Osa 1 2 3

1938

Synnytys oli tuskaisa, mutta päivänvalon nähnyt uusi ihminen - lähes satakiloinen leveäharteinen mies - ei valittanut.
     Hän käänsi synnyttäjänsä ruumiin selälleen ja tiukensi otettaan linkkuveitsestä. Kaiken tahdonvoimansa ponnistaen Pavel Aleksejevitš Semjonov teki ruumille sen, mikä oli pakko tehdä. Ukkosta hautovat pilvet hipoivat tumman kuusikon latvoja. Hämärä alkoi tihentyä jo alkuillasta Jura-vuoristossa Sveitsin ja Ranskan rajalla.
     Pavel otti nahkalaukusta kaksi ruskeasta lasista tehtyä kemikalipulloa sekä huonekaluverhoilijoiden käyttämää mustaa lankaa ja viimeisteli puuhansa täsmälleen kuten hänen kouluttajansa Moskovassa oli opettanut. Hän hengitti syvään kosteaa vuoristoilmaa ja kuunteli hiljaisuutta. Vallorben suunnasta kuului kaukaista ukkosen jylinää.
     Pestyään kätensä kirkkaana solisevassa purossa Pavel siirsi Marc Denantoun ruumiin metrin syvyiseen kuoppaan. Hautova ilma ja fyysinen ponnistelu saivat hänet hikoilemaan. Hänen mielialansa kohosi sitä mukaa kun verityön jäljet peittyivät soransekaiseen multaan. Pavel peitti haudan huolellisesti ja siirsi päälle kiviä. Lopuksi hän otti mättäälle heittämänsä tweedtakin ja huopahatun. Takin taskusta hän otti passinsa, repi sen suikaleiksi purontörmälle ja sytytti kellertävät paperinpalat tulitikulla tuleen. Tyyneen ilmaan nousevat liekit heijastuivat hänen ruskeista, lempeän näköisistä silmistään.
     Pavel Semjonov paloi savuna ilmaan ja Marc Deantoun ruumis makasi haudassa. Kaksi ihmistä oli lakannut olemasta ja yksi uusi oli syntynyt. Pavelin keho jäi eloon, mutta tulevaisuus kuoli. Marcin keho kuoli, mutta tulevaisuus jäi eloon. Tästä hetkestä eteenpäin Pavel Semjonov oli Marc Denantou.

Hän kätki passin hiiltyneet rippeet hiekkaan ja poimi maasta uhrinsa avainnipun. Tärkeimmän kaikista, Marc Denantoun sveitsiläisen passin, hän työnsi povitaskuunsa.
     Marc katsoi ympärilleen varmistuakseen siitä, ettei surmatyön merkkejä jäänyt maastoon. Inhoa tuntien hän kääri verisen puuhansa sivutuotteen Journal de Genevèen. Hän sujautti käärön salkkuunsa ja piilotti kemikalipullot syvemmälle metsään. Loppukesän ukkonen kiiri tyynessä illassa Marcin kävellessä puron rantaa alajuoksulle päin. Hänen huopahattunsa oli hiusrajasta hiessä.
     Tunti sitten hän oli pistoolilla uhaten ohjannut geneveläisen uhrinsa samaista reittiä pitkin surmapaikalle. Hotellista lainaamansa umpimallisen Citroenin hän oli pysäköinyt parinsadan metrin päähän kapean hiekkatien varteen, jonne hän oli saanut Denantoun houkuteltua esiintymällä valokuvausta tarvitsevana asiakkaana. Hän oli käskenyt Denantoun ottaa passinsa mukaan Pontarlierissa käyntiä varten.
     Marc sytytti keltaiset ajolyhdyt ja suuntasi etelään Genevenjärveä kohti soran rapistessa auton alustaan ja astinlautoihin. Hän laski hattunsa matkustajan istuimelle ja pyyhkäisi hikisinä kihartuvia hiuksiaan otsalta sivuun. Hän oli 34-vuotias, mutta näytti nuoremmalta. Hampaat olivat tasaiset ja valkoiset, iho virheetön. Hän oli käyttänyt oikean Marc Denantoun tarkkailemiseen neljä pitkää viikkoa - selvittänyt tämän päivärutiinit ja taustan kaikkia mahdollisia yksityiskohtia myöten.
     Mitä enemmän hän oli saanut Monsieur Denantousta selville, sitä huolellisemmin hän oli vienyt operaationsa loppuun, sillä Denantou oli hänen tarkoituksiinsa täydellinen: sopiva ulkonäkö, ei perhettä, ei elossa olevia sukulaisia Yverdonissa asuvaa tätiä ja Annecyssa Ranskan puolella asuvaa velipuolta lukuunottamatta, ei taloudellisia sitoumuksia ja kaiken huipuksi valokuvaajan vapaa ammatti. Hän oli näyttänyt olevan ehkä miehiin päin kallellaan, mutta varmaa tietoa ei asiasta ollut. Velipuoleensa hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kontaktia.
     Kaikki tuo oli tehnyt Denantousta uhrin: kukaan ei erityisemmin kaipaisi häntä, kukaan ei kääntyisi poliisin puoleen kirjeen löydyttyä eikä kukaan osaisi ihmetellä, kun hän muutaman viikon kuluttua asettuisi Suomeen kunniallisena sveitsiläisenä ja aloittaisi uuden elämän.
     Marc kääntyi Vallorbesta tulevalle leveälle soratielle ja kiihdytti vauhtiaan. Hän oli hotelli Imperialin vastaanotossa luvannut palauttaa auton ennen seitsemää. Hän tavoitteli täydellisyyttä kaikissa asioissa ja halusi pitää nytkin lupauksestaan kiinni. Tie halkoi synkkää kuusikkoa, joka peitti etelää kohti vähitellen madaltuvia vuorenrinteitä. Pienen kyläpahasen kohdalla hän joutui äkkiä jarruttamaan, kun hevosen vetämät heinäkärryt matelivat eteenpäin tien tukkona. Kuskinpukilla istuva maalaismies näytti nukahtaneen verkkaiseen kyytiinsä.
     Äkkijarrutuksesta pelästyneenä Marc ei enää yrittänyt nostaa nopeuttaan, sillä kolariin hänellä ei ollut varaa. Jos hän olisi loukkaantunut ja autossa olevasta nahkasalkusta olisi löytynyt hänen sinne laittamansa veritahrainen sanomalehtikäärö, olisivat kaikki selitykset olleet turhia.
     Tie hipoi vaaleanruskeasta hiekkakivestä tehtyjen maatalojen seiniä, joiden kauhtunutta ilmettä korostivat haalistuneet vaaleanvihreät ikkunaluukut. Pihat olivat hiljaisia muutamia hiekalla tepastelevia kanoja ja koiria lukuunottamatta. Näille tienoille ei näyttänyt ulottuvan häivääkään siitä jännityksestä, joka väreili Euroopan yllä. Neljä kuukautta sitten maanosa oli joutunut sodan partaalle; Hitlerin marssi Itävaltaan oli saanut muut Saksan naapurit levottomiksi ja herkkäluuloisiksi, ja toukokuussa oli oltu varmoja siitä, että Hitler oli hyökkäämäisillään Tšekkoslovakiaan. Tšekit olivat aloittaneet liikekannallepanon ja Marc - silloin Pravdan kirjeenvaihtajana esiintynyt Pavel - oli nähnyt ihmeen tapahtuvan: bolševistinen Neuvostoliitto ja kovimmat kapitalistimaat Englanti ja Ranska olivat esiintyneet ensimmäistä kertaa yhdessä ja päättäväisinä.
     Cossonayn jälkeen tien ympärillä levittyivät laajat kypsymässä olevat juurikaspellot ja lopulta kaukana edessä häämöttivät Alppien valkopeitteiset huiput. Loppukesän haikeus näkyi tietä reunustavien poppelien väsyneissä lehdissä, jotka odottivat syksyn kirpeitä öitä päästäkseen leijumaan maahan.
     Verityö palasi Marcin mieleen. Hän vilkaisi taustapeiliin ja huomasi olevansa kalmankalpea. Aurinkoisen kesän paahtama rusketus oli tiessään. Kuukausien aikana kasautunut paine alkoi näkyä hänen käytöksessään. Kesä oli kulunut painostavissa tunnelmissa lähetystöjen kaukokirjoittimien raksutellessa ja diplomaattien ja kuriirien singahdellessa ympäri hermostunutta mannerta. Hitler oli viettänyt lähes koko kesän vuoristomajassaan Obersalzbergissa suunnitelmiaan hautoen ja käynyt vain silloin tällöin valtakunnankansliassa Berliinissä korkeimpien upseereidensa luona.
     Goebbelsin propagandakoneisto oli lietsonut ennestäänkin hysteerisiä tunnelmia esittämällä villejä väitteitä tšekkien sudeettisaksalaisiin kohdistamista "kauhumenetelmistä". Marc oli aistinut päivä päivältä kiristyvän ilmapiirin myös Genevessä, kansainvälisen diplomatian risteyspaikassa, jossa Kansainliitto järjesti näytösluonteisiksi kutistuneita kokouksiaan.
     Jännityksen aalto löi hänen lävitseen. Kapteeni Pavel Semjonov, koodinimeltä "Hištšnik", oli valmis lunastamaan paikkansa Glavnoje Razvedvatelnoje Upravlenien - Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelun GRU:n - historiassa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja valmiiksi mihin tahansa.

Anna Helle laskeutui itämaisilla matoilla peitetyt leveät portaat Parkhotel Travemünden aulaan, jonka seinällä komeili lippuja joihin oli kirjailtu kotkia, peuroja, haukkoja ja susia. Hän jätti huoneensa avaimen mahonkitiskin takana seisovalle vanhalle rouvalle, joka keskusteli parhaillaan komean miespuolisen hotellivieraan kanssa. Vieraalla oli yllään tummanharmaa puku, jonka leikkaus korosti hänen luonnostaan leveitä hartioitaan. Mies avasi Annalle oven kohteliaasti, mutta turhia pokkuroimatta.
     "Danke schön", Anna kiitti väläyttäen kauniin hymynsä. Hän aisti miehen miellyttävän partaveden tuoksun. He astuivat rinnatusten portaat alas kadulle. Lammessa vastapäisen puiston keskellä ui peräkkäin kaksi joutsenta. Niiden höyhenpeitteet hohtivat vehreässä hämäryydessä.
     "Mukava hengittää vaihteeksi meri-ilmaa. Olen istunut junassa vuorokausikaupalla", mies sanoi saksaksi.
     "Minä myös. Tai en sentään aivan niin kauaa. Mistäpäin tulette?"
     "Sveitsistä. Genevestä." Mies pysähtyi ja ojensi kätensä. "Marc Denantou. Hauska tutustua."
     "Anna Helle. Hauska tutustua. Oletteko lomamatkalla?"
     "En oikeastaan. Liikun työasioissa. Odotan huomista laivaa Helsinkiin."
     "Sepä sattui! Niin minäkin."
     "Kotiin palaamassa?"
     "Kyllä. Olin kaksi viikkoa sisareni luona Münchenissä. Hän on siellä naimisissa."
     He kävelivät kohti rantapromenadia. Ilma oli lämmin, kesän taittumisen varhaissyksyksi huomasi vain muutamista ennen aikojaan kellastuneista lehdistä ja varhain tummenevasta illasta. Marc Denantoun olemus oli itsevarma, mutta miellyttävä. Anna arvioi hänet muutaman vuoden itseään vanhemmaksi, korkeintaan kolmenkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli aavistuksen kihartuvat tummat hiukset, valkeat hampaat ja mantelinruskeat silmät.
     "Ette sattumoisin puhu ranskaa?" Marc sanoi matalalla, soinnikkaalla äänellä. "Saksani on hiukan ruosteessa."
     "Vain muutaman lauseen. Mikä tuo teidät Suomeen?" Anna siirsi poskelle valahtaneet hiuskiehkuransa korvan taakse.
     "Olen valokuvaaja. Aion ikuistaa Pohjolan kauneuden ja välittää kuvia muuallekin Eurooppaan", Marc sanoi hymyillen. Lempeiden silmien kulmiin kohosivat sympaattiset rypyt.
     "Oletteko joskus käynyt Suomessa?"
     "Yhden kerran. Keskikesällä kolme vuotta sitten. Ihastuin Helsinkiin ensi silmäyksellä."
     "Alkää antako ensi ihastuksen pettää. Jos olisitte käynyt siellä marraskuun loskassa ja pimeydessä, niin tuskin haluaisitte sinne uudelleen."
     "Ehkä siinäkin on oma eksotiikkansa. Ja valokuvaajan haaste on välittää tunne katsojille."
     "Siinäpä teillä riittää haastetta."
     Anna Helle laskeutui itämaisilla matoilla peitetyt leveät portaat Parkhotel Travemünden aulaan, jonka seinällä komeili lippuja joihin oli kirjailtu kotkia, peuroja, haukkoja ja susia. Hän jätti huoneensa avaimen mahonkitiskin takana seisovalle vanhalle rouvalle, joka keskusteli parhaillaan komean miespuolisen hotellivieraan kanssa. Vieraalla oli yllään tummanharmaa puku, jonka leikkaus korosti hänen luonnostaan leveitä hartioitaan. Mies avasi Annalle oven kohteliaasti, mutta turhia pokkuroimatta.
     "Danke schön", Anna kiitti väläyttäen kauniin hymynsä. Hän aisti miehen miellyttävän partaveden tuoksun. He astuivat rinnatusten portaat alas kadulle. Lammessa vastapäisen puiston keskellä ui peräkkäin kaksi joutsenta. Niiden höyhenpeitteet hohtivat vehreässä hämäryydessä.
     "Mukava hengittää vaihteeksi meri-ilmaa. Olen istunut junassa vuorokausikaupalla", mies sanoi saksaksi.
     "Minä myös. Tai en sentään aivan niin kauaa. Mistäpäin tulette?"
     "Sveitsistä. Genevestä." Mies pysähtyi ja ojensi kätensä. "Marc Denantou. Hauska tutustua."
     "Anna Helle. Hauska tutustua. Oletteko lomamatkalla?"
     "En oikeastaan. Liikun työasioissa. Odotan huomista laivaa Helsinkiin."
     "Sepä sattui! Niin minäkin."
     "Kotiin palaamassa?"
     "Kyllä. Olin kaksi viikkoa sisareni luona Münchenissä. Hän on siellä naimisissa."
     He kävelivät kohti rantapromenadia. Ilma oli lämmin, kesän taittumisen varhaissyksyksi huomasi vain muutamista ennen aikojaan kellastuneista lehdistä ja varhain tummenevasta illasta. Marc Denantoun olemus oli itsevarma, mutta miellyttävä. Anna arvioi hänet muutaman vuoden itseään vanhemmaksi, korkeintaan kolmenkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli aavistuksen kihartuvat tummat hiukset, valkeat hampaat ja mantelinruskeat silmät.
     "Ette sattumoisin puhu ranskaa?" Marc sanoi matalalla, soinnikkaalla äänellä. "Saksani on hiukan ruosteessa."
     "Vain muutaman lauseen. Mikä tuo teidät Suomeen?" Anna siirsi poskelle valahtaneet hiuskiehkuransa korvan taakse.
     "Olen valokuvaaja. Aion ikuistaa Pohjolan kauneuden ja välittää kuvia muuallekin Eurooppaan", Marc sanoi hymyillen. Lempeiden silmien kulmiin kohosivat sympaattiset rypyt.
     "Oletteko joskus käynyt Suomessa?"
     "Yhden kerran. Keskikesällä kolme vuotta sitten. Ihastuin Helsinkiin ensi silmäyksellä."
     "Alkää antako ensi ihastuksen pettää. Jos olisitte käynyt siellä marraskuun loskassa ja pimeydessä, niin tuskin haluaisitte sinne uudelleen."
     "Ehkä siinäkin on oma eksotiikkansa. Ja valokuvaajan haaste on välittää tunne katsojille."
     "Siinäpä teillä riittää haastetta."
     Rantakatu kuhisi iltakävelyllä olevia ihmisiä, jotka kasvattivat ruokahaluaan ennen ravintoloiden illallispöytiin siirtymistä. Kurhausin terassilta, tunnelmallisten lamppujen alta kaikui iltakonsertin kepeitä säveliä.
     "Minne olette ajatellut mennä aterioimaan?" Marc kysyi. "Saanko tarjota teille illallisen?"
     Anna oli kieltäytymässä kohteliaasti, mutta muutti viime hetkellä mielensä. Miksi hän olisi epäkohtelias miellyttävälle sveitsiläiselle? Siksikö, että Hannes paheksuisi jos saisi tietää?
     "Kiitos. En tunne täkäläisiä paikkoja lainkaan."
     "Tarjontaa näyttää ainakin riittävän. Emmeköhän löydä tyhjän pöydän jostakin."
     Aikansa käveltyään he päätyivät ravintola Kleion puutarhaterassille, joka oli koristeltu värikkäin lyhdyin. Pöydille oli aseteltu kynttilöitä, joiden liekit paloivat rauhallisesti muratin peittämän aidan suojassa. He nauttivat porsaanlihaa, kylmää piparjuurikermakastiketta, paistinperunoita ja punaviiniä ja keskustelivat vilkkaasti. Marc oli kiinnostunut suomalaiseen arkielämään liittyvistä asioista, joista Anna parhaansa mukaan yritti kertoa.
     Marcin maksettua laskun he liittyivät rantakadulla kävelevien ihmisten harvenneeseen joukkoon. Konsertti oli loppunut kuutamoisen puiston keskellä sijaitsevan Kurhausin tunnelmallisesti valaistulla terassilla. Marc oli henkevä, huumorintajuinen ja maailmaa nähnyt, ja Anna oli imarreltu mielenkiinnosta jota tämä häntä kohtaan osoitti. Vaaleana hohtavaan hiekkarantaan kohisi kevyt aallokko. Lämpöä huokuvalla merellä aallonmurtajien takana välkkyi valopoijuja ja kauppalaivojen lyhtyjä.
     "Kello on jo vaikka mitä", Anna sanoi. "Aamulla on aikainen herätys, jotta ehdin tutustua kaupunkiin ennen laivan lähtöä."
     "Matkalla ei kannata tuhlata aikaa nukkumiseen. Kotona ehtii nukkua."
     Anna nauroi. "Juuri noin olen tottunut sanomaan joillekin ystävilleni... en olisi halunnut, että joku pääsee sanomaan minulle samoin."
     He kävelivät verkalleen hotellia kohti. Anna kertoi veljestään ja isästään. Marcin molemmat vanhemmat olivat kuolleet tulipalossa hänen ollessaan pieni eikä hänellä ollut sisaruksia. Iäkäs täti oli kasvattanut hänet. Puiston laidalla seisovan Parkhotellin valkea hahmo tuli näkyviin. Pyöreine yläikkunoineen, ulokkeineen ja monimuotoisine kattorakenteineen hotelli muistutti suurta yksityishuvilaa. Vastaanotossa ei ollut ketään, joten Marc heläytti varovasti kuparista kelloa. Hotelli näytti olevan iäkkäiden rouvien omistuksessa ja hoidossa, sillä takahuoneesta purjehti nutturahiuksinen vanharouva, joka antoi heille avaimet.
     "Hyvää yötä", Marc sanoi Annalle. "Tapaamme aamiaisella."
     "Hyvää yötä."
     Marc jäi korrektisti odottamaan aulaan ja antoi Annan nousta yksin edellä toisen kerroksen huoneeseensa. Anna päätti ottaa kylvyn vasta aamulla ja sukelsi kuohkeisiin valkoisiin vuodevaatteisiin, joiden viileys rauhoitti hänen villeinä myllertäviä ajatuksiaan. Marc Denantou. Aivan toista kuin Hannes Vahtera.
     Marc tyhjensi taskunsa omassa huoneessaan ennen kuin riisui housunsa. Linkkuveitsen koskettaminen nosti hänen mieleensä kuvottavan olon, mutta hän torjui sen päättäväisesti. Tavallisesti hän käsitteli moniteräistä Victorinoxiaan mielellään ja huvin vuoksi - se oli virheetön ja täydellinen, siinä ei ollut mitään ylimalkaista eikä turhaa. Hän nautti sen ehdottomuudesta, se oli hienomekaniikan ja vuosikymmenten kokemuksen tuoman ammattitaidon täydellinen lopputulos.
     Marc ei saanut unta vaan pyöri levottomana vuoteessaan. Hän tiesi tehneensä vaikutuksen suomalaiseen: se oli näkynyt naisen katseesta, tavasta kosketella hiuksia, tavasta puhua. Tavallaan hän oli tekemässä värväystä. Hän keskittyi kuuntelemaan kohdettaan. Se oli tärkeintä. Jokainen halusi, että hänen ajatuksiaan kuunneltaisiin. Kaikki halusivat puhua, harvat kuunnella.
     Toinen olennainen asia oli katse. Sitä oli aikoinaan harjoiteltu viikkokaupalla. Katse on kaiken perusta, hänen kouluttajansa olivat hokeneet. Sitä harjoiteltiin peilin edessä, kumppanin kanssa, jopa Moskovan eläintarhassa katsomalla leopardeja ja tiikereitä suoraan silmiin. Räpyttelyn sai estettyä siristämällä silmiä hitaasti ja avaamalla ne yhtä hitaasti levälleen. Kirvely ei haitannut, vuotaminen ei haitannut. Katse oli värväyksen perusta. Jos ei kestänyt vastapuolen painostavaa katsetta, oli psyykkisesti heikompi. Oman katseen täydellinen hallitseminen oli kuin ase. Sama koski katsetta naiseen.
     Kaikki näytti lupaavalta. Nuori nainen palasi hänen mieleensä vaaleana ja kauniina. Marcin oli vakiinnutettava itsensä Helsinkiin. Näillä näkymin se ei olisi vaikeata. Morsian hänellä oli jo valittuna.

Osa 1 2 3