Osa 1 2 3 4 5

YLIPÄÄLLIKÖN PÄIVÄKÄSKY

Suomen sotilaat!

Ankara puolustustaistelumme ylivoimaista vihollista vastaan on päättynyt. Kärsityn tappion jälkeen kansamme ja maamme tulevaisuus on avoin, mutta Teidän työnne tulevissa rauhan oloissa voi nostaa isänmaamme vielä uuteen kukoistukseen, kunhan emme milloinkaan unohda, että yksimielistä kansaa ei koskaan voida lopullisesti voittaa.
     Urhoollisesti taistelleen armeijamme tänään laskiessa aseensa viimeisen kerran haluan kiittää Teitä siitä hämmästyttävästä rohkeudesta ja uhrivalmiudesta, jota Te olette tämän itsenäisyystaistelumme aikana osoittaneet. Niille miehistöön ja alipäällystöön kuuluville sotilaille, jotka laskevat aseensa huomiseen mennessä, miehitysjoukkojen komentaja marsalkka Govorov on antanut luvan palata koteihinsa. Upseeristo on määrätty jäämään miehitysjoukkojen esikuntiin internoitavaksi. Korkeimman varjelus seuratkoon Teitä ja isänmaatamme tulevina vaikeina aikoina.

21. syyskuuta 1944

Mannerheim



Maaliskuu 1986

PROLOGI

Maaliskuisena tiistaina kello 16.40 Yrjö Ketolan 53 vuotta jatkuneesta elämästä piti olla jäljellä viimeiset viisi minuuttia.
     Ketolan kapeilla kasvoilla lepäsi tyytyväinen, odottava ilme kuljettajan ajaman mustan Volgan takaistuimella Helsingin Kulosaaressa. Päivikki tulisi illalla Tampereelta.
     Kulosaarentietä reunustavat lehdettömät puut katosivat ikkunoiden takana harsomaiseen usvaan Valpon johtajan virka-auton lipuessa eteenpäin. Kuljettaja jarrutti voimakkaasti Marsalkantien risteyksessä, kun oikealta kiiti laatikkomainen Tshaika. Ketola joutui ottamaan jarrutuksen vuoksi tukea etuistuimesta Ts˙aikan kääntyessä heidän editseen.
     "Kuinka te ajatte?" Ketola sähähti kasvot punoittaen.
     Härkämäinen kuljettaja puristi pelästyneenä ohjauspyörää. Hän loi hätäisen silmäyksen taustapeiliin. Maan pelätyin ja vihatuin mies tuijotti takapenkillä ikkunasta ilmeettömänä kuin patsas. Hänen tuuhea peruukkinsa näytti luonnottoman selvärajaiselta.
     Puolen kilometrin päässä Ketolasta makasi mies vatsallaan mustikanvarpujen seassa. Hänen edessään lepäsi Mauser M 66 -tarkkuuskivääri. Antero katsoi kiikaritähtäimen läpi Ketolan virka-asunnon ulko-ovea ja tunsi kämmenpohjiensa hikoavan. Hiljainen metsikkö hänen ympärillään vietti loivasti 70-luvulla rakennettua tasakattoista edustustaloa kohti. Vapaa sektori kohteeseen oli kapea sammaloituneiden kivien ja männynrunkojen välistä. Talon takaa kantautui aaltojen kohinaa. Antero oli nostanut vahvat miinuslasinsa otsalle säädettyään Zeissin tähtäimen optiikan. Häntä pelotti enemmän kuin koskaan elämässään.
     Musta Volga kääntyi Vähäniityntieltä rakennuksen pihaan. Antero oli kuulevinaan soran rapinan renkaiden alta vaikka tiesi sen olevan mahdotonta kahden ja puolen sadan metrin päästä. Hänen pulssinsa kiihtyi. Ketolan synkkä, kookas hahmo nousi takapenkiltä. Antero haki Ketolan hiusristikkoon ja tiukensi otettaan kivääristä.
     Nyt.
     Ketola käveli ripeästi. Ripeämmin kuin Antero oli odottanut. Hän epäröi. Ketola katosi tähtäimestä. Antero haki kohdetta uudelleen näkyviin. Pihamaa vilisi tähtäimen voimakkaasti suurentavassa optiikassa. Antero laski hätäisesti silmälasit otsalta nenälleen ja katsoi tähtäimen ohi. Hän ehti nähdä Ketolan harppovan rakennuksen nurkan taakse nurmikkoon kivettyä polkua pitkin.
     Suuttumus ja turhautuminen karahduttivat punan Anteron kasvoille. Hän laski päänsä varvikkoon. Miksi hän epäröi kriittisen sekunnin ajan? Miksi Ketola meni eri ovesta kuin eilen? Heidän olisi pitänyt tarkkailla Ketolan rutiineja pidempään, mutta siihen olisi sisältynyt riski. Hän vetäytyi varovasti ryömien syvemmälle metsikköön. Ervasti ei pitäisi uutisesta.

Tukholmasta saapuva Finnairin puolityhjä Tupolev 146 laskeutui sateiselle Seutulan kentälle. Ervasti katsoi soikean ikkunan läpi laatikkomaista betonista rakennettua terminaalia. Kentällä oli Finnairin, Aeroflotin, Lufthansan ja Malevin koneita. Hän tunsi hien kastelevan kainalonsa ja kämmenpohjansa. Kone pysähtyi ja matkustajat valuivat oven vieressä seisovan tylyn, vaalean lentoemännän ohi portaisiin. Kostea tuuli tarttui hänen hiuksiinsa ja takinliepeisiinsä. Hän tiesi, että Valpo kuvasi rutiininomaisesti kaikki ulkomailta tulevat matkustajat mutta hän ei tiennyt missä vaiheessa se tapahtui.
     Ervasti käveli hiljaisen joukon mukana terminaaliin. Heikosti valaistun hallin seinällä oli valtion konepaja-, paperi- ja puutavarayhtiöiden mainoksia. Passi- ja viisumitarkastus oli tavanomaisen hidas ja tarkka. Tiukkailmeinen naisvirkailija löi teatraalisella antaumuksella leimoja viisumilomakkeisiin ja passiin. Ervasti siveli kämmenselässään kiiltäviä arpia.
     "Miksi käytte näin usein Suomessa?"
     "Töiden takia. Se lukee papereissa."
     Suomen Demokraattinen Tasavalta keräsi kovaa länsivaluuttaa kohtuuttomien viisumimaksujen lisäksi valuutan pakkovaihdolla; jokainen "kapitalistisesta ulkomaasta" saapuva vieras joutui vaihtamaan päivää kohti 100 markkaa. Vaihdettuaan valuuttaa ja saatuaan matkalaukun hihnalta Ervasti käveli näennäisen rauhallisesti tullitarkastusjonon päähän. Hän tunsi pulssinsa kiihtyvän sitä mukaa kun hänen vuoronsa lähestyi. Hän pelkäsi kasvojensa punoittavan ja kiinnittävän virkailijan huomion. Hän tiesi, että tullimiesten takana seisoskelevat valvojat olivat Valpon väkeä.
     Hän nosti tavaransa pöydälle ja ojensi paperinsa kivikasvoiselle nuorelle virkailijalle. Nuorukainen avasi laukun ja penkoi vaatteita, jotka lepäsivät välipohjan päällä. Ervasti hengitti tasaisesti ja koitti hillitä silmiensä räpyttelyä. Taustalla oleva valvoja tutki hänen papereitaan.
     "Herra Ervasti", valvoja sanoi paperit kädessään. "Millä asioilla tulette Helsinkiin?"
     "Se lukee papereissa. Olen liikemies."
     Ervasti oli päättänyt pysyä asiallisena, tottuneena, tietävänä Suomen-kävijänä, piittaamattomana tylyydestä.
     "Käytte usein Suomessa."
     "Onko se kielletty?"
     Valvoja ojensi paperit sanomatta mitään. Tullimies oli sulkemassa laukkua, mutta koputti vielä molempia kansia. Ervasti tunsi sydämensä lyövän tyhjää.
     Virkailija napsautti lukon kiinni ja ojensi ilmeettömänä laukun takaisin. Ervasti käveli konemaisesti liukuovien läpi hiljaiseen aulaan. Hän jatkoi taksijonoon pilvisen taivaan alle ja veti helpottuneena syvään pakokaasun kyllästämää kosteaa kevätilmaa. Jono veti nopeasti Ladojen ja Skodien poimiessa asiakkaita kyytiin. Ervastin eteen pysähtyi kermanvärinen Samara. Keski-ikäinen lihava kuljettaja nousi laiskasti autosta avaamaan takakontin.
     "Huomenta", Ervasti sanoi.
     Kuljettaja yllättyi ja vastasi tervehdykseen lämpimällä äänellä. Hän oli nähtävästi luullut Ervastia ulkomaalaiseksi. Hän jopa auttoi laukun asettamisessa tavaratilaan.
     Ervasti asettui ahtaalle takapenkille. "Hotelli Leniniin."
     Kuljettaja painoi mekaanisen taksamittarin nappia lähtiessään ajamaan. Radiossa soi melankolinen suomalainen tango.
     "Kevät on myöhässä", Ervasti sanoi tyytyväisenä siitä, ettei kuljettajaksi sattunut tullimiehen tapainen järjestelmän kasvatti, vaan rehdin tuntuinen suomalainen. Kenestäkään ei kuitenkaan voinut olla varma, ei varsinkaan kenttätakseista, joiden joukkoon Valpo ujutti urkkijoitaan.
     "Mitä Helsinkiin kuuluu?"
     "Ei ihmeempiä", kuljettaja sanoi varovasti vaihtaessaan suuremman vaihteen.
     Ervasti antoi keskustelun tyrehtyä. Tangon jälkeen radiosta alkoi tulvia Alla Pugatshovaa. Kuljettaja vaihtoi asemaa; se oli todennäköisesti tarkoitettu hienovaraiseksi merkiksi, mutta Ervasti ei ottanut mitään riskiä vaan katsoi vaitonaisena tienvarren voimalinjoja, kallioleikkauksia ja betonilähiöitä. Tuusulantien liikenne oli hiljaista. Kaikki oli siistiä, tyhjää ja toimivaa - kuin teknokraatti-byrokraatin unelmassa. Koko maa oli kuin jättimäinen sellukombinaatti, jonka työntekijät elivät siitä kunniantunnosta ja ylpeydestä, että Suomi oli itäblokin mallioppilas, jonka rinnalla vain DDR pystyi kilpailemaan.
     Radiosta soljui vaimeasti uutislähetys. "Suomen sosialistisen yhtenäisyyspuolueen keskuskomitean pääsihteeri ja Suomen Demokraattisen Tasavallan valtioneuvoston puheenjohtaja, toveri Sakari Mattila-"
     Kuljettaja sulki radion. Ervastin kireät huulet sulivat aavistuksenomaiseen hymyyn. Taksi-Samara lähestyi keskustaa edellä ajavan Wartburgin pakokaasupilvessä. Koliseva raitiovaunu kääntyi heidän ohitseen punaisissa liikennevaloissa Heikinkadulla. Sorsa räpiköi lentoon tyynen, tihkusateisen Töölönlahden pinnasta. Totiset, ilottoman näköiset ihmiset kävelivät jalkakäytävällä vähin tavaroin koristeltujen näyteikkunoiden ohitse. Toisin kuin Neuvostoliitossa, tavaraa oli tarjolla mutta hinnat olivat korkeat. Stalinin 50-luvun alussa lahjoittama kermakakkumallinen pilvenpiirtäjä seisoi apeassa säässä täsmälleen parlamenttitaloa vastapäätä. Samanlainen oli Varsovan keskustassa; sekä varsovalaiset että helsinkiläiset vihasivat hirviömäistä "Stalinin torahammasta", joka seisoi muistuttamassa kenen ylivallan alla kaupungissa elettiin.
     He kääntyivät Bulevardille ja kuljettaja pysähtyi hotelli Leninin eteen. Ervasti maksoi kyydin ja antoi runsaat juomarahat, jotka kuljettaja otti epäröiden vastaan. Kirjoittauduttuaan sisään Ervasti nousi kolmannen kerroksen huoneeseen ja vetäytyi saman tien matkalaukkuineen kylpyhuoneeseen. Valoja laittamatta hän avasi käsikopelolla laukun, tyhjensi vaatteet pesuaineelta haisevalle kaakelilattialle ja avasi välipohjan sauman. Hän mätti dollariniput nahkasalkkuun, irrotti veitsellä ylimääräisen välipohjan ja tunki sen ryppyiseen muovikassiin. Ainut hyvä puoli jonka Ervasti saattoi keksiä Helsingistä Tukholmaan verrattuna oli se, ettei täällä tarvinut kadulla kävellessään pelätä ryöstäjiä eikä suunsoittajia - ei vaikka kantoi salkussa viittäkymmentätuhatta dollaria.
     Tunnin kuluttua Ervasti käveli hitaasti Yrjönkatua Vanhan kirkon puiston ohi Hotelli Tornia kohtia. Hän olisi halunnut yöpyä Tornissa, mutta ei voinut sietää silmissään Moskovan virkamiehiä, jotka asuivat siellä Helsingissä asioidessaan. Kevyt tihkusade valui synkänmustalta taivaalta. Autio puisto huokui sanoinkuvaamatonta surumielisyyttä. Vesi tippui tyhjiltä penkeiltä, tuulenpuuskat lennättivät edellissyksyn lehtiä, aamun liikenne kohisi Lönnrotinkadulla monotonisesti. Ervasti tunsi vilunväreitä kastuneen puolitakkinsa alla. Hän huomasi puristavansa salkun kahvaa kovemmin kuin olisi ollut tarpeen. Hän vilkuili varovasti ympärilleen ikään kuin joku olisi seurannut häntä. Helsingin tunnelma teki hänet joka kerran vainoharhaiseksi. Hän vilkaisi Omegaansa. Viittä vaille yksitoista.
     Akkiä hän havahtui nähdessään kaksi haalaripukuista työmiestä, jotka maalasivat kiireen vilkkaa puiston nurkassa seisovan pienen muuntoaseman seinää. Nurmikolle ajetun avolava-auton perässä oli sinivalkoinen poliisi-Lada ja kaksi siviilipukuista miestä. Ervasti jatkoi rauhallisesti kävelyään, mutta näki mitä maalareiden telojen alle jäi: seinään maalattu katkennut sirppi ja katkennut vasara.
     Ervasti tunsi lämmön leviävän suoniinsa. Hän pysähtyi Kalevankadun kulmassa katsomaan näyteikkunaa, johon oli huolella aseteltu Zenit-kameroita, itäsaksalaisia kiikareita ja tsekkiläinen mikroskooppi. Vaaleansininen taustakartonki oli haalistunut lähes valkoiseksi.
     Tarkalleen yhdeltätoista Annankadulta kääntyi vaaleanvihreä, kolhuinen farmari-Lada, joka pysähtyi tyhjään parkkiruutuun maitokaupan eteen. Ervasti käveli askeleitaan kiiruhtaen kymmenen metrin matkan ja istui etupenkille. Mustaan kuluneeseen nahkatakkiin pukeutunut Antero tervehti ja painoi kaasua.
     "Hän kiersi takaoven kautta."
     Ervasti pujotti salkun jalkatilaan. "Miksi?"
     Antero kohautti hartioitaan. "Yritämmekö uudelleen?"
     "Emme. Ainakaan vähään aikaan", Ervasti sanoi.
     Antero vilkaisi salkkua kääntyessään Tornin edestä uimahallin suuntaan. Hänellä oli rasvoittuneet tummat hiukset ja kapeat kasvot. Paksujen miinuslasien takana poltti älykäs katse. Markku oli joutunut tekemään pitkään töitä saadakseen Ervastin vakuuttumaan Anteron luotettavuudesta. Enää hän ei epäillyt Anteroa hetkeäkään; pikemminkin hän pelkäsi Anteron olevan liian kiihkeä, liian ehdoton.
     "Kaikki on valmiina", Antero sanoi kääntyessään Annankadulle Bulevardin suuntaan. Hän ajoi ympyrää.
     He vilkaisivat toisiaan. Ervasti näki Anteron katseessa vanhanaikaisten silmälasien takana pelkoa, jota uhmakkuus ei pystynyt kätkemään. Katse oli kuin eturintamalle lähtevällä fanaattisella sotilaalla.
     Antero pysähtyi kirkkopuiston portin viereen ja ojensi kätensä. Ervasti tarttui käteen ja puristi lujasti. Sen jälkeen Ervasti astui autosta ja lähti taakseen vilkaisematta kävelemään hotellia kohti. Hän tunsi vatsansa kiristyvän. Hän puri hampaansa yhteen ja veti sierainten kautta syvään kosteaa ilmaa.
     Antero katsoi peilistä kuinka suoraryhtinen mies katosi kulman taakse taakseen vilkaisematta. Hän kumartui ottamaan salkun jalkatilasta ja työnsi sen sydän hakaten takapenkillä olevien likaisten haalareiden alle. Sivuikkunan kampi oli köytetty rautalangalla kiinni ja istuinten saumat repsottivat. Hän kytki vaihteen ja teki u-käännöksen. Vastaan tuleva GAZ-kuorma-auto soitti äänimerkkiä. Antero painoi kaasua vihaisena itselleen. Nyt ei ollut oikea aika ajaa kolaria. Hän hiljensi ja suuntasi Heikinkadulle tönäisten hikistä nenänvarttaan liukuvat lasinsa syvemmälle. Nahkatakin hihat repsottivat napittamattomina.
     Postitalon edessä hän pysähtyi liikennevaloihin. Paikan herättämät muistot kouraisivat joka kerran, kun hän liikkui alueella. Kahdeksantoista vuotta eivät olleet riittäneet himmentämään muistikuvia, jotka olivat syöpyneet hänen viisitoistavuotiaaseen mieleensä kuin poltinmerkki. Heikinkatu Vanhalta ylioppilastalolta parlamenttitalolle asti oli ollut mustanaan väkeä keväällä 1968. Hän oli ollut isonveljensä Kalevin ja tämän opiskelutovereiden mukana kaatamassa Otto-Ville Kuusisen viisitoistametrisen pronssipatsaan postitalon edestä katuun. He olivat hullaantuneet omasta rohkeudestaan, uljaudestaan, vapauden tunteesta, jollaista he eivät olleet tunteneet milloinkaan ennen. Sitten ensimmäiset tankit lipuivat Lasipalatsin sivustoilta varoittamatta suoraan väkijoukkoon. Ne olivat toista kuin sortokausien kasakat hevosineen. Kalevi ja viisi muuta opiskelijaa yrittivät muodostaa elävää ketjua lähimmän tankin eteen. Tuskin kukaan osasi kuvitella ettei tankki pysähtyisi. Kalevi ja kolme muuta jauhautuivat kalisevien telaketjujen alle Anteron silmien edessä. Illan pimetessä Heikinkadulla ja ympäristössä makasi yli 50 vainajaa. Kyynelkaasun katkera haju leijui Taka-Töölössä asti. Kaikki unelmat olivat hajonneet.
     Antero kiihdytti jonossa eteenpäin valon vaihduttua vihreäksi. Hän ajoi suorinta reittiä Töölönlahden pohjoispuolelta Kallioon ja nouti kotoaan Viidenneltä linjalta Beretta 92 -pistoolinsa, jota ei uskaltanut pitää mukanaan keskustassa. Hän laskeutui mäen alas Sörnäisten rantaan ja jatkoi hiilikasojen ja konttien ohi Porvoontielle. Herttoniemen ja Puotinharjun harmaiden betonikolossien jäätyä taakse hän siirtyi kehätietä Viipurin moottoritielle. Tihkusateessa valuva liikenne oli hiljaista. Hän yritti hakea mukavan ajoasennon, mutta jännitys piti lihakset jäykkinä ja kainalot märkinä. Sade lakkasi Porvoon kohdalla, mutta taivas pysyi lyijynharmaan marmorisen pilvimassan peitossa.
     Moottoritien loputtua Koskenkylässä Antero kääntyi pienelle sivutielle sankan kuusikon sekaan. Hän pysähtyi ja varmisti ettei ympärillä ollut ketään ennen kuin kömpi takapenkille. Hän avasi Ervastin salkun silmät viiruina. Sisällä oli siistejä dollarinippuja, jotka hän siirsi kangasreppuun. Hän laski epävakain sormin tuhannen dollarin niput vaikka tiesi että niitä oli viisikymmentä, jos Heikki Ervasti niin oli luvannut.
     Piilotettuaan tyhjän salkun huolella metsään hän ajoi päätielle ja jatkoi matkaa. Helsingin ja Viipurin, maan kahden suurimman kaupungin, välimaasto oli teollistunutta ja tiheästi asuttua. Yksinäinen traktori pörräsi osuustoimintatilan peltoaukealla Elimäellä. Kausalan ydinvoimalan betoniset lauhdetornit seisoivat pilvisessä hämyssä kuin kaksi suunnatonta ylösalaisin käännettyä juomalasia. Kymijoen jälkeen tien molemmilla puolilla levittäytyivät sellukombinaatit, muuntoasemat ja teollisuuslaitokset.
     Nenään tunkeutui pistävä haju. Havupuiden neulaset olivat ruskeat ja osa puista törrötti kuolleina rankoina. Tehtaille ei annettu varoja tehtaiden johdon ja paikallisten asukkaiden vaatimiin puhdistuslaitteisiin, koska valtio ansaitsi paremmin veloittamalla tehtailta sakkomaksuja ympäristön pilaamisesta. Kaikki tiesivät, että sakkomaksuilla olisi moneen kertaan pystytty rahoittamaan puhdistuslaitteet. Kuusankosken paperi- ja kemiantehtaiden liepeillä nousi harmaiden betonitalojen viidakko. Tummia ihmishahmoja pyöräili sorapintaisella kevyen liikenteen väylällä töistä kotiin tai kotoa töihin. Yötä päivää toiminnassa olevan lastentarhan pihalla leikki lapsikatras keltaisissa ulkoilupuvuissa.
     Antero kääntyi keskustan ohitettuaan vanhaa omakotialuetta halkovalle soratielle. Savupiiput törröttivät haljenneina rikkinäisistä katoista, laasti oli lohjennut seinistä ja ikkunanpuitteet lahonneet. Tie sukelsi sankkaan metsään. Vasemmalla mäntyjen välissä pilkahteli silloin tällöin korkea teräsverkkoaita, jossa oli säännöllisin välimatkoin kylttejä: SOTILASALUE - PÄÄSY KIELLETTY - NET VHODA.
     Anteron pulssi nousi pelon- ja raivonsekaisesta tunteesta, joka tuntui kumpuavan jostain syvältä mielen kätköistä. Aita jatkui kilometrikaupalla. Suurin osa neuvostoarmeijan tukikohdista sijaitsi länsirajan tuntumassa, mutta sisämaahan oli sijoitettu suunnattomia varikkoalueita. Niitä ympäröivät pohjavesialueet olivat saastuneet käyttökelvottomiksi kymmeniä vuosia jatkuneiden öljypäästöjen takia, mutta suomalaiset eivät voineet asialle mitään - eivätkä suomalaiset puoluevirkailijat edes halunneet ottaa tukikohtien aiheuttamia ongelmia esille venäläisten kanssa.
     Tie liittyi Kouvolasta Heinolaan johtavaan päätiehen. Anteron sydämessä tuntui ikävä muljahdus hänen nähdessään linja-autopysäkillä tummanvihreän puna-armeijan linja-auton, johon nousi venäläissotilaiden ryhmä. 90 000 miehen suuruinen neuvostoarmeija eli käytännössä täysin eristettyä elämää, upseerit asuntoloissaan ja sotilaat kasarmeissaan. Suomen oma armeija oli 70 000 miehen vahvuinen. Neuvostosotilaiden ja suomalaisten yksityiset tapaamiset oli ankarasti kielletty. Sotilaat liikkuivat kaupungilla yleensä suurissa ryhmissä esimiestensä johdolla eikä heitä näkynyt julkisissa huvittelupaikoissa.
     Antero kääntyi Vuohijärven suuntaan johtavalle kapealle soratielle, joka mutkitteli Valkealan itäosan asumattomissa metsissä. Ajovalot kimaltelivat kosteissa puunrungoissa. Keisanmäessä hän kääntyi metsäautotielle, joka ohitti pienen rasvatyynen lammen. Hän pysäköi auton kuusten siimekseen vaaleanvihreän S˙kodan viereen ja heitti dollarirepun selkäänsä. Ajon turruttamia jäseniään oikoen hän nousi polkua pitkin loivaa rinnettä, kunnes pysähtyi turvekattoisen eräkämpän eteen. Ympärillä huokui hiljaisuus.
     "Minä täällä", hän sanoi matalalla äänellä.
     Harmaaksi lahonnut ovi avautui ja neljänkymmenen ikäinen rokonarpinen mies astui ulos.
     "Hän on täällä", Markku sanoi hiljaa. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä valkoiset kuin lyhyeksi ajettu sänkitukka. "Kaikki on selvää. Aseet ovat metsässä. Anna hänelle rahat."
     Antero työntyi Markun perässä öljylampun valaisemaan kämppään, jonka nurkassa istui tummakulmainen Markun ikäinen venäläinen. Antero avasi repun ja ojensi dollariniput siviilivaatteiselle upseerille. Tämä otti rahat vastaan tuijottaen niitä pistävillä ruskeilla silmillään.
     "Pystyn järjestämään jotain jota te tarvitsette", majuri Rybkin sanoi venäjäksi tunkiessaan dollarinippuja taskuihinsa.
     Antero ja Markku kuuntelivat hämmentyneinä venäläisen hiljaisia, harvakseltaan sanottuja lauseita.
     "Lasket leikkiä", Markku sanoi venäjäksi.
     Venäläinen pyöritti rauhallisesti päätään. Markku ja Antero vilkaisivat toisiinsa.
     "Mutta hinta on kallis", Rybkin jatkoi. Hänen äänensä värähti puheen siirtyessä hintaan.
     Markku sipaisi kämmenellä sänkeään. Hänen kasvoilleen nousi puna, jonka päällä kulmakarvat hohtivat lumivalkeina.
     Antero tönäisi raskaita silmälasejaan nenänvartta pitkin ja tunsi käsivarsiensa ihon nousevan kananlihalle.

Aurinko välähti seuraavana päivänä Mercedeksen kromilistasta auton kääntyessä Arlandan suunnasta Gustavsbergia ja saaristoa kohti.
     Ervasti käänsi aurinkolipan alas sydän hakaten. Hänen väsyneet silmänsä rekisteröivät turtuneesti liikennettä ja kädet pyörittivät mekaanisesti ohjauspyörää. Hänen ajatuksensa olivat lukkiutuneet aamuyöstä saakka yhteen ainoaan asiaan, joka takoi hänen päässään kuin hirvittävä kuume.
     Antero oli soittanut yöllä hotelliin ajettuaan Kouvolasta Helsinkiin. He olivat tavanneet autossa Bulevardilla. Ervasti oli kuunnellut Anteroa epäuskoisena, suorastaan vihaisena. Akkiä hän oli tajunnut, että Antero oli tosissaan.
     Ervasti oli siirtänyt Tukholman paluulennon iltapäivään ja tavannut Markun. He olivat keskustelleet kiihkeästi, minkä jälkeen kaikki vanhat suunnitelmat pantiin jäihin. Toukokuun lopussa Helsingissä pidettäviä YYA-sopimuksen 40-vuotisjuhlia vastaan suunnatun attentaatin valmistelut keskeytettiin.
     Turbo-Saab kiilasi jonossa Ervastin eteen ja hän joutui painamaan jarrua. Venäläisen väite oli varmistettava, mutta Ervasti uskoi hänen puheisiinsa. Hän joutui pyyhkäisemään hikeä kasvoiltaan, vaikka ilmastointilaite piti auton viileänä. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut näin kauhuissaan eikä näin innoissaan. Baskien vapautusjärjestö, kurdit, palestiinalaiset, Irlannin tasavaltalaisarmeija - terroria, pommeja, tuloksetonta väkivaltaa.
     Sininen Armeijakunta ei enää tyytyisi siihen. Aktivistit eivät enää tyytyisi siihen. Se oli lyhytjännitteistä huomionkerjäämistä, jolla ei saavutettaisi päämäärää.
     Ervasti huomasi puristavansa rattia rystyset kirjavina. Hänen päässään myllersi äärimmäinen suunnitelma, jonka toteuttamista mikään mahti maailmassa ei häneltä estäisi; sen avulla hän lunastaisi vapauden sielulleen ja vapauden Suomelle. Hänellä oli riittävästi rahaa, riittävästi miehiä, riittävästi rohkeutta. Hänellä oli kaikki saavutettavanaan, eikä mitään menetettävänään.
     Silti jokin kolkka hänen tajunnassaan kehotti häntä unohtamaan koko suunnitelman täydellisesti ja iankaikkisesti.

* * *

Antero Määttä tunsi inhonväreitä etukäteen.
     Hän maksoi kumipintaiset työhansikkaat tiskin takana seisovalle kassaneidille ja oikaisi elintarvikeosaston läpi ulko-ovia kohti. Puoluekokousbanaanit olivat ilmestyneet tavallisesti vain omenoita notkuville hedelmätiskeille.
     Antero käveli Esplanadin puistoon fasismin uhrien muistomerkin kohdalla ja tunki hansikkaat taskuunsa. Hämärtyvä syksyinen keskiviikkoilta oli pilvinen, mutta tyyni ja lämmin. Ruskan värjäämien lehmusten katveessa ilmoitustaululla oli mainosjulisteita: Leipzigin Gewandhaus-orkesteri esiintyi Kulttuuritalossa, Dresdenin Semper-ooppera vieraili Bulevardilla, Työväen Sivistysliitto järjesti Marxismi-leninismi -instituutin auditoriossa keskustelutilaisuuden aiheesta Rauhan ja solidaarisuuden uudet uhat.
     Hän pysähtyi Kolera-altaan liikennevaloihin, tönäisi lasejaan etusormellaan ja kääntyi katsomaan kahta pitkäsääristä opiskelijatyttöä, jotka kävelivät laukut olalla yliopistoa kohti. Kivitalonkokoiset Tallinnan-lautat tupruttivat mustaa savua tyyneen ilmaan.
     Antero piti syksystä. Kaupunki heräsi eloon - koulut alkoivat, ihmiset jonottivat työväenopiston kursseille, hankkivat kausikortteja Radion Sinfoniaorkesterin konsertteihin, korjasivat satoa siirtolapuutarhapalstoiltaan ja kävivät marjastamassa ja sienestämässä Nuuksion ja Sotungin metsissä. Tänä syksynä arkiset askareet tehtiin täysin uudessa tunnelmassa - ilmapiiri oli poikkeuksellisen jännittävä ja kuohuva, sillä Gorbats˙ovin puolitoista vuotta sitten aloittama uudistuspolitiikka oli otettu Suomessa vastaan varovaisen toiveikkaasti. Mattila oli vetänyt Kremlin suuntaan myötäilevää, mutta aiempaa itsenäisempää linjaa.
     Antero hyppäsi farmari-Ladaansa ja ajoi Pitkänsillan yli Kallioon. Hän inhosi rooliaan mustanpörssin kauppiaana, mutta tiesi että Ervasti oli oikeassa. Se antoi mahdollisuuden käyttää rahaa ilman vakituista työtä ja liikkua epäsäännöllisesti. Pysäköityään Karhupuiston laitaan hän jätti kumikäsineet autoon, osti kulmakaupasta leivän ja käveli Viidennen linjan porttikäytävästä sisäpihalle. Murrosikäinen poika korjasi kädet rasvassa vaihdepyörää täpötäysien pyykkinarujen vieressä ja kaksi pikkutyttöä hyppi narua poninhännät heiluen. Avonaisista ikkunoista kaikui vauvan kimeää huutoa ja kaihoisaa valssimusiikkia. Penkillä oven vieressä istui kolme ikäihmistä, joista yksi nosti Anterolle ainoaa kättään.
     "Mitä Antero?"
     "Mitäs tässä. Nälkä kurnii", Antero sanoi leipä kainalossaan avatessaan ulko-oven. Hän vältteli Jalmarin seuraa. Terävä-älyinen sotaveteraani oli jo ajat sitten aistinut Anterossa jotain, jota hän yritti rohkaista matalalla äänellä pyykkituvan hämärässä kerrotuilla sotajutuilla. Antero ei halunnut ottaa riskiä, että joku talossa asuvista Valpon urkkijoista raportoisi hänestä, vaan yritti parhaansa mukaan pysyä Jallusta erossa. Se oli vaikeaa antamatta tylyä vaikutelmaa, ja sitä hän ei missään nimessä halunnut antaa Jalmarin kaltaiselle miehelle. Sitä paitsi Antero ei ollut kiinnostunut sotajutuista - hän oli kuullut niitä koko ikänsä ukiltaan ja enoltaan.
     Hän nousi yksiöönsä kolmanteen kerrokseen ja teki voileipiä, sillä yö tulisi olemaan pitkä ja raskas. Häntä hävetti asua yksin samaan aikaan kun muissa talon yksiöissä asui viisihenkisiä perheitä. Asuntotilanne oli surkea. Nuoret parit joutuivat yleensä asumaan vuosikausia appivanhempien tai erillään omien vanhempiensa luona ennen kuin yhteinen vinttihuone löytyi. Mutta Martti-enon kuoleman jälkeen hän oli asunut yksin, sillä hän tiesi etteivät hänen puuhansa pysyisi salassa muuten. Hän otti mustuneen valurautapannun ja paistoi voileipien lisukkeeksi kaksi kananmunaa. Asunto oli sisustettu pelkistetysti eikä mikään esine kavaltanut Anteron kutsumusta. Jopa isoisän isän, jääkäri Ilmari Määtän kellastunut valokuva oli albumissa eikä kehyksissä seinällä niin kuin Kalevilla oli ollut. Martti-enon sotamuistot ja muut henkilökohtaiset, poliittisesti arkaluontoiset tavarat hän oli piilottanut Markun kotitalon aittaan.
     Antero avasi radion ja alkoi haarukoida ruokaa suuhunsa, vaikka jännitys vei ruokahalun. Huoneessa oli ruokapöydän lisäksi sänky ja vanha vuodesohva. Pienellä sivupöydällä - kunniapaikalla - oli shakkilauta, jonka nappulat oli aseteltu meneillään olevan kirjes˙akkiottelun mukaisesti. Kirjahyllyä ei ollut, koska niitä kirjoja joita hän luki ei voinut pitää näkyvillä. Hän ei halunnut riskeerata - jos yksi Aktivisteista olisi jäänyt kiinni, kaikki olisivat olleet vaarassa.
     Radiosta tuli Näin naapurissa, jossa vuoropäivinä Naapurineljänneksen kanssa kerrottiin Neuvostoliiton saavutuksista. Antero antoi takakireän naisäänen valua korviensa ohi ulko-oven läpi porraskäytävään siltä varalta, että joku uteliasta naapureista sattuisi kuulemaan. Samasta syystä hän oli teipannut eteiseen nuorisoliiton julisteen siihen kohtaan seinää, jonka saattoi nähdä postiluukusta. Julisteessa oli tyylitelty, ylös katsova tyttö ja poika matkaradio kädessään, ja alla teksti: "Me suuntaamme antennimme rauhan ja sosialismin lähettimiä kohti!" Joskus Antero oli jopa pakottanut itsenä syksyisin järjestettäville rauhanmarsseille, joilta vain tunnetuimmat toisinajattelijat uskaltautuivat jäädä pois.
     Anterolla oli kuulokkeet, joilla hän seurasi Ruotsin radion ja BBC:n ulkomaanpalvelun suomenkielisiä lähetyksiä. Nämä sekä Tornionjokilaaksossa näkyvä Ruotsin televisio aiheuttivat jatkuvaa harmia puoluejohdolle, sillä lähetysten välittämä kuva oli jyrkässä ristiriidassa Suomen virallisen propagandan kanssa, jonka mukaan lännessä vallitsi kurjuus, lama ja työttömyys. Televisiota hänellä ei ollut, koska sieltä tuli vain rutikuivia kommunikeoita ja kömpelösti tehtyä propagandaa - jopa Pikku Kakkosen animaatiot oli hankittu DDR:stä ideologisen puhtauden varmistamiseksi. Kaikki muut paitsi puolueen johto tuntuivat tietävän, että propaganda oli liian suuressa ristiriidassa tavarapulan ja matkustusvapauden koetteleman reaalisosialismin todellisuuden kanssa. Vaikka tiedotusvälineet kuinka ylistivät sosialismin voittokulkua, siihen oli vaikea uskoa koska se ei näkynyt ihmisten elämässä millään muulla tavalla kuin alhaisina vuokrina ja peruselintarvikkeiden hintoina. Niitä subventoitiin niin voimakkaasti, että valtion menoista kolmannes kului elintarvike- ja vuokratukeen.
     Ainoa asia jota ihmiset seurasivat tiedotusvälineistä innokkaasti oli urheilu, jolla oli Suomessa suunnaton poliittinen väline-arvo. Urheilu oli lähes ainoa ala, jolla Suomi löi länsinaapurinsa Ruotsin lähes lajissa kuin lajissa. Urheilun politisoituneisuus näkyi räikeimmin vallantäyteisissä urheilujohtajissa.
     Syötyään Antero laittoi astiat tiskialtaaseen ja kävi pitkäkseen kerätäkseen voimia yötä varten. Radiossa pyörivät uutiset. "...totesi Suomen sosialistisen yhtenäisyyspuolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Juhani Kivipuro avatessaan kokouksen Paimion elektrokemiallisen kombinaatin kulttuuripalatsissa. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan Suomen sosialistisen yhtenäisyyspuolueen keskuskomitean pääsihteeri ja Suomen Demokraattisen Tasavallan valtioneuvoston puheenjohtaja, toveri Sakari Mattila."
     Antero nousi sulkemaan radion. Todellisia uutisia tiedotusvälineet eivät kertoneet - Tshernobylin huhtikuisen onnettomuuden laajuudesta Antero oli kuullut Ervastilta kolme viikkoa räjähdyksen jälkeen. Kekkosen sairastuminen pimitettiin viimeiseen asti, asia oli täydellinen tabu, vaikka hänen julkiset esiintymisensä olivat harvenneet olemattomiin. Ruotsissa nähdyt uutiskuvat Kekkosen kompastelusta lentokentällä Islannin-vierailun aikana oli Suomessa sensuroitu pois kansan silmistä.
     Ovikello soi. Antero vilkaisi vaistomaisesti ympärilleen, vaikka tiesi ettei asunnossa ollut mitään salattavaa. Oven takana hymyili pitkä, hoikka nainen viulukotelo kainalossaan.
     "Marja..."
     "Kaisulla on miesvieras yötä. Sopisiko sinulle naisvieras yöksi?"
     Heidän välilleen laskeutui sekunnin painostava hiljaisuus. Hymy kuihtui Marjan huulilta.
     "Tietenkin sopisi, mutta olen lähdössä... asioille."
     Marja katsoi häntä terävästi kauniilla silmillään. Antero pelkäsi tuota katsetta.
     "Tule sisään..."
     Marja kääntyi selkä suorana pois ja lähti laskeutumaan portaita alas tummat, lapaluihin asti ulottuvat hiukset heilahdellen.
     Antero puri huultaan ja veti oven kiinni. Hän nojasi eteisen seinään, sulki silmänsä ja hakkasi takaraivoaan kevyesti seinään.

Osa 1 2 3 4 5