1.

Aaro Korpi tiesi syyllistyvänsä rikokseen.
     Hän istui shortseissa ja sandaaleissa penkillä Porvoonjoen rannassa ja katseli vastapäisiä rantamakasiineja puhelin kädessään. Hän tunsi hikikarpalot otsallaan, eikä ollut lainkaan varma siitä olivatko ne helteen aiheuttamia.
     Aaro yritti torjua ajatuksen miettimällä Nikon vakuutteluja, mutta se oli turhaa. Rikos on rikos eikä muuksi muuttunut.
     Aaro päätti vetäytyä hankkeesta. Vai oliko se jo liian myöhäistä?
     Hän näppäili hermostunein sormin Nikon numeron ja tuijotti riisitikkumaisia, kalpeita jalkojaan, jotka olivat kuoriutuneet lahkeista helleaallon alla. Hänen projektinaan oli saada ne lähiviikkoina yhtä ruskeiksi ja lihaksikkaiksi kuin belgialaisilla pyöräilijöillä. Mummi oli ostanut hänelle käytetyn pyörän Porvooseen, joten homma ei ollut kiinni mistään muusta kuin viitsimisestä. Toisaalta ostoskanavalla oli mainostettu sähköärsykkeiden voimalla lihaksia kehittävää laitetta, mikä oli tietysti äkkiseltään ajateltuna hölynpölyä. Mutta biologian tunneilla oli opetettu, että lihakset toimivat sähköarsykkeiden ohjaamina, joten ehkä asiaa kannatti hiukan tutkia.
     “Kuule”, hän sanoi Nikolle ja rykäisi. Niko ei taatusti olisi innoissaan hänen vetäytymisestään.
     “Hyvä kun soitit”, Niko paahtoi. Taustalta kuului moottorin kaasutusta. ”Missä sinä olet?”
     “Vanhan sillan kioskilla. Minulla on asiaa –”
     “Niin minullakin. Olen siellä parissa minuutissa. Arvaa mitä minulla on mukanani?”
     Niko sulki toisessa päässä linjan vastausta odottamatta.
     Aaro arvasi Nikon intoa puhkuvasta äänestä, mitä tällä olisi mukana. Hän huokaisi raskaasti. Hän ei olisi halunnut tuottaa Nikolle pettymystä, mutta nyt ei auttanut muu. Mihinkään rikolliseen hän ei ryhtyisi.
     Aaro katsoi parkkipaikalle pysähtynyttä linja-autoa. Ryhmä kiinalaisia turisteja oli pysähtynyt ottamaan kuvia toisistaan ja oppaan osoittelemista ranta-aitoista joen toisella puolella. Kiinankieliset soinnut leikkasivat heinäkuisen tiistaipäivän hiostavaa ilmaa. Illaksi oli luvattu rajua ukkosta ja taivaalla Linnavuoren ikihonkien takana lepäsi mustelmanvärisiä pilviä.
     Koulun alkuun Brysselissä tuntui olevan ikuisuus. Elämä mummon piharakennuksessa tarjosi paljon mahdollisuuksia laiskotteluun, etenkin koska mummo oli töissä kaikki päivät. Vanhemmatkaan eivät häirinneet, koska Keski-Euroopan kesälomat eivät olleet vielä käsillä. Aaro ei ollut edes varma, pystyisivätkö isä ja äiti työkiireiltään pitämään kunnon lomaa tänä vuonna. Joskus oli yksinäistä olla poliisivirkamiehen ja menestyvän hiukkasfyysikon poika.
     Rantatieltä kuului ankaraa kaasuttelua. Irtosora rapisi autonhelmoihin. Vastikään vahattu kymmenvuotias punainen Ford Sierra kaarsi parkkipaikalle kioskin viereen ja kirskautti jarrunsa lukkoon. Nikolla oli uusi auto, ja hän todellakin halusi tehdä sen selväksi.
     18-vuotias roteva mies pamautti autonoven kiinni suurieleisesti ja pöyhötti huolella sekoitettua kampaustaan. Kainaloiden kohdalla oli isot hikiläikät, jotka jollain tavalla riitelivät rintamuksen BE COOL -tekstin kanssa. Hän marssi kohti rantapenkillä istuskelevaa Aaroa muovikassi kädessään, pyöritteli merkitsevästi silmiään ja vihelteli The Rasmuksen uutta hittiä. Hän tavoitteli askellukseensa maailmanmiehen joustavuutta, mutta muistutti lähinnä vaappuvaa, liikaa jyviä syönyttä ankkaa.
     Aaro valmistautui kertomaan vetäytymisestään koko hankkeesta, mutta hänen huomionsa vei Nikon kädestä roikkuva keltainen S-Marketin kassi.
     Niko istahti penkille aivan hänen viereensä ja pani muovikassin merkitsevästi syliinsä. Hän jatkoi kappaleen viheltelyä muina miehinä ja nyökkäsi turistien suuntaan. “Niillä ei taida olla Kiinassa puutaloja.”
     “Mitä sinulla on siinä kassissa?” Aaro kysyi hiljaa, vaikka tiesi vastauksen varsin hyvin.
     “Kiinan muurikin on kiveä”, Niko sanoi ärsyttävän tekorauhallisella äänellä. “Eilen tuli telkusta ohjelma Kiinan muurista. Et sattunut näkemään?”
     “Monta siellä on?” Aaro sihahti kärsimättömästi.
     Niko esitti edelleen salaperäistä niin että Aaro oli hermostua tosissaan.
     Hän kuitenkin hillitsi suuttumuksensa, sillä Niko oli käytännössä hänen ainoa kaverinsa Porvoossa.
     ”Arvaa.”
     Aaro huokaisi alistuneesti ja tarttui kassiin. Niko vastusteli, mutta Aaro levitti kassin suuaukon.
     Sisällä oli neljä kirjekuorta.
     Aaro haparoi yhden käteensä ja katsoi sitä. Kuoressa oli Nikon nimi ja tämän Mannerheiminkadun pääpostiin avaama postilokero-osoite. Kuori oli revitty kärsimättömästi auki.
     Aaro vilkaisi Nikoa sydän takoen. ”Mitä siellä oli?”
     ”Mitä luulet?” Niko sanoi voitonriemuisesti. ”Maisemapostikortti? Katso itse.”
     Aaro työnsi sormensa kuoreen. Hän tunsi sormenpäissään ohuen paperin reunan ja veti esiin viiden euron setelin.
     Saman tien hän työnsi sen takaisin ja vilkaisi hämmentyneenä ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Joenrannan turistit olivat parasta aikaa ahtautumassa bussiin jatkaakseen matkaansa.
     Aaro otti kuoret käteensä yksitellen ja tarkasti ne nopein, miltei hätäisin liikkein. Jokaisessa oli viiden euron seteli. Yhteensä kaksikymmentä euroa. Kymppi per nuppi. Harmi.
     Vaiti hän tökkäsi kuoret takaisin Nikon muovipussiin.
     ”En ole mukana tässä”, Aaro sanoi ja katsoi umpimielisesti eteensä.
     Niko vilkaisi häntä yllättyneenä. ”Mitä sinä horiset?”
     ”Kuulit kyllä.”
     “Älä ole hullu”, Niko sanoi hiljaa. ”Tämä on vasta pieni puronen suuressa, suuressa joessa. Tämä ei maksa meille muuta kuin vähän aikaa, ja tässä on seuraus: rahaa sataa taivaasta.”
     Niko kaivoi purukumin taskustaan ja alkoi pureskella sitä. Hän oli jo kolmatta päivää tupakkalakossa, ja teki siitä suuren numeron. Itse asiassa Niko ei ollut koskaan isommin tupakoinutkaan.
     “Menen lokerolle heti huomisaamuna”, Niko kuiskasi. “Meillä on kuule rahahuolet ohi tältä suvelta. Ehkä koko vuodelta.” Niko katsoi hetken kaukaisuuteen. ”Ehkä koko loppuiältämme, jos jalostamme tätä hiukan.”
     Aaro huokaisi. Hän tiesi, ettei Niko ollut koskaan saanut kotoaan hevin rahaa, ja oli sen vuoksi erityisen perso sille. Nikon äiti oli kuitenkin melkein aina töissä ja työmatkoilla ulkomailla, joten kyllä perheessä rahaa täytyi olla. Ehkä Nikon äiti oli huomannut, ettei raha pysynyt Nikon käsissä alkuunkaan.
     Aaro katsoi, miten Niko huolellisesti perkasi kuorista kaksi viiden euron seteliä itselleen ja kaksi Aarolle.
     Aaro nielaisi tekemättä elettäkään rahojen vastaanottamiseksi. Kaukana jyrähti ukkonen.
     ”Älä pelleile”, Niko tuhahti ja työnsi setelit Aaron shortsien taskuun.
     Aaro mietti kuumeisesti mitä tekisi. Hän voisi ostaa rahoilla puheaikaa tai käytetyn Grand Tourismo nelosen. Ehkä vetäytymisen voisi tehdä myöhemminkin.
     Sitä paitsi: joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja alkuidea oli Aaron.
     Hän antoi rahojen olla taskussa ja rykäisi kevyesti. “Oliko siellä toimistossa mitään hommia sinulle?”
     Niko sylkäisi maahan eteensä. “Ei yhtään mitään. Välikadun jäätelökioskissa oli ollut paikka, mutta sekin oli juuri mennyt. Sitä paitsi jätskinmyynti ei oikein ole minun alaani. Enkä tykkää Valion jäätelöstä. Mutta eihän tässä tarvitse kummankaan isompia hommia etsiskellä pitkään aikaan. Nyt tehdään vähän alkupääomaa ja syksyllä jalostetaan tästä isompi juttu. Ajattele jos viitosen tilalla olisi viisikymppinen.”
     Aaro oli vaiti. Nikolla tuntui olevan suuria suunnitelmia. Joskus tuntui, että Nikon ja Aaron ystävyys oli pelkkää nuorallatanssia laittomuuden rajalla.
     “Heitänkö sinut kämpille? Joudun katsomaan Sirun perään, äiti on työmatkalla”, Niko sanoi oikoessaan seteleitä lompakkoonsa.
     Aaro nousi. ”Taidan kävellä kotiin.”
     Niko starttasi rajusti ja poltti hieman kumia pysäköintipaikan asvaltissa. Tuota menoa kaveri joutuisi hankkimaan uudet kesärenkaat ennen syksyä, Aaro ajatteli katsellessaan mustaa jälkeä tien pinnassa. Sierra katosi jo kohti hautausmaata.
     Aaro suuntasi Vanhalle sillalle ja päätti, että hänen oli parempi liittyä Nikon seuraan huomisaamuna, kun postilokeroon piti kurkistaa seuraavan kerran. Tilanteen tasalla kannatti pysyä, jotta se ei liukuisi käsistä.
     Hän kääntyi sillan jälkeen oikealle kohti Jokikadulla sijaitsevaa mummonsa antiikkikauppaa.
     Kävellessään hän mietti, mihin rahojen kirjekuoret olivat kadonneet. Aivan, Niko oli tunkenut ne penkin vieressä olleeseen roskikseen samassa muovikassissa. Tulevaisuudessa sellaista ei kannattaisi tehdä.
     Äkkiä hän havahtui. Hänhän ajatteli kuin pahainen jälkiään peittelevä rikollinen.
     Ajatus kammotti häntä, mutta antoi samalla jonkinlaista kummallista virtaa. Koko loppukesä näytti äkkiä jotenkin… jännittävämmältä.