Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Pääkallokehrääjä

	Pääkallokehrääjä Arvosteluja Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pyörre Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat	Pääkallokehrääjä Osa 1 2 3 4 5 Tarkalleen yhdeltätoista Annankadulta kääntyi vaaleanvihreä, kolhuinen farmari-Lada, joka pysähtyi tyhjään parkkiruutuun maitokaupan eteen. Ervasti käveli askeleitaan kiiruhtaen kymmenen metrin matkan ja istui etupenkille. Mustaan kuluneeseen nahkatakkiin pukeutunut Antero tervehti ja painoi kaasua. "Hän kiersi takaoven kautta." Ervasti pujotti salkun jalkatilaan. "Miksi?" Antero kohautti hartioitaan. "Yritämmekö uudelleen?" "Emme. Ainakaan vähään aikaan", Ervasti sanoi. Antero vilkaisi salkkua kääntyessään Tornin edestä uimahallin suuntaan. Hänellä oli rasvoittuneet tummat hiukset ja kapeat kasvot. Paksujen miinuslasien takana poltti älykäs katse. Markku oli joutunut tekemään pitkään töitä saadakseen Ervastin vakuuttumaan Anteron luotettavuudesta. Enää hän ei epäillyt Anteroa hetkeäkään; pikemminkin hän pelkäsi Anteron olevan liian kiihkeä, liian ehdoton. "Kaikki on valmiina", Antero sanoi kääntyessään Annankadulle Bulevardin suuntaan. Hän ajoi ympyrää. He vilkaisivat toisiaan. Ervasti näki Anteron katseessa vanhanaikaisten silmälasien takana pelkoa, jota uhmakkuus ei pystynyt kätkemään. Katse oli kuin eturintamalle lähtevällä fanaattisella sotilaalla. Antero pysähtyi kirkkopuiston portin viereen ja ojensi kätensä. Ervasti tarttui käteen ja puristi lujasti. Sen jälkeen Ervasti astui autosta ja lähti taakseen vilkaisematta kävelemään hotellia kohti. Hän tunsi vatsansa kiristyvän. Hän puri hampaansa yhteen ja veti sierainten kautta syvään kosteaa ilmaa. Antero katsoi peilistä kuinka suoraryhtinen mies katosi kulman taakse taakseen vilkaisematta. Hän kumartui ottamaan salkun jalkatilasta ja työnsi sen sydän hakaten takapenkillä olevien likaisten haalareiden alle. Sivuikkunan kampi oli köytetty rautalangalla kiinni ja istuinten saumat repsottivat. Hän kytki vaihteen ja teki u-käännöksen. Vastaan tuleva GAZ-kuorma-auto soitti äänimerkkiä. Antero painoi kaasua vihaisena itselleen. Nyt ei ollut oikea aika ajaa kolaria. Hän hiljensi ja suuntasi Heikinkadulle tönäisten hikistä nenänvarttaan liukuvat lasinsa syvemmälle. Nahkatakin hihat repsottivat napittamattomina. Postitalon edessä hän pysähtyi liikennevaloihin. Paikan herättämät muistot kouraisivat joka kerran, kun hän liikkui alueella. Kahdeksantoista vuotta eivät olleet riittäneet himmentämään muistikuvia, jotka olivat syöpyneet hänen viisitoistavuotiaaseen mieleensä kuin poltinmerkki. Heikinkatu Vanhalta ylioppilastalolta parlamenttitalolle asti oli ollut mustanaan väkeä keväällä 1968. Hän oli ollut isonveljensä Kalevin ja tämän opiskelutovereiden mukana kaatamassa Otto-Ville Kuusisen viisitoistametrisen pronssipatsaan postitalon edestä katuun. He olivat hullaantuneet omasta rohkeudestaan, uljaudestaan, vapauden tunteesta, jollaista he eivät olleet tunteneet milloinkaan ennen. Sitten ensimmäiset tankit lipuivat Lasipalatsin sivustoilta varoittamatta suoraan väkijoukkoon. Ne olivat toista kuin sortokausien kasakat hevosineen. Kalevi ja viisi muuta opiskelijaa yrittivät muodostaa elävää ketjua lähimmän tankin eteen. Tuskin kukaan osasi kuvitella ettei tankki pysähtyisi. Kalevi ja kolme muuta jauhautuivat kalisevien telaketjujen alle Anteron silmien edessä. Illan pimetessä Heikinkadulla ja ympäristössä makasi yli 50 vainajaa. Kyynelkaasun katkera haju leijui Taka-Töölössä asti. Kaikki unelmat olivat hajonneet. Antero kiihdytti jonossa eteenpäin valon vaihduttua vihreäksi. Hän ajoi suorinta reittiä Töölönlahden pohjoispuolelta Kallioon ja nouti kotoaan Viidenneltä linjalta Beretta 92 -pistoolinsa, jota ei uskaltanut pitää mukanaan keskustassa. Hän laskeutui mäen alas Sörnäisten rantaan ja jatkoi hiilikasojen ja konttien ohi Porvoontielle. Herttoniemen ja Puotinharjun harmaiden betonikolossien jäätyä taakse hän siirtyi kehätietä Viipurin moottoritielle. Tihkusateessa valuva liikenne oli hiljaista. Hän yritti hakea mukavan ajoasennon, mutta jännitys piti lihakset jäykkinä ja kainalot märkinä. Sade lakkasi Porvoon kohdalla, mutta taivas pysyi lyijynharmaan marmorisen pilvimassan peitossa. Moottoritien loputtua Koskenkylässä Antero kääntyi pienelle sivutielle sankan kuusikon sekaan. Hän pysähtyi ja varmisti ettei ympärillä ollut ketään ennen kuin kömpi takapenkille. Hän avasi Ervastin salkun silmät viiruina. Sisällä oli siistejä dollarinippuja, jotka hän siirsi kangasreppuun. Hän laski epävakain sormin tuhannen dollarin niput vaikka tiesi että niitä oli viisikymmentä, jos Heikki Ervasti niin oli luvannut. Piilotettuaan tyhjän salkun huolella metsään hän ajoi päätielle ja jatkoi matkaa. Helsingin ja Viipurin, maan kahden suurimman kaupungin, välimaasto oli teollistunutta ja tiheästi asuttua. Yksinäinen traktori pörräsi osuustoimintatilan peltoaukealla Elimäellä. Kausalan ydinvoimalan betoniset lauhdetornit seisoivat pilvisessä hämyssä kuin kaksi suunnatonta ylösalaisin käännettyä juomalasia. Kymijoen jälkeen tien molemmilla puolilla levittäytyivät sellukombinaatit, muuntoasemat ja teollisuuslaitokset. Nenään tunkeutui pistävä haju. Havupuiden neulaset olivat ruskeat ja osa puista törrötti kuolleina rankoina. Tehtaille ei annettu varoja tehtaiden johdon ja paikallisten asukkaiden vaatimiin puhdistuslaitteisiin, koska valtio ansaitsi paremmin veloittamalla tehtailta sakkomaksuja ympäristön pilaamisesta. Kaikki tiesivät, että sakkomaksuilla olisi moneen kertaan pystytty rahoittamaan puhdistuslaitteet. Kuusankosken paperi- ja kemiantehtaiden liepeillä nousi harmaiden betonitalojen viidakko. Tummia ihmishahmoja pyöräili sorapintaisella kevyen liikenteen väylällä töistä kotiin tai kotoa töihin. Yötä päivää toiminnassa olevan lastentarhan pihalla leikki lapsikatras keltaisissa ulkoilupuvuissa. Antero kääntyi keskustan ohitettuaan vanhaa omakotialuetta halkovalle soratielle. Savupiiput törröttivät haljenneina rikkinäisistä katoista, laasti oli lohjennut seinistä ja ikkunanpuitteet lahonneet. Tie sukelsi sankkaan metsään. Vasemmalla mäntyjen välissä pilkahteli silloin tällöin korkea teräsverkkoaita, jossa oli säännöllisin välimatkoin kylttejä: SOTILASALUE - PÄÄSY KIELLETTY - NET VHODA. Anteron pulssi nousi pelon- ja raivonsekaisesta tunteesta, joka tuntui kumpuavan jostain syvältä mielen kätköistä. Aita jatkui kilometrikaupalla. Suurin osa neuvostoarmeijan tukikohdista sijaitsi länsirajan tuntumassa, mutta sisämaahan oli sijoitettu suunnattomia varikkoalueita. Niitä ympäröivät pohjavesialueet olivat saastuneet käyttökelvottomiksi kymmeniä vuosia jatkuneiden öljypäästöjen takia, mutta suomalaiset eivät voineet asialle mitään - eivätkä suomalaiset puoluevirkailijat edes halunneet ottaa tukikohtien aiheuttamia ongelmia esille venäläisten kanssa. Tie liittyi Kouvolasta Heinolaan johtavaan päätiehen. Anteron sydämessä tuntui ikävä muljahdus hänen nähdessään linja-autopysäkillä tummanvihreän puna-armeijan linja-auton, johon nousi venäläissotilaiden ryhmä. 90 000 miehen suuruinen neuvostoarmeija eli käytännössä täysin eristettyä elämää, upseerit asuntoloissaan ja sotilaat kasarmeissaan. Suomen oma armeija oli 70 000 miehen vahvuinen. Neuvostosotilaiden ja suomalaisten yksityiset tapaamiset oli ankarasti kielletty. Sotilaat liikkuivat kaupungilla yleensä suurissa ryhmissä esimiestensä johdolla eikä heitä näkynyt julkisissa huvittelupaikoissa. Antero kääntyi Vuohijärven suuntaan johtavalle kapealle soratielle, joka mutkitteli Valkealan itäosan asumattomissa metsissä. Ajovalot kimaltelivat kosteissa puunrungoissa. Keisanmäessä hän kääntyi metsäautotielle, joka ohitti pienen rasvatyynen lammen. Hän pysäköi auton kuusten siimekseen vaaleanvihreän Sÿkodan viereen ja heitti dollarirepun selkäänsä. Ajon turruttamia jäseniään oikoen hän nousi polkua pitkin loivaa rinnettä, kunnes pysähtyi turvekattoisen eräkämpän eteen. Ympärillä huokui hiljaisuus. "Minä täällä", hän sanoi matalalla äänellä. Harmaaksi lahonnut ovi avautui ja neljänkymmenen ikäinen rokonarpinen mies astui ulos. "Hän on täällä", Markku sanoi hiljaa. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä valkoiset kuin lyhyeksi ajettu sänkitukka. "Kaikki on selvää. Aseet ovat metsässä. Anna hänelle rahat." Antero työntyi Markun perässä öljylampun valaisemaan kämppään, jonka nurkassa istui tummakulmainen Markun ikäinen venäläinen. Antero avasi repun ja ojensi dollariniput siviilivaatteiselle upseerille. Tämä otti rahat vastaan tuijottaen niitä pistävillä ruskeilla silmillään. "Pystyn järjestämään jotain jota te tarvitsette", majuri Rybkin sanoi venäjäksi tunkiessaan dollarinippuja taskuihinsa. Antero ja Markku kuuntelivat hämmentyneinä venäläisen hiljaisia, harvakseltaan sanottuja lauseita. "Lasket leikkiä", Markku sanoi venäjäksi. Venäläinen pyöritti rauhallisesti päätään. Markku ja Antero vilkaisivat toisiinsa. "Mutta hinta on kallis", Rybkin jatkoi. Hänen äänensä värähti puheen siirtyessä hintaan. Markku sipaisi kämmenellä sänkeään. Hänen kasvoilleen nousi puna, jonka päällä kulmakarvat hohtivat lumivalkeina. Antero tönäisi raskaita silmälasejaan nenänvartta pitkin ja tunsi käsivarsiensa ihon nousevan kananlihalle. Osa 1 2 3 4 5