulilasiin liiskautuvia hiutaleita. Karri huomasi Tomin ilmeestä tämän nauttivan haasteesta, jonka huono ajokeli tarjosi. Tomi ajoi lujaa ja varmaotteisesti, pitäen auton tiukasti kontrollissaan. Sitä hän yritti joka asiassa – pitää kaiken määräysvallassaan.
     Tomi katsoi peilin kautta Karriin ja koputti poskipäätään.
     “Mitä nyt?” Karri kysyi.
     “Putsaa turpasi.”
     Karri sipaisi poskeaan, joka tuntui tahmealta. Hän otti paperia taskustaan, sylkäisi siihen ja hankasi veren pois.
     Metsätaipaleen jälkeen he kääntyivät hiekkatielle, joka kulki vesakoituneiden peltojen halki Akansuolle. Pienen matkan päässä he kääntyivät kapealle ajouralle, jonka päässä metsikön takana oli huonkuntoinen lato. Latoa ei oltu aikapäiviin käytetty heinän säilyttämiseen, mutta lahtivajaksi se riitti.
     He kiskoivat ruhon nahkomisorteen kinneririipuntaan. Samaa paikkaa he käyttivät myös virallisen hirviporukan pyyntiluvallisissa kaadoissa. Karri seurasi tarkkaavaisesti Launon varmoja otteita, kun tämä viilsi sorkkien juureen aukot ja nahkoi eläimen. Launon pyöreää päälakea koristava kalju kiilteli lattialle aseteltujen kahden Magliten valossa. Vasan nahka irtosi lopuksi napakalla kiskaisulla. Sen jälkeen Launo katkaisi pään niskan juuresta ja leikkasi irti sisäfileet suoliluun ja paahtopaistin päältä.
     “Saatana… “ Launo sanoi käheästi ja sylkäisi maalattialle parrakkaat kasvot kalpeina. Hänen hampaistaan oli jäljellä vain tummat nysät.
     “Ottaako rinnasta?” Karri kysyi huolestuneena.
     Launo riiputti tupakan kellastamissa sormissaan filettä ja kuiskasi silmät kiiluen: “Kun tälle näyttää vähän valurautapannua ja lisää tujauksen madeiraa, ei pitäisi etelän herrallakaan olla valittamista. Saatana. Vähän rosmariinia päälle.”
     Karri tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Häntäkö Launo tarkoitti? Silti häntä hymyilytti. Kuinka pitkäaikaistyötön puolijuoppo saattoi olla noin armoton ruokasnobi?
     Launo pinosi siistiin kasoihin etujalkojen lavat, kylkilihat, selän ulkofileet, takajalkojen paistit ja potkat. Vielä lämpimät, punaiset lihat kiilsivät palkitsevina. Mutta Karri ei ollut puuhassa lihan takia, ja vielä vähemmän rahan. Hän keräsi kokemuksia, jännitystä elämäänsä. Jotakin, joka korvaisi sen adrenaliinin, jota firman pyörittäminen oli tuottanut.
     Äkkiä Launo laskeutui istumaan seinää vasten nojaten, kasvot entistä valkeampina.
     “Mitä nyt?” Karri kysyi nopeasti.
     “Mitäs tässä meikäläinen.” Launo piti hetken silmiään kiinni, kunnes avasi ne ja nousi vaivalloisesti ylös. “Haukkaan vähän happea.”
     Karri työnsi lautaoven auki ja Launo käveli hänen ohitseen ulos. Miehen kunto ja käytös huolestuttivat Karria.
     Ovi lennähti uudelleen auki miltei saman tien.
     Launo seisoi oviaukossa katse lasittuneena, kiihkeästi hengittäen. “Tulkaa tänne”, hän komensi huulet valkoisina.
     Karri vilkaisi Tomia, jonka silmät kapenivat. Oliko heidät yllätetty?
     Launo käveli Karrin edellä ladon seinustalle kootun puukasan viereen. Pimeältä taivaalta leijui taskulampun valokiilaan isoja raskaita lumihiutaleita. Kasassa oli joskus ammoin tehtyjä metrisiä koivuhalkoja, jotka olivat puoliksi mädäntyneitä. Alimmissa haloissa kasvoi sientä. Kasa loppui ladon nurkalle, ja sinne Launo osoitti tärisevällä sormellaan.
     Kasan takaa pilkotti kenkä.
     Karri siristi silmiään. Launo sylkäisi pakonomaisesti.
     Tomi kiskaisi yhtä männynrankaa sivuun.
     Osittain koivuhalkojen alle hautautuneena oli ruumis. Päähän ammuttu nainen, joka näytti siltä kuin hänet olisi piilotettu sinne vain muutamaa tuntia aiemmin. Tomi joutui ottamaan tukea vieressään olevasta männystä.
     Karri ummisti silmänsä. Hänen vatsassaan alkoi velloa.
     Hän tunsi naisen. Erja Yli-Honkila.

Hiekka hohkasi lämpöä alhaalta ja taivas ylhäältä, vaikka aurinko oli jo laskenut lähelle horisonttia.
     Saaran suuta kuivasi, mutta hän ei halunnut pysähtyä juomaan. Ei myöskään hänen edellään kävelevä Luuk, ja kaikkein vähiten perässä tuleva Keith – aseistettu maltalaissyntyinen palkkasoturi, joka lukuisten kollegoidensa tavoin ansaitsi leipänsä turvamiehenä Irakissa.
     Saara kiristi vauhtiaan, vaikka reppu painoi ja oikea sandaali oli alkanut hangata. Hän pikemminkin vaistosi kuin tunsi painona repussa olevan alumiinisen kuljetussylinterin.
     Taivas oli pilvetön. Hetki hetkeltä syvenevässä sinessä välkkyi Venus tai Mars. Itäinen taivaanranta rotkojen ja kumpareiden takana muuttui purppuraiseksi auringon laskeutuessa yhä alemmas. Vihamielisen oloinen seutu näytti lähes kauniilta.
     Irakin sodan ensimmäiset massiiviset pommitukset olivat keskittyneet juuri tänne, Jordanian vastaiselle rajalle. Yhdysvallat, Jordania ja Israel olivat pelänneet Irakin piilottaneen alueen luoliin ja rotkoihin liikuteltavia ohjuksia sekä kauko-ohjattuja lennokkeja, jotka voisivat kuljettaa kemiallisia ja biologisia aseita Jordaniaan ja Israeliin.
     Saara ei pitänyt Merrelin sandaaleista, jotka Karri oli hänelle kesällä ostanut. Niiden piti olla parasta mitä rahalla saa. Hän olisi halunnut ottaa mukaan omat vanhat jalkineensa, mutta hän oli tehnyt Karrille mieliksi, ja kulki nyt hiertävissä kengissä.
     Luuk van Dijk, suoraryhtinen vaalea hollantilainen, vilkaisi kelloaan ja pysähtyi.
     “Ei vielä”, turvamies Keith sanoi hollantilaisen aikeet ennakoiden. “Vasta rajan jälkeen.”
     Luuk ei välittänyt, vaan kaivoi satelliittiyhteydellä toimivan Thuraya-puhelimensa esiin ja alkoi näppäillä numeroita.
     Saara pysähtyi aivan Luukin viereen ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Keith pysyi sivussa. Tunnelma oli jännittynyt.
     “David?” Luuk sanoi puhelimeen. “Täällä on van Dijk. Lupasin tavoitella sinua näihin aikoihin. Joko näytteen JD44 ikämäärityksestä on tuloksia?”
     Saara huomasi puristavansa käsiään nyrkkiin ja painavansa kynsiään kämmenpohjaansa.
     Hän tuijotti Luukia herkeämättä. Tämä likisti puhelinta tiukemmin korvalleen kuullessaan vastauksen toisesta päästä.
     “Kuinka varma tulos on?” Luuk kysyi.
     Saara luki tuloksen Luukin ilmeestä.
     Tulos oli positiivinen. Epätietoisuus oli päättynyt.
     Pakahduttavan surun ja helpottavan ilon myllerrys vyöryi Saaran ylitse.
     “Pidä tämä luottamuksellisena”, Luuk komensi ääni värähtäen. “Olemme vielä Irakin puolella, mutta pääsemme tänä iltana Ammaniin ja sieltä aamulla eteenpäin.”
     Luuk lopetti puhelun. Kaikki olivat hiljaa, jopa Keith. Hän ei tiennyt asioista mitään, mutta aisti Luukin ja Saaran sähköistyneen mielialan.
     “Mennään”, Luuk sanoi ilmeettömyyttä ääneensä tavoitellen.
     Saara jatkoi kävelyään kiihtyneenä ja puristi kouristuksenomaisesti reppunsa hihnoja. Heidän paikallinen kuljettajansa odottaisi vanhassa Mersussaan kylän laitamilla. Kylästä rajalle olisi enää muutama kilometri.
     Taivaankaaren halki välähti lyhyt tähdenlento, joka toi Saaran mieleen äkäisesti ammutun nuolen. Hän katsoi sitä myrskyävien ajatusten vallassa ja pysähtyi korjaamaan painavan reppunsa hihnaa.
     ”Älä jää unelmoimaan”, Keith hoputti takaa.
     Saara kiristi vauhtiaan ja yritti ajatella kylää ja kulkuneuvoa, joka veisi heidät pian Jordaniaan. Hän katsoi Luukia, mutta ei kyennyt lukemaan tämän kivettyneiltä kasvoilta mitään. Tunnelma oli puhelun jälkeen kiristynyt entisestään.
     Tien laidasta nousi esiin ajoneuvon tumma silhuetti. Heti sen takana kivikkoinen maasto kohosi jyrkästi. Tummansininen taivas levittäytyi äärettömänä heidän ylleen. Auton ajovalot syttyivät, ja se sai kolmikon vaistomaisesti kiristämään askelluksensa tahtia. Hiekkaa valui Saaran oikean jalkapohjan ja sandaalin väliin, mutta se ei enää hidastanut häntä.
     ”Kiertäkää takapenkille”, Keith komensi turvamiehen auktoriteetilla.
     Saara ja Luuk toimivat äänettömästi Keithin ohjeiden mukaan. Tämä itse istuutui etumatkustajan paikalle.
     ”Salaam”, viiksekäs kuljettaja tervehti ratin takaa.
     ”Salaam aleikum”, Saara vastasi riuhtoessaan repun hikisestä selästään. Hän istahti kuljettajan taakse, veti lonksahtavan oven perässään kiinni ja likisti reppuaan syliinsä. Samalla kun hän haparoi pimeässä repusta kenttäpullonsa, hän hipaisi alumiinisylinterin kylkeä, kuin tarkistaakseen ettei se ollut haihtunut ilmaan.
     Raikas vesi toi Saaran mieleen keitaan – tai paratiisin. Auton moottori murahti käyntiin.
     Samassa kajahti laukaus.
     Keith nytkähti ja hänen suustaan pääsi tuskainen huuto. Saara sysäsi reppunsa sivuun ja painautui alas. Samalla hän nielaisi vettä väärään kurkkuun. Hänen hätäinen yskähdyksensä sekoittui toiseen laukaukseen.
     Ulkoa kantautui arabiankielisiä huutoja.
     ”Luuk...” Saara aloitti, mutta ovi kiskaistiin auki. Vahvat kädet tarttuivat häneen ja vetivät hänet väkivalloin ulos kuin nuken, vaikka hän yritti rimpuilla vastaan. Irakilaiset olivat kietoneet liinat kasvojensa peitoksi. Välähdyksenomaisesti Saara näki kuljettajan ruumiin retkottavan ohjauspyörän yllä verta pulputen.
     Saaran suusta pääsi kirkaisu, joka tukahtui hänen päähänsä vedetyn hupun alle. Viimeisenä havaintonaan hän näki miehen, jonka pään ympärille kiedotun kankaan raosta näkyivät vain kiihtyneet silmät.