Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Pahan perimä

	Pahan perimä Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat	Pahan perimä 1. Kameran etsimessä näkyi tyyni merenpinta, johon taivasta hautovat pilvet heijastuivat. Veden kalvon rikkoi oranssien uimaliivien hohtava täplä. Kymmenvuotias tyttö ui vesi pärskyen. Lämpimässä ilmassa kiirivät iloiset kiljahdukset. Olivia. Kamera liikahti. Näkyviin ilmestyi laiturin päässä bikineissä kyykkivä nainen, jonka tyttö ilkikurisesti kasteli. Nainen kohottautui koko pituuteensa, hänen vaaleat hiuksensa olivat poninhännällä. Sopusuhtainen maidonvaalea vartalo, ei häivääkään neljänkymmenen vuoden iästä. Kameran optiikan suurentama kuva viipyi hetken bikineissä, joiden reunoja nainen korjasi pakaroidensa päälle. Katja. Etsimen näkymä lipui tyhjää laituria pitkin kohti rantaa. Kivien väliin penkiksi asetetulla lankulla istui poika, jolla oli kädessään kauko-ohjain. Hän nousi auttamaan hiekkaan juuttunutta autoa. Emil. Mies laski kameran silmiltään tiiviissä lehvästössä, jonka takaa häntä oli mahdotonta nähdä laiturilta. Siinä he olivat. Olivia, Katja ja Emil. Rolf Narva toivoi, että olisi sittenkin ottanut kävelykepin mukaansa. Hän pysähtyi, pyyhkäisi otsaansa paperinenäliinalla ja yritti hengittää syvään, tietämättä johtuiko lievä huimaus jännityksestä vai lämmöstä, joka jo varhain aamulla oli hiostavaa. Kolmikerroksinen vanha kivitalo seisoi hänen edessään täsmälleen sen näköisenä kuin hän oli muistanut. Mikään ei ollut muuttunut. Pariovet, niiden päällä kaari-ikkuna. Vain oven oikealle puolelle oli ilmestynyt laatta, joka oli täynnä tekstiä. Rolf huomasi tärisevänsä lukiessaan sanoja. IN DIESEM GEBÄUDE BEFAND SICH VON 1927 BIS 1945 DAS KAISER-WILHELM-INSTITUT FÜR ANTHROPOLOGIE, MENSCHLICHE ERBLEHRE UND EUGENIK… Tässä rakennuksessa toimi vuosina 1927–1945 antropologian, perinnöllisyystieteen ja eugeniikan tutkimuslaitos, joka toteutti professori Eugen Fischerin ja professori Otmar von Verschuerin johdolla kansallissosialistista rodunjalostusohjelmaa. Kirjaimet olivat selkeät, messingistä koholle valetut, ikuisiksi suunnitellut. Rolfin silmät hyppivät sanoissa: Täällä tehtiin kokeita Auschwitzin keskitysleiriltä saaduilla elimillä, joita toimitti laitoksen entinen assistentti Josef Mengele… Rolf laski katseensa ja tajusi tuijottavansa vierelleen ilmestynyttä nuorta miestä silmiin. Vaistomaisesti hän väisti nuorukaisen katsetta ja luki oven toisella puolella olevista sinisistä kylteistä rakennuksen nykyisen haltijan, Freie Universität Berlinin, poliittisten tieteiden osastojen nimiä. Kiharatukkaisen pojan kovat, läpitunkevat silmät saivat Rolfin liikahtamaan kauemmas. Hän horjahti ja joutui ottamaan tukea kadun varteen pysäköidyn auton konepellistä. Nuorukainen ei tehnyt elettäkään auttaakseen, vaan tuijotti häntä edelleen uteliaana. Rolf lähti kävelemään Ihnestraßea pitkin taakseen vilkaisematta, sydän levottomasti jyskyttäen. Samalla ulko-ovella hän oli odotellut Ingridiä ja Katharinaa lukemattomat kerrat. Silloinkin oli ollut loppukesä, paljon sateisempi ja kylmempi kuin nyt, ja silloinkin hänen sydämensä oli hakannut lujaa. Siihen aikaan sydän oli ollut vahva kuin Strömbergin vesipumppu, nyt se löi vaisummin ja muljahteli toisinaan niin, että pelko viimeisestä lyönnistä kuristi kurkkua. Rolf vilkaisi taloa viimeisen kerran. Grafiitinharmaat pilvet leijuivat matalalla, autoja ei liikkunut. Vain kyyhkysten kujerrus rikkoi hiljaisuuden. Katharina… Rolf olisi halunnut istahtaa penkille lepäämään, mutta ei pystynyt rauhoittumaan. Häntä kylmäsi ja hikoilutti yhtä aikaa, Dahlem ja koko Berliini olivat saaneet hänet tolaltaan vielä pahemmin kuin hän oli etukäteen pelännyt. Villakangashousut olivat aivan liian lämpimät. Helsingissä oli ollut syksyistä, mutta Tegelin pilvisellä kentällä oli illalla ollut helteistä ja painostavan kosteaa. Ajatukset kimpoilivat Rolfin päässä, muistikuvat olivat vähintään yhtä teräviä kuin silmien parhaillaan välittämät havainnot. Garystraßen kulmassa ravintolan tilalla oli nyt herkkuliike. Het-ken ajan Rolf kuvitteli näkevänsä vilahduksen Katharinasta ja Ingridistä rakennuksen ovella keskustelemassa vilkkaasti… Puhelimen liverrys kantautui paidan rintataskusta. Rolf otti laitteen taskustaan ja painoi kömpelöin sormin vihreällä luurilla merkittyä näppäintä. »Mitä nyt?» hän sanoi vaivautumatta piilottamaan tylyä sävyä äänessään. »Ajattelin vain kysäistä miten menee», Erik sanoi. »Hyvin. Soitan sitten, jos on jotain asiaa.» Rolf yritti laittaa puhelimen takaisin taskuunsa, mutta se putosi kadulle. Hän hymähti ärtyneenä ja kumartui poimimaan sen. Liike oli jäykkä ja hidas, selkää vihlaisi. Hän katui saman tien, että oli ollut Erikille tyly – tämä oli vain huolissaan. Rolf ei tuntenut oloaan täydelliseksi, mutta ei myöskään kokenut tarvitsevansa jatkuvaa kyttäystä. Hänellä oli ollut toistasataa matkapäivää vuodessa silloin kun Erik oli ollut kapaloissa, ja viime vuonna hän oli tehnyt kolme kaukomatkaa. Niiden rinnalla Berliini oli kotiovella. Rolf tarkisti puhelimen, johon ei ainakaan päällisin puolin näyttänyt tulleen naarmuakaan. Materiaalitekniikassa oli totisesti päästy pitkälle. Kuinka paljon vähemmällä hän olisikaan aikoinaan päässyt, jos käytössä olisi ollut komposiittimateriaaleja. Rolf käveli hitaasti Harnackstraßen risteykseen. Katharina oli aina tässä kohtaa hypännyt bussiin. Rolf näki mielessään säkenöivät ruskeat silmät, tummat pitkät hiukset, hymyyn kaartuvat huulet, pienen luomen suupielessä. Teistä olisi tullut komea pari, ihmiset sanoivat. Mutta Hans oli ollut rohkeampi. Ja myöhemmin… Rolf ei halunnut muistella. Garystraßelle oli kohonnut moderni vaalea rakennus, jonka seinässä luki Freie Universität Henry-Ford-Bau. Mutta Boltzmannstraßella oli lähes kaikki ennallaan. Vanhat omakotitalot pihapuidensa keskellä – ja lopulta hänen opinahjonsa. Rolf katsoi liikuttuneena ruskean kolmikerroksisen rakennuksen kadunpuoleisessa päässä kohoavaa tuttua sipulimaista tornia. Sen alla olevista ovista hän oli aikoinaan astunut sisään täynnä energiaa ja nuoruuden uhoa, koko elämä edessään. Silloin talo oli ollut tuliterä, nyt seinät olivat päässeet rapistumaan. Oven päällä luki Max-Planck-Institut. Pihanpuoleisessa päässä kohosi edelleen »Turm der Blitze», jossa oli aloittanut toimintansa ydinfysikaalisia kokeita varten rakennettu huippunykyaikainen korkeajännitegeneraattori. Kaikkialla oli hiljaista. Rolf kääntyi takaisin hypistellen hermostuneesti taskussaan olevaa paperilappua, jolle oli kirjoittanut osoitteen. Hän tunsi jännityksen kirpaisevan vatsaansa. Katharinan tapaaminen merkitsisi menneisyyden kohtaamista – hyvin kivuliaan menneisyyden. Mutta hän oli päättänyt, että halusi vielä kerran yrittää parantaa vanhat, pahasti auki jääneet haavat. Miltä Katharina näyttäisi? Ja miltä hän näyttäisi Katharinan silmissä…