Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9

Harmaa sumu leijui pimeydessä metsäisten kukkuloiden välissä harvaan asutulla alueella Novgorodin liepeillä, Pietarin ja Moskovan välimaastossa.
     Uinuvista kyläpahasista syrjässä oli rapistunut kiviseinäinen rakennus, jonka pikkuruutuisista ikkunoista hohti oranssi valo. Kukkuloiden rinteitä peittävä sankka musta kuusikko imi rakennuksen sisältä kantautuvan vaimean kohinan ja hiiliuunin ritinän.
Sula pronssi heijastui kullanvärisenä hohteena kahden miehen kiiltäville kasvoille. He näyttivät sulatusuunin ääreen unohtuneilta keskiaikaisilta käsityöläisiltä. Todellisuudessakin heidän ammattitaitonsa oli periytynyt satojen vuosien takaa. Mannesmannin puhallin oli rakennuksen ainoa nykyaikainen laite. Vuonna 1320 perustettu Pihtovkan kellovalimo oli kasvanut Novgorodin kukoistuskaudella kun kirkkoihin, luostareihin ja palatseihin oli tarvittu valuja.
     Kasvonsa kuumuudelta suojaavalla kasvosuojuksella peittänyt nuori mies käveli kynttilä kädessään valimon vanhimmassa osassa, viileässä holvissa, jonka seinille oli ripustettu maalauksia ja kaiverruksia. Pöydillä lepäsi vanhoja valajien työkaluja.

Lähtöportin 22 läheisyydessä sijaitsevan naistenhuoneen wc-komerossa seisoi tummahiuksinen nuori nainen.
     Nadja otti käsilaukustaan pienen korurasian ja tarkisti, että vihreää karamellia muistuttava, sormenpään kokoinen pehmeä muovikapseli oli tallessa. Kapseli oli sekoittunut helmien, lasikuulien ja sormusten joukkoon.
     "Aiti, kauanko me ollaan Brysselissä?" pikkupoika kysyi venäjäksi wc:n oven takana.
     Nadja avasi oven ja astui lavuaarin eteen. "Jatkamme illalla suoraan kotiin", hän sanoi kiharatukkaiselle, kuusivuotiaalle Remille. Hän huomasi äänensä kiristyneen jännityksestä.
     Nadja vältti katsomasta itseään peilistä. Loisteputkivalaistus korosti valvotun yön jälkiä vahvasti meikatuilla kasvoilla. Silmänräpäytykset olivat tiheitä ja refleksinomaisia kun hän puristi käsilaukkuaan itseään vasten.
     Hetkeä aiemmin laukku oli kulkenut turvatarkastuksessa läpivalaisulaitteen läpi eikä mitään epäilyttävää ollut näkynyt. Vaikka virkailija olisi levittänyt käsilaukun sisällön eteensä, hän ei olisi osannut kiinnittää huomiota sormenpään kokoiseen, vihreään elastiseen kapseliin.

Kapteeni Linkosuo kävi DC-9-82:n ohjaamossa läpi tarkastuslistaa perämiehensä kanssa, kun matkustajia alettiin päästää koneeseen. Kapteeni oli jakanut lentovuorot siten, että perämies sai lennettäväkseen lennon Helsinki-Bryssel ja kapteeni paluulennon Bryssel-Helsinki.
     Nadja ja Rem kävelivät sisään ensimmäisten matkustajien joukossa. He tervehtivät ovensuussa seisovaa lentoemäntää. Nadja rekisteröi ohimennen kaksi liikemiesluokassa istuvaa miestä edetessään turistiluokan puolelle matkustamon takaosaan. Hän ohjasi poikansa ikkunan viereen ja asettui itse käytäväpaikalle.
     Kone näytti jo olevan valmis lähtöön, kun matkustamon etuosaan ohjattiin kahdeksan miehen seurue lentokentän VIP-tiloista. osa paikoilleen asettuvista liikemiehistä vilkaisi uusia tulijoita avoimen uteliaasti, osa avasi eteensä aamun Helsingin Sanomat.
     Ulkoministeri Juvonen ojensi takkinsa hymyilevälle lentoemännälle ja istui pääministerin viereen etummaiselle penkkiriville. Seurueeseen kuuluivat molempien ministereiden erityisavustajat ja neljä ulkoministeriön korkeaa virkamiestä.

Kello 7.50 kone kiihdytti kiitoradalla ja turistiluokan takaosassa istuva Nadja tunsi painautuvansa istuimen selkänojaa vasten. Rem katseli ulos ikkunasta. Nousu tuntui Nadjan vatsanpohjassa ja kaarto sai hänet tuijottamaan kiinteästi siiven kärkeä. Hänen kalpeilla poskillaan hohtivat punaiset läikät.
     Kyyti tasoittui onneksi pian. Matkustamohenkilökunta aloitti aamiaistarjoilun. Ankea sateinen aamu jäi pilvikerroksen taakse ja kirkas aurinko valaisi matkustamon. Alla levittäytyvä puhdas pilvikerros muistutti kumpareista lumilakeutta.
     Nadja vilkuili kelloaan ja odotti, että henkilökunta saisi kerättyä tyhjät tarjottimet pois. Heti kun se oli tapahtunut, hän nosti pöytänsä ylös, otti vaivihkaa käsilaukustaan pienen, pehmeän muovikapselin ja piilotti sen kämmenpohjaansa.
     "Anteeksi, poikani olisi kiinnostunut näkemään ohjaamon", hän sanoi lentoemännälle englanniksi.
     "Odottakaa hetki", lentoemäntä vastasi kiireisesti.
     Nadja jäi odottamaan. Hetken kuluttua lentoemäntä tuli takaisin ja pyysi Remin mukaansa. Nadja lähti lentoemännän ja poikansa perässä kohti ohjaamoa.
     Pelko oli haihtunut. Nadja tunsi toimivansa kuin unessa.
     Kävellessään liikemiesluokan läpi hän puristi terävästi pehmeää, herneen kokoista kapselia ja vilkaisi sitä ohimennen varmistuakseen, että kapselin sisältö alkoi värjäytyä siniseksi. Samalla hän irrotti sen kyljestä läpinäkyvän teipin, jonka alta paljastui tahmea liimapinta. Hän rekisteröi syrjäsilmällä koneen etuosassa istuvan Suomen pääministerin lehtikuvista tutut kasvot, jotka tutkivat parhaillaan syliin levitettyjä papereita.
     Lentoemäntä päästi pikku-Remin ohitseen ohjaamon kapeasta ovesta. Nadja kumartui hänen jälkeensä. Kapteeni vilkaisi kiharapäistä pikkupoikaa, joka katsoi ihaillen mittaristoa.
     "Mikä sinun nimesi on?" kapteeni kysyi suomeksi, mutta toisti kysymyksen englanniksi huomattuaan ettei lapsi ymmärtänyt.
     "Rem. Minustakin tulee lentäjä."
     Nadjan toinen käsi oli Remin hartioilla eikä kukaan huomannut, kun hän painoi toisella kädellään pikkuruisen muovikapselin perämiehen istuimen alle.
     "Eihän sinua pyörrytä karusellissa?"
     Rem pudisti päätään kiharat heiluen. "Ei yhtään. Isänikin oli lentäjä -"
     "Jätetään sedät ohjaamaan konetta", Nadja keskeytti ja nyökkäsi kapteenille hymyillen kiitokseksi. Hän palasi poikansa kanssa matkustamoon.
     Helpotus ja kauhu kamppailivat Nadjan mielessä. Hän tiesi painaneensa joustavan muovikapselin sisällä olleen pienemmän kapselin rikki, jolloin sen sisältämä natriumfluoridi ja metyylifosforiumkloridi sekoittuivat ulomman kapselin isopropanoliin. Nämä muodostivat parhaillaan kapselin sisällä orgaanisiin fosforiyhdisteisiin lukeutuvaa sariinia, myrkyllisimpiin kuuluvaa hermokaasua. Samanaikaisesti sisemmästä kapselista vapautui ulointa elastista muovipintaa syövyttävää yhdistettä.
     Kone lipui kirkkaalla taivaalla eteenpäin automaattiohjauksessa.
     "Finnair 355, contact Copenhagen 126,4, good morning", Kööpenhaminan aluelennonjohto sanoi.
     "126,4 Finnair 355, good morning", perämies Hyvönen vastasi.
     Perämiehen istuimen alla olevan kapselin ulkopinta syöpyi parhaillaan rikki ja ohjaamon ilmaan haihtui viisi milligrammaa hajutonta ja väritöntä sariinia, jota kulkeutui ohjaamomiehistön hengityselimiin. Sariinimolekyylit imeytyivät lentäjien keuhkorakkuloiden kautta heidän verenkiertoonsa ja estivät muutamassa sekunnissa lihaksia ohjaavien hermoimpulssien siirtymisen hermosolulta toiselle.
     Kapteeni Linkosuo haukkoi rajusti henkeään ja hänen kasvoiltaan kuvastui paniikki. Hänen pupillinsa olivat laajenneet luonnottoman suuriksi ja lihakset kouristelivat väkivaltaisesti. Hän kurottautui kohti radiota, mutta kouristukset estivät liikkeen.
     Perämies käpertyi turvavöitään vasten täristen kauttaaltaan. Miesten sinertyneet kasvot vääntyivät tukehtuneeseen kouristukseen, kun heidän hengityselimensä halvaantuivat.
     Ohjaamon ikkunoista sisään paistava aamuaurinko valaisi kaksi istuintensa turvavöissä retkottavaa ruumista koneen jylistessä automaattiohjauksessa eteenpäin 875 kilometrin tuntinopeudella 10 550 metrin korkeudessa Etelä-Ruotsin yläpuolella.
     HF-radiossa miesten kuulokkeissa kuului huolestunut ääni: "Finnair 355, vastatkaa... Finnair 355, kuuletteko?"

Viktor katsoi ohjaamon suljettua ovea ja vilkaisi kelloaan.
     Hän istui liikemiesluokan etuosassa ministerien seurueen takana. Kone eteni tasaisesti moottoreiden humistessa matalasti taustalla. Viktorin kasvot olivat rokonarpiset, mutta tummat hiukset oli leikattu siististi.
     Hän laittoi pienen nahkaisen kotelon takaisin povitaskuunsa. Kotelossa oli diabeetikoille tarkoitettu injektioruisku, jonka sisällä oli atropiinia, sariinin vasta-ainetta. Hän olisi ruiskuttanut sitä suoneensa, jos kone ei olisi jostain syystä ollut automaattiohjauksessa kapselin syöpyessä rikki ja hänen olisi pitänyt tunkeutua ohjaamoon.
     Nyt aikaa oli kulunut sen verran ettei atropiinia enää tarvittaisi - ohjaamoon kapselista purkautunut sariini oli haihtunut ilmastoinnin mukana taivaan tuuliin.
     Lentoemäntä käveli käytävää pitkin ohjaamon suljettua ovea kohti. Viktor seurasi häntä valppain silmin.
     Lentoemäntä avasi oven ja kirkaisi. Matkustajat hätkähtivät.
     Viktor näki suomalaisministerien kasvoilla pelästyneen ilmeen. Vaaleahiuksinen stuertti kiiruhti ohjaamoon sulkien oven perässään. Viktor vilkaisi kahden penkkirivin päässä istuvaa mustapartaista Maksimia, nousi ylös ja käveli ohjaamon oven taakse.

"Ongelmia?" Viktor sanoi englanniksi ja koputti rajusti oveen.
     Ohjaamosta kuului hysterian rajoilla väreilevä tiuskaisu: "Olkaa hyvä ja poistukaa paikoillenne!"
     "Olen lentäjä."
     Stuertti raotti ovea. Hän oli vitivalkoinen ja hänen silmissään paistavan kauhun seassa läikähti hämmennys. Stuertti avasi ovea sen verran, että Viktor pääsi ohjaamoon. Sariini oli haihtunut täydellisesti ajat sitten. Lentäjien ruumiit retkottivat istuimissaan. Viktor irrotti perämiehen turvavyöt ja tarttui ruumista kainaloiden alta.
     "Mitä sinä aiot? Meidän on otettava yhteys lennonvalvontaan -"
     "Aion saada koneen turvallisesti maahan. Nostetaan perämies käytävälle."
     "Matkustajat näkevät, syntyy paniikki..."
     Viktor tarttui perämieheen kainaloiden alta ja stuertti vetäisi matkustamon käytäväverhon kiinni. Matkustamosta kantautui hälinää, ja osa matkustajista oli noussut seisomaan.
     Viktor kiskoi ruumiin verhon takana keittiösyvennykseen ja tuuppasi lentoemännän ja stuertin kauemmas ovelta vetäytyessään itse ohjaamoon. Hän sulki oven takanaan ja kytki turvasalvan.
     Pääministeri seisoi hätääntyneenä käytävällä ja kysyi stuertilta: "Mitä on tapahtunut?"
     "Olkaa hyvä ja istukaa paikoillanne."
     Samassa kaiutin särähti. "Olemme kaapanneet koneen", venäläisittäin englantia puhuva ääni sanoi. "Yksikään teistä ei saa missään olosuhteissa nousta paikoiltanne. Kapteeni ja perämies ovat kuolleet. Jos ette noudata määräyksiämme, kuolonuhreja tulee lisää."
     Mustapartainen, harteikas mies nousi seisomaan. Maksimilla oli kädessään muovirunkoinen Glock-pistooli, jonka ainoat teräsosat olivat iskuri ja sen palautinjousi. Ne eivät olleet kankaisen olkalaukun metallitukia suurempia, joten ne eivät olleet aiheuttaneet hälytystä kentän turvatarkastuksen metallinilmaisimissa. Myös panosten hylsyt olivat muovia - vain niiden päät oli tehty ohuesta alumiinista.
     Maksim käveli haudanhiljaiseksi lamaantuneen matkustamon läpi ja kiskaisi liikemies- ja turistiluokkaa rajaavat verhot auki.
     "Kaikki istumaan", hän karjaisi.
     Viktor tutki ohjaamossa rauhallisin liikkein Jeppesen Manual -reittikäsikirjoja, joissa oli lennolla tarvittavat kartat. Kone oli edelleen automaattiohjauksessa. Hän silmäili operatiivista lentosuunnitelmaa, tutki massalaskelmat ja säätiedot. Perämies oli merkinnyt OFP-lomakkeisiin arviot seuraaville reittipisteille ja niiden toteutuneet ylitykset.
     Viktor veti henkeä ja katsoi lentoasentomittaria, jossa oli ILS-lennonohjausnäyttö. Hän siirsi oikean kätensä tehovivuille ja otti ohjauksen.
Matkustamossa kuului hätääntynyt kohahdus, kun kone kallistui jyrkästi. Stuertti ja lentoemäntä kompuroivat lähimmille tyhjille istuimille.
     "Mikäli vaatimuksiimme ei suostuta, surmaamme tunnin välein yhden matkustajan," kaiuttimista kuului. "Aloitamme ensimmäiseltä penkkiriviltä."
     Ensimmäisellä penkkirivillä ulkoministeri Juvonen sulki silmänsä ja painoi päänsä selkänojaa vasten. Hänen vieressään käytävän toisella puolella pääministeri puristi kätensä nyrkkiin.
     Viktor tuijotti ohjaamossa keinohorisonttia palauttaessaan koneen vaakalentoasentoon jyrkän kaarroksen jälkeen. Hänen ylähuulellaan kiilteli hikikarpaloita. Hän nosti kuuloke-mikrofoniyhdistelmän päähänsä.
     "Finnair 355, onko teillä ongelmia?" kuulokkeista hoettiin. "Toistan, Finnair 355 -"
     "Kööpenhamina, Finnair 355. Olemme kaapanneet koneen ja palaamme Helsinkiin."

Keskusrikospoliisin tutkintatoimiston päällikkö Risto Nevansuu juoksi Krp:n toimitalon käytävällä.
     Kanslisti katsoi harvinaista näkyä ihmeissään.
     Nevansuu kiskaisi auki apulaispäällikkö Mäen huoneen oven. Mäki käveli huoneessaan edestakaisin. Ylikomisario Alahuhta seisoi ikkunan vieressä kuuloke korvallaan.
     "Kone on Kööpenhaminan aluelennonjohdon antamien tietojen mukaan matkalla takaisin kohti Helsinkiä", Mäki sanoi matalalla äänellä Nevansuulle. "Lähdemme kentälle heti kun varmistuu, että kone todella on sinne tulossa. Paronen kokoaa Karhua kasaan ja järjestää Paseja paikalle."
     "Onko tieto ulkona?" Nevansuu kysyi juoksusta hengästyneenä.
     "Ei meiltä ainakaan. Mutta jostain muualta, minä hetkenä tahansa. Tästä tulee nyt näytön paikka suomalaisille poliiseille... Minä hoidan tiedottamisen. Päällikkö palaa ensimmäisellä koneella Lontoosta. Supo on jo matkalla tänne, johtoryhmä kokoontuu heti kun päällikkö tulee."
     "Kuka hoitaa neuvottelut kaappaajien kanssa?"
     "Kai se kuuluu Himbergille."
     "En usko hänen selkänsä olevan vielä siinä kunnossa, että hän pystyy liikkumaan."
     "Ehdotus", ylikomisario Alahuhta sanoi. "Pannaan Vahtera hoitamaan käytännön neuvottelut kaappaajien yllätykseksi."
     "Ei helvetissä", Mäki tuhahti.
     "En tyrmäisi ajatusta suoralta kädeltä", Nevansuu sanoi. "Siinä voisi olla oma tehonsa."
     Apulaispäällikkö puristeli käsiään yhteen. Johanna Vahtera oli kiistelty poliisipsykologi, joka oli saanut koulutuksen FBI:n akatemiassa Quanticossa panttivankitilanteita ja rikollisten profilointia varten, mutta hänen persoonansa jakoi mielipiteet rajusti kahtia. Toisten mukaan 34-vuotias uranainen oli liian itsevarma ja hyödytön, toisten mukaan taas pätevä ammattilainen, joka tiesi mitä teki.
     "Olin valmis antamaan hänelle kuukausi sitten potkut", Mäki murahti.

Suomen Tietotoimiston kotimaanosaston päällikkö päätti normaalimenettelystä poiketen antaa hälytyksen.
     Noin kolmellekymmenelle STT:n asiakkaalle soitettava hälytys annettiin tavallisesti vain yöaikaan. Hälytysasiakkaat olivat valtionhallintoa, suurimpia yrityksiä ja lehtiä, jotka halusivat tuoreeltaan tiedon poikkeuksellisen suurista uutisista.
     STT:n tietoverkkoon ja samalla Reutersin kautta maailmalle oli muutamia minuutteja aikaisemmin lähtenyt lyhyt pikauutinen:

Pääministeri kaapatussa reittikoneessa
Helsinki, 16.10. (STT) Helsingistä Brysseliin matkalla ollut Finnairin vuorokone on kaapattu. Vahvistamattomien tietojen mukaan...

     Valtioneuvoston kanslia oli selvittänyt ministereiden olinpaikat ja hälyttänyt heidät ylimääräiseen istuntoon, johon presidentti oli saapunut Mäntyniemestä. Valtioneuvosto nimitti kokouksessaan kriisiryhmän, jota johti sisäministeriön kansliapäällikkö.

Poliisipsykologi Johanna Vahtera istui hammaslääkärin tuolissa ja kuunteli turbiiniporan vinkumista.
     Hän puristi silmiään kiinni, mutta kirkas valo paistoi luomien läpi. Poran ääni loppui. Radiossa Anna Eriksson lauloi kesästä.
     Johanna räpytteli vuotavia silmiään ja tunsi ripsivärin valuvan poskille, mutta hän katsoi silti suoraan silmiin Tom Cruisen näköistä nuorta hammaslääkäriä.
     "Karies onkin aika syvällä", Cruise sanoi.
     Johanna ummisti jälleen silmänsä. Vaikka kurkkuun oli kertynyt sylkeä, hän ei uskaltanut nielaista. Cruisen määrätietoiset, vahvat sormet liikkuivat hänen suussaan ja venyttivät hiukan huulia. Hän ei pitänyt lateksin kosketuksesta, vaan olisi halunnut Cruisen pitävän sormensa paljaina.
     "Laitan johtopuudutuksen. Se voi tuntua pienenä sähköiskun kaltaisena sävähdyksenä, kun neula osuu leukaluuhun."
     Kiitos rauhoittavista sanoista, Johanna ajatteli. Alaleuassa tuntui täsmälleen siltä kuin Cruise oli kuvaillutkin.
     "No niin, voit panna suun kiinni."
     "Saanko nielaista?"
     "Aivan vapaasti."
     Johanna maistoi kemiallisen ja kitkerän maun. Hoitaja oli juuri asettamassa imuria hänen suuhunsa, kun Johannan puhelin soi. Hän oli asettanut uuteen Ericssoniinsa puheluiden suodatuksen niin, että läpi tulivat vain hälytyspuhelut. Ja kanslisti tiesi hänen olevan hammaslääkärissä, joten asian täytyi olla tärkeä.
     "Anteeksi, voinko ottaa vielä tuon puhelun... sen täytyy olla tärkeä, sihteerini tietää että olen täällä."
Johanna nautti päästessään tekemään vaikutuksen Cruiseen ja tämän kopeaan, mustasukkaisen oloiseen hoitajaan. "Sihteeri" oli osaston kanslisti, mutta väliäkö sillä?
     "Koeta selvitä nopeasti. Puudutus vaikuttaa pian."
     "Haloo", Johanna vastasi.
     "Tule tänne niin kuin olisit jo", kanslisti sanoi.
     "Sain juuri puudutuksen -"
     "Tule heti, usko pois. Gröndahlin määräys. Kuulitko? Määräys."
     Johanna sulki puhelimen. "Anteeksi, minun on pakko mennä..." Hänen alahuulensa tuntui turralta. Hän yritti nousta tuolista, mutta instrumenttitarjotin ja jyrkkä makuuasento estivät hänen aikeensa.
     "Oletko varma?" hämmästynyt Cruise auttoi hänet ylös kyynärpäästä tukien. "Menee hyvä puudutus hukkaan."
     Johanna pyyhkäisi ripsivärin poskeltaan ja tunsi itsensä suttuiseksi. Hän tunsi laittaneensa liian avokaulaisen puseron ja hapuili epämääräisesti rintamustaan.
     "Varataanko uusi aika?"
     "Soitan joskus myöhemmin", Johanna sanoi ja huomasi alaleukansa puutuvan hyvää vauhtia.
     Vedettyään odotushuoneessa takin ylleen hän ryntäsi ulos, hyppäsi pihalla odottavaan uuteen kirkkaankeltaiseen kupla-Volkswageniinsa ja kääntyi reippaalla vauhdilla Tapiolantielle. Hän avasi Groove FM:n, josta tuli Marcus Milleriä kuin tilauksesta.
     Aamun sadekuurot olivat jättäneet lätäköitä pientareen painaumiin. Maisema oli paljas ja ankea. Vasta silloin hän muisti, ettei ollut kysynyt Cruiselta mitään maksusta. No, seuraavalla kerralla.
     Hänen mieleensä nousi kummallinen ajatus. Miksei yksinäinen nainen voisi käydä tyydyttämässä myös muut tarpeensa yhtä hallitusti, organisoidusti ja järkevästi kuin kampaamossa tai lääkärissä käydessä? Kuinka paljon vaivaa ja pettymyksiä se säästäisikään.
     Hän käänsi aurinkolipan takaa meikkipeilin ja vilkaisi kasvojaan. Hän kostutti sormenpäätä suussaan ja hankasi poskeltaan ripsiväritahraa. Hän piti keskivaaleita hiuksiaan lyhyinä eikä käyttänyt liiemmin koruja.
     Johanna oli kääntymässä Otaniemeen poliisiammattikorkeakoulun suuntaan, jossa hän opetti muutaman tunnin viikossa virkansa ohessa, kun puhelin soi uudelleen.
     "Haloo?" Hän ei koskaan esitellyt itseään kuin korkeintaan etunimellä - gsm-puhelut olivat turvallisia vain teoriassa.
     "Johanna?"
     "Puhelimessa."
     "Tunnetko minut?"
     "Tunnen." Valitettavasti, Johanna ajatteli. Krp:n apulaispäällikkö Heikki Mäki ei kuulunut hänen parhaimpiin ystäviinsä ja tunne oli taatusti molemminpuolinen.
     "Mistä on kysymys?" Johanna kysyi ääni sammaltaen.
     "Voi helvetti, oletko sinä juovuksissa?"
     "Olen, kaiket päivät."
     "Mitä -"
     "Leukani on puuduksissa. Minut hätistettiin liikkeelle suoraan hammaslääkärin tuolista."
     "Aja saman tien Helsinki-Vantaalle."
     Mäen äänessä oli vire, joka sai Johannan valpastumaan.
     "Miksi?"
     "Paina kaasu pohjaan. Ja koeta saada kielesi toimimaan, sitä tarvitaan kohta."

Kuollut kapteeni retkotti istuinvöissä DC-9-82:n ohjaamossa. Viktor istui perämiehen paikalla ja tuijotti polttoainevirtausmittareita. Hänen kasvojensa ilme oli pingottunut.
     Mittareiden mukaan polttoainetta oli kulunut 6967 lb. Viktor otti laskeutumisnopeustaulukon ja avasi sen hikisin sormenpäin kohdasta, jossa oli nopeudet koneen tämänhetkiselle laskeutumismassalle.
     Hän aloitti liu'un 124 meripeninkulman päässä Helsinki-Vantaasta saatuaan lennonjohtajalta selvityksen laskeutua lentopinnalta 330 lentopinnalle 110. Lennonjohto käyttäytyi normaalisti ja ilmoitti toimittaneensa muut koneet pois laskukierroksesta.
     Viktor silmäili keskittyneesti läpi tarkistuslistaa. Hän oli lentänyt kymmenillä erilaisilla koneilla MiG- ja Suhoi-hävittäjistä Antonov-kaksitasoihin ja Tupolev-suihkumatkustajakoneisiin, mutta DC-9-82:ta vain simulaattorissa tätä lentoa varten. Vaikka hän tiesi saavansa koneen turvallisesti alas, automaattiohjaus sai hänet hermostuneeksi. Hän ei luottanut automaatteihin. Hän oli lentänyt Siperiassa, Afganistanissa ja Tshetseniassa ja laskeutunut perunapeltoja muistuttaville kiitoradoille, joilla automaateista ei ollut mitään hyötyä.
     Viktor pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan ja tarkisti koneen nopeuden: 170 solmua.

Automaattiohjaus lukkiutui kiitotien ILS-suuntasäteeseen ja hetken kuluttua liukusäteeseen. Ensimmäistä kertaa Viktorin mielessä välähti katumuksen tunne. Oliko ahneus sokaissut hänen järkensä ja arviointikykynsä? Mahdollisuus rikastua nopeasti ja vetäytyä sitten eläkkeelle turvalliseen paikkaan oli tuntunut vastustamattoman houkuttelevalta.
     Hän kostutti kuivuneita huuliaan ja otti laskutelineet alas, valitsi laskusiivekkeet asentoon 28 astetta ja sääti 150 solmun nopeuden automaattiseen tehonsäätöön.
     Oikealla harsomaisen usvan takana kohosivat Martinlaakson hiilivoimalaitoksen piiput ja kauempana päilyi Silvolan tekojärvi. Kone liukui kaukana erottuvaa suoraa, tummana sinertävää viivaa kohti. Se oli Helsinki-Vantaan pääkiitotie.
     Viktor korjasi laskusiivekkeiden asentoa ja valitsi automaattiseen tehonsäätöön 141 solmun nopeuden. Laskeutumisnopeustaulukon mukaan kynnysnopeus koneen senhetkisellä massalla oli 131 solmua.
     Hän vaihtoi levottomasti asentoaan kiitotien lähestyessä.
     Kone ylitti ulkomerkin normaalissa laskuasussa.
     "Outer marker Finnair 355", Viktor sanoi lennonjohdolle.
     "Finnair 355, runway vacated, wind 100 degrees 3 knots, 100 percent high intensity lights on."
     "Thank you, cleared to land", Viktor vastasi rauhallisella äänellä, vaikka oli kaikkea muuta kuin rauhallinen.
     "Confirming."
     Viktor varmisti suorittaneensa tarkistuslistan toimenpiteet. Hän näki kiitotien varrella kymmeniä paloautoja ja ambulansseja.
     Noin 50 sekuntia ulkomerkin ylityksen jälkeen kone oli hänen mielestään hiukan liukusäteen yläpuolella. Vai aiheuttivatko sadan prosentin lähestymis- ja kiitotievalot näköharhan ja vääristivät hänen korkeushavaintoaan? Hän katui, ettei ollut pyytänyt niiden himmentämistä.
     Hän teki nopean päätöksen ja irrotti koneen automaattiohjauksesta 490 jalan korkeudessa ja jatkoi lähestymistä käsiohjauksella.
     Kone saapui kiitotien jatkeelle. Viktor päätti siirtää kosketuskohtaa kiitotiellä eteenpäin, koska hän oli yhä varmempi siitä että kone oli hiukan liukusäteen yläpuolella. Hän ei voinut lisätä vajoamisnopeutta korkeuden vähentämiseksi, koska kone oli niin lähellä kiitotien kynnystä.
     Hän veti tehovipuja tyhjäkäynnille automaattisen tehonsäädön liikettä vastaan koneen ylittäessä kiitotien kynnyksen. Asfalttiin maalatut kynnysmerkinnät vilahtivat rungon alta.
     Viktorin katse tanssi korkeus- ja nopeusmittarissa. Hän tiesi, että koneella oli 24 solmua ylinopeutta laskeutumisnopeustaulukon mukaiseen kynnysnopeuteen verrattuna.
     Hän vei sormensa tehovivulla olevalle TOGA-napille harkiten ylösvetoa, mutta luopui ajatuksesta saman tien. Nopeus hidastui 14 jalan korkeudessa 150 solmuun.
     Maakosketus tapahtui lähes 600 metrin päässä normaalista kosketuskohdasta yli kahdenkymmenen solmun ylinopeudella. Runko vavahti laskutelineiden renkaiden osuessa asfalttiin. Viktor aloitti välittömästi pyöräjarrutuksen. Kone alkoi täristää ja heilahdella voimakkaasti. Siivet kantoivat edelleen ylinopeuden vuoksi.
     Hän kirosi itsekseen aloittaessaan moottorijarrutuksen suurimmilla tehoilla. Nopeutta oli vielä 146 solmua ja kiitotietä jäljellä 900 metriä.
     Paloautot ja ambulanssit vilisivät rivissä kiitotien sivussa.
     Viktor tajusi, ettei kiitotie riittäisi pysähtymiseen.
     Hän päätti ohjata sivuperäsintä käyttäen koneen ulos, ettei törmäisi kiitotien jatkeen sähkölaitteisiin.
     Koneen nokka kääntyi oikealle. Runko keikkui ja vaappui täristen kunnes kone pysähtyi aivan kiitotien oikeaan reunaan nurmikon viereen.
     Viktor nojautui taaksepäin ja huomasi käsiensä tärisevän. Hän yritti rentouttaa lihaksensa hetkeksi.
     Se ei onnistunut.
     Elimistö tuntui aavistavan aivoissa jyskyttävän ajatuksen: takana oli tehtävän helpoin osa.
     "Vaadimme Roman Sergejevitsh Kornienkon välitöntä vapauttamista," radiosta kuului murteellisella englanninkielellä.
     Johanna Vahtera istui lennonjohtotornissa radion ääressä kuulokkeet korvillaan ja vilkaisi korkeinta poliisijohtoa.
     Hän oli aistinut syvän epäluulon niiden mieskollegoidensa käytöksessä, jotka eivät tunteneet häntä eivätkä hänen taustaansa. Ne jotka tunsivat hänet, suhtautuivat naispuoliseen neuvottelijaan kunnioittavan asiallisesti.
     Kaapattu kone seisoi matalalla roikkuvien pilvien alla keskellä kenttää, jonne kaappaaja oli sen rullannut kiitotien päästä.
     Krp:n apulaispäällikön kasvoilta heijastui kaappaajan vaatimuksen aiheuttama tyrmistys, samoin poliisiylijohtajan.
     Johanna tiesi, että Kornienko odotti parhaillaan Helsingissä luovutusta Moskovaan huumekaupasta syytettynä. Hän oli jäänyt kiinni poliisin iskettyä luksustaloon Kuusisaaressa. Kaksi Venäjän kansalaista oli saanut surmansa valmiusyksikkö Karhun ja venäläisten välillä syntyneessä tulitaistelussa.
     "Roman Kornienko on tuotava koneeseen mukanaan uusi lentäjä."

Poliisiylijohtaja irvisti kireästi. "He aikovat jatkaa matkaa jonnekin, jossa kuvittelevat pääsevänsä ehjin nahoin ulos koneesta."
     Ensimmäinen todellinen konekaappaus Suomen maaperällä oli pingottanut kaikkien hermot tiukalle - periksi ei voitu antaa, mutta ei myöskään vaarantaa panttivankien henkeä.
     Johanna ei voinut olla kyynisesti ajattelematta, että suomalaiset olivat vihdoin pääsemässä esittelemään kykyjään panttivankikriisin ratkaisemisessa; aiemmin he olivat joutuneet tyytymään neuvonantajan rooliin, kun Luxemburgin päiväkotikaappaaja oli taltutettu Suomen sisäministeriön virkamiehen harmiksi väärillä menetelmillä ja Filippiinien sieppaajat Jolon saarella eivät Suomen ulkoministerin kiukuksi noudattaneet eurooppalaisia pelisääntöjä.
     Johanna jatkoi neuvottelua kaappaajien kanssa ja pyrki pelaamaan aikaa. Hän tunsi syvää voitonriemua siitä, että oli tullut valituksi neuvottelijaksi. Se osoitti lopullisesti hänen asemansa Himbergin rinnalla Suomen johtavana rikospsykologian asiantuntijana.
     Näytön paikka sai hänet kihelmöimään innosta. Hän tiesi olevansa uransa tärkeimmän haasteen edessä. Oli luotava neuvotteluasetelma ja valmistauduttava pitkälliseen, molempien osapuolten hermoja raastavaan kaupankäyntiin. Kaikki psykoottisten sekakäyttäjien piiritystilanteet, kaikki epätoivoisten juoppohullujen linnoittautumiset, kaikki harjoitustilanteiden amerikkalaiset koevastustajat Quanticossa, kaikki luennot ja tuhannet kirjansivut olivat olleet tähän hetkeen valmistautumista.
     Hän tunsi itsensä rauhalliseksi ja pystyi jopa hymyilemään. Puudutus alaleuasta oli kadonnut. Hän hallitsi äänensä ja oli mielestään saanut hyvän kontaktin kaappaajaan, joka oli suhtautunut naispuoliseen neuvottelijaan alkuhämmästyksen jälkeen asiallisesti. Kaappaaja puhui hyvää englantia eikä selvästikään ollut mikään aivoton mafiarobotti.
     Johannan sisällä kyti myös epävarmuus eikä hän voinut mitään sille, että pystyi kuvittelemaan panttivankien ja näiden omaisten hädän ja luottamuksen häneen. Tällaiset kuvitelmat eivät alkuunkaan sopineet hänen ammattiinsa. Hän oli joskus kysynyt itseltään, oliko kuuden laudaturin perhetyttö valinnut uransa vain päästäkseen leikkimään tulella?
     Hän nujersi haparoinnin alkuunsa ja sovelsi neuvottelustrategiassaan FBI:n kurssilla harjoiteltua Neitzel-Dettlingerin taktiikkaa, joka oli konservatiivinen ja pieniriskinen. Hän oli käyttänyt sitä menestyksekkäästi viimeksi Martinlaakson piiritystilanteessa, jossa 23-vuotias narkomaani oli uhannut perheenäitiä saastuneella ruiskulla.
     Järvenpäässä kuukausi sitten lopputulos oli ollut toinen, mutta se ei ollut Johannan vika - väitti Mäki mitä halusi - vaan Karhun päällikön, joka oli provokatorisesti tehnyt miestensä läsnäolon tiettäväksi Johannan kielloista huolimatta. Johanna oli jo kouluajoista saakka tiennyt ettei osannut epäonnistua, mutta hän sentään tiedosti puutteensa toisin kuin Mäki.
     Lennonjohtotornin vihertävänsävyisten ikkunoiden takana näköalatasanteella oli kymmeniä valokuvaajia ja tv-kameramiehiä, joiden pitkät objektiivit oli suunnattu kaapattuun koneeseen.
     Jo se, että Suomessa oli tapahtunut lentokonekaappaus, oli saanut median ja kansalaiset ennennäkemättömään sensaatiohuumaan - puhumattakaan siitä kun oli selvinnyt, että koneessa oli Suomen korkeinta valtiojohtoa. Tapahtuma oli hetkessä noussut kaikkien aikojen suomalaiseksi rikosjutuksi.
     Yksi toimittajista puhui parhaillaan mikrofoniin kameran edessä. "Pääministeri ja ulkoministeri olivat matkalla Brysseliin neuvottelemaan Schengenin sopimukseen liittyvistä EU:n ulkorajojen valvontaa koskevista kysymyksistä, joita suomalaiset ovat ajaneet rikollisten liikkumisen vaikeuttamiseksi. Poliisi ei ole vahvistanut tietoa, jonka mukaan kaapatun koneen kapteeni ja perämies olisivat kuolleet ja yksi kaappaajista olisi ohjannut koneen alas."

Ulkoministeri Juvonen huomasi ilmapiirin koneessa kiristyvän sitä mukaa kun aika kului.
     Hän oli riisunut puvuntakkinsa ja käärinyt hihansa. Matkustamon lämpötila oli kohonnut ja suljettuun tilaan ahdettu ihmismassa oli väkevöittänyt ilman raskaaksi. Sekä matkustajien että kaappaajien punehtuneet kasvot kiiltelivät. Rasitus ei näkynyt Juvosen 56-vuotiaassa kuntoilun muovaamassa ruumiissa, jossa ei ollut milliäkään turhaa rasvakudosta. Iho oli kimmoisa eivätkä tupakointi ja alkoholinkäyttö olleet tylsistyttäneet elinvoimaa huokuvaa olemusta. Lyhyet harmaat hiukset ja huomaamattomat metallikehyksiset silmälasit saivat hänet näyttämään saksalaiselta poliitikolta. Pari vuotta vanhempi pääministeri näytti hänen rinnallaan väsyneeltä ja huonokuntoiselta, vaikka oli yhtä lailla urheilumiehiä.
     Juvonen tiesi olevansa pääministerin kanssa muiden matkustajien herpaantumattoman mielenkiinnon kohteena. Kaikkein tärkein matkustaja Juvosen kannalta oli Brysselistä juttuja tekevä Iltalehden vakituinen avustaja, jonka hän oli nähnyt istuvan turistiluokan etuosassa. Toimittajat olivat Juvosen silmissä käärmeitä: vihattavia, mutta välttämättömiä.
     Juvonen yritti hallita hermonsa ainakin paremmin kuin pääministeri, joka oli hänen pahin poliittinen kilpailijansa. Tai oikeastaan tämä oli hänen entinen kilpailijansa, sillä enää he eivät olleet tasaveroisia; pääministeri oli puolueen presidenttiehdokas selvällä erolla kolmanneksi tulleeseen Juvoseen. Juvonen oli taistellut tosissaan puolueväen kannatuksesta Lahden puoluekokoukseen saakka, jossa pääministeri ja puolueen piirijärjestöjen ylivoimainen ykkössuosikki oli odotetusti voittanut ehdokasvaalin.
     Juvosen oma karisma oli vuosien mittaan kulunut kuin poliittisen kehäketun takkuinen turkki. Hän ei uhkunut mediasäteilyä vaan ammattipoliitikon monissa liemissä keitettyä nihkeyttä. Aänestäjät olivat alkaneet vaarallisella tavalla kyllästyä häneen. Hän tunsi aikansa olevan ohitse ja se oli karmaiseva tunne.
     Presidentin virka olisi sopinut hänelle täydellisesti, se olisi ollut kunniallinen päätös pitkälle uralle ja portti hyvin ansaitulle eläkkeelle. Nuorempana hän ei ollut hetkeäkään epäillyt etteikö tulisi valituksi Suomen presidentiksi.
     Hän oli aina ollut nuorin - nuorin kansanedustaja, nuorin ministeri, nuorin sitä ja nuorin tätä - kunnes yhtäkkiä hänen ympärillään oli ollut vielä nuorempia ja vielä taitavampia poliitikkoja, median lemmikkejä, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet elintaso-Suomessa kielitaitoisiksi, itsevarmoiksi ja kansainvälisiksi.
     Juvonen hörppäsi muovimukista vettä. Hän huomasi ohjaamon oven edessä seisovan kaappaajan hermostuneisuuden kasvavan. Eikö heidän vaatimuksiinsa suostuttu? Matkustajille he eivät olleet kertoneet vaatimuksistaan.
     Juvonen saattoi kuvitella ministerikollegansa pähkäilemässä tilannetta hätäistunnossa. Aikoivatko he käyttää Karhukoplaa tilanteen laukaisemiseksi?
     Toivottavasti eivät.
     Hän laski tyhjän vesimukin lattialle. Koneen takaosasta kuului huutoja. "Sydänkohtaus... vanhalla herralla on rintakipuja..."
     Juvonen katsoi taakseen. Kaikki katsoivat koneen perälle.
     "Hiljaa!" kaappaaja tiuskaisi.
     Aänet hiljenivät takana.
     Juvonen rykäisi kurkkunsa selväksi. "Päästäkää sairastunut pois", hän sanoi kaappaajalle rauhallisella äänellä.
     Pääministeri vilkaisi Juvosta huolestuneena.
     "Päästäkää sairaat, naiset ja lapset pois", Juvonen jatkoi entistä tiukemmalla, hiukan värähtävällä äänellä.
     Kaappaaja astui Juvosen eteen. "Ylös."
     Juvonen nousi ja venäläinen löi häntä kasvoihin.
     Juvosen silmälasit lensivät lattialle ja nenästä tulvahti verta. "Teillä on tarpeeksi miehiä panttivankeina... arvovaltaisia miehiä. Päästäkää heikoimmat ulos. Se auttaa teitä neuvotteluissanne." Juvonen piti kouraansa nenästä valuvan veren alla ja kaivoi toisella kädellä taskustaan nenäliinan.
     Kaappaaja iski häntä vatsaan niin voimakkaasti, että Juvonen lyyhistyi penkille saamatta muutamaan sekuntiin henkeä. Vasta silloin hänen päähänsä pälkähti, että kaappaajat todellakin voisivat tappaa hänet. Hän näki mielessään otsikot: "Sankarivainajan viimeiset hetket: Juvonen vaati kaappaajia vapauttamaan sydänkohtauksen saaneen matkustajan sekä naiset ja lapset."
     Se nostaisi hänen suosiotaan enemmän kuin mikään kampanja, mutta se olisi myöhäistä Mäntyniemeä ajatellen. Hän oli varma siitä, että pääministeri mietti parhaillaan käytävän toisella puolella kuinka saisi tilanteesta kaiken hyödyn irti. Juvonen tunnusti itselleen, etteivät hänen omat hermonsa riittäneet niin pitkälle.
     Pääministeri oli muutama viikko sitten valtuuttanut Karhun iskemään venäläisen huumemafiapäällikön tukikohtaan Kuusisaaressa ja saanut "jämäköistä otteistaan" kiitosta. Pari venäläistä oli kuollut ammuskelussa - toinen heistä mafiajohtajan vaimo - ja yksi oli otettu kiinni. Liittyikö kaappaus siihen?
     Kaappaaja puhui toverilleen ohjaamoon venäjää, mutta puhe oli niin nopeatempoista ettei Juvonen saanut siitä selvää. Juvonen haparoi lattialta silmälasit ja huomasi niiden säilyneen ehjinä. Rokonarpinen mies tuli käytävälle ja marssi harmaata, rintaansa pitelevää matkustajaa kohti.
     "Määräaikaan on kaksikymmentä minuuttia", kaappaaja huusi kävellessään. "Jos vaatimuksiimme ei suostuta siihen mennessä, surmaamme ensimmäisen panttivangin. Se on pääministeri."

Johanna tunsi olevansa kahden tulen välissä Helsinki-Vantaan lennonjohtotornissa. Hänen herkillä kasvoillaan oli sulkeutunut, keskittynyt ilme, vaikka hänen ympärillään käytiin kiivassävyistä keskustelua.
     Hallituksen avainministerit ja presidentti olivat kokoontuneet hätäistuntoon ja olleet yhteydessä kentälle. Kaappaajien asettamaan määräaikaan - kello yhteentoista - oli aikaa viisitoista minuuttia.
     Kansainvälisen käytännön mukaisesti terroristien vaatimuksiin ei missään tapauksessa aiottu suostua suoralta kädeltä. Itsestäänselvää oli kuitenkin se, että panttivankien henkeä - varsinkaan pääministerin, vaikkei poliisijohto sanonut sitä ääneen - ei voitu asettaa liian suureen vaaraan. Niinpä terroristien vapaaksi vaatima venäläisvanki oli tuotu tiukassa poliisivartiossa kentälle odottamaan.
     "Hiljaa", Johanna sanoi takanaan seisovalle poliisijohdolle. Miehet vaikenivat. Johanna nautti auktoriteetistaan sen minkä raivokkaalta keskittymiseltään kykeni.
     "Yksi matkustajista on sairaana", kaappaaja sanoi radiosta. "Laskemme hänet peräovesta maahan. Kaksi paareilla varustettua miestä saa tulla noutamaan hänet."
     "Selvä." Johanna nautti oman äänensä rauhallisuudesta, täydellisestä itsekontrollistaan. Mutta ennen kaikkea häntä hiveli se valta, joka juuri nyt ylitti niiden muutamien sovinististen poliisipäälliköiden valtuudet, jotka eivät olleet luottaneet hänen kykyynsä kehittyä ammatissaan. "Jos koneessa on muita huonokuntoisia, niin ette menetä mitään jos -"
     Kaappaaja katkaisi yhteyden.
     Johanna kohotti helpottuneena peukalonsa. Viesti oli selvä: kaappaajat pyrkivät välttämään kuolonuhreja. Hän oli aistinut sen alusta saakka.
     Toiveikas vire hänen sisällään roihahti vaivoin piilotetuksi riemuksi, kun kaappaajat vapauttivat sydänvaivoista kärsivän miehen lisäksi kuusi naista ja kaksi lasta.
     Ensimmäinen sataprosenttisen onnistunut välietappi. Johanna tunsi pursuavansa euforista energiaa. Hän huomasi poliisiylijohtajan häntä kohtaan osoittaman syvän epäluulon hälvenevän silmissä.
     Vapautetut panttivangit ohjattiin terminaalin VIP-tiloihin lääkäreiden, psykologien ja poliisien huostaan. Poliisi ja Karhun johto keskustelivat välittömästi glukoositabletteja imeskelevien panttivankien kanssa selvittäen kaappaajiin ja tilanteeseen liittyviä yksityiskohtia.
     Vapautettujen joukossa oli tummahiuksinen nainen ja tämän kiharatukkainen pikkupoika. Yksi naislääkäreistä sanoi hänelle: "Voinko auttaa? Haluaisitteko jotain?"
     "Kiitos, pärjäämme hyvin. Milloin pääsemme pois täältä?"
     "Poliisi haluaa ensin keskustella jokaisen panttivangin kanssa, valitettavasti. Mutta olemme pyytäneet heitä olemaan mahdollisimman lyhytsanaisia."
     Nainen puhutteli kahden kesken pientä poikaansa Remiksi. Hetken kuluttua heidän luokseen tuli siviiliasuinen rikospoliisi, joka pyysi passin. Hänen avustajansa kävi ottamassa Britannian passista valokopion.
     Poliisi esitti naiselle tarkkoja kysymyksiä matkan tarkoituksesta, asuinpaikasta, ammatista ja sanoi lopuksi: "Ymmärrän, että haluatte kotiinne. Tarvitsemme kuitenkin osoitteenne ja puhelinnumeronne, koska haluamme vielä keskustella kanssanne."
     Nainen antoi puhelinnumeron sekä Ullanlinnassa sijaitsevan osoitteen. Sen jälkeen yksi psykologeista tuli hänen luokseen, mutta nainen vakuutti olevansa kunnossa ja lähtevänsä mieluiten kotiin kuten useimmat muutkin matkustajat.
     Hetken kuluttua hänet ohjattiin poikansa kanssa neljän muun matkustajan mukana ulos terminaalin sivuovesta, jonka luona ei ollut toimittajien laumaa.
     Nadja ja Rem astuivat taksiin ja poistuivat kentältä.
     Lennonjohtotornin tummien lasien takana elettiin piinallisia hetkiä kellon lähestyessä kaappaajien antamaa määräaikaa. Johannalle oli muodostunut kohtalaisen selkeä käsitys siitä, millaista taktiikkaa kaappaajat noudattivat.
     Tasan kello 11.00 kaappaaja avasi ohjaamosta radioyhteyden. "Onko Kornienko valmiina?"
     "Emme voi suostua vaatimuksiinne ennen kuin saamme takuut siitä, että vapautatte panttivangit", Johanna sanoi. Köysi oli pidettävä tiukalla: jos kaappaaja aisti siinä löysyyttä, köyttä olisi myöhemmin mahdoton kiristää takaisin tiukemmalle. Myönnytyksiä oli tehtävä vähitellen ja vain vastinetta vastaan. Hän oli sopinut taktiikasta poliisijohdon kanssa etukäteen. "Päästäkää -"
     "Selvä. Valinta oli sinun. Katso ovelle."
     Yhteys katkaistiin koneesta. Johanna vilkaisi esimiehiään.
     "Ota uudelleen yhteys", poliisiylijohtaja sanoi kireästi. "Nopeasti."
     "Koneen ovi avautuu", yksi poliiseista sanoi jalustalle asetetun kiikarin takaa. "Joku on polvillaan oviaukossa..."
     "Ettekö te saatana saa sinne yhteyttä!" poliisiylijohtaja karjui radiota käyttävän lennonjohtajan vieressä istuvalle Johannalle ja sieppasi kiikarin käteensä.
     Poliisiylijohtaja sai kiikarin silmilleen samalla hetkellä, kun pääministerin niskaan ammuttiin laukaus.
     Johanna tuijotti näkyä ja tunsi maailmansa romahtavan.

Maksim vetäytyi koneen oviaukosta, kiskaisi pääministerin ruumiin sivuun ja heitti sen päälle sinisen lentohuovan.
     "Lukitse ovi", hän sanoi kauttaaltaan tärisevälle lentoemännälle, joka noudatti määräystä hätäisesti.
     Ohjaamosta kävelevän Viktorin rokonarpiset kasvot kiilsivät hiestä. Matkustamossa oli hiirenhiljaista.
     Ulkoministeri Juvonen istui paikoillaan verinen nenäliina kädessään. Hän oli seuraava.
     Kaappaaja lähestyi Juvosta.
     Juvonen kavahti vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti venäläistä silmiin. Akkiä venäläinen kohotti kämmenensä. Juvonen vetäisi vaistomaisesti päätään taaksepäin, mutta kaappaaja ei lyönyt vaan piti kämmentään seis-asennossa niin, että Juvonen saattoi nähdä kämmenpohjaan kirjoitetun tussilla CESAR. Kaappaaja puristi kätensä nyrkkiin ja karjaisi Juvoselle: "Istu!"
     Juvonen lysähti tuolille kuin sähköiskun saaneena. Hänen tajunnassaan poltti kämmenpohjaan kirjoitettu sana. Hän näki kaappaajan sylkäisevän kämmeneensä ja hankaavan sitä housuihinsa kävellessään ohjaamoon.
     Juvonen sulki silmänsä. Se ei voinut olla totta.
     Hän tunsi voimien pakenevan raajoistaan.
     Cesar.
     Kukaan muu matkustajista ei ollut nähnyt viestiä. Hän joutui taistelemaan kaikin voimin pitääkseen sisällään roihuavan pakokauhun aisoissa.
     Pienikokoinen, poikamainen mies pujahti ulos mainostoimisto Rasanen-Santavuori-Alhon pääovesta Yrjönkadulle.
35-vuotiaalla Otso Vaismaalla oli vaaleat lyhyet hiukset, jotka erottuivat kirkkaina ruskettunutta ihoa vasten. Hän oli oikaisemassa Vanhankirkon puiston halki iänikuisissa samettihousuissaan ja tummassa puolitakissaan, kun puhelin värisi hänen taskussaan.
     "Vaismaa."
     "Täällä puhuu Julia Smolka, hyvää päivää. Olisiko sinulla hetki aikaa jutella?"
     Nainen puhui kaunista englantia reippaalla ja miellyttävällä äänellä.
     "Mitä asia koskee?"
     "Voisimmeko tavata?
     "Mistä on kysymys?"
     "En valitettavasti voi kertoa etukäteen..."
     "En aio osallistua arvausleikkeihin."
     Otso oli katkaisemassa linjan, mutta soittajan määrätietoisen maanitteleva äänensävy sai hänet kuuntelemaan.
     "Minulla on tarjous. Et tule katumaan, jos kuuntelet sen."
     Otso pysähtyi punaisiin liikennevaloihin Lönnrotinkadun kulmaan. Uteliaisuus ja seikkailumieli alkoivat voittaa. Ne olivat ominaisuuksia, joita häneltä ei puuttunut - ne olivat ajaneet hänet aikoinaan reportteriksi ja myöhemmin mainosalalle.
     "Edustamani moskovalainen vodkavalmistaja saattaisi olla kiinnostunut ostamaan asiantuntemustasi."
     "En tee alkoholimainontaa. Enkä tupakkamainontaa enkä muutakaan vastaavaa."
     Keskiverto mainosmies olisi antanut oikean kätensä saadakseen vodkafirman asiakkaakseen, mutta Otso ei ollut keskiverto mainosmies.
     "Arvostan ihmisiä, joilla on periaatteita", nainen sanoi. "Mutta tässä tapauksessa -"
     "Anteeksi, minulla on kiire", Otso keskeytti ja katkaisi linjan.
     Johanna istui lennonjohtotornin käymälän kaakelilattialla ja tuijotti pesualtaan viemäriputken mutkasta heijastuvaa kuvaansa, joka oli kuin vääristävän kalansilmäobjektiivin kautta otettu valokuva.
     Hänen päässään ei liikkunut mitään. Kaikki oli pysähtynyt hetkeen ennen kaappaajan laukausta.
     Laukausta edeltävä itseluottamus oli jähmettynyt irvokkaaksi kuoreksi hänen ympärilleen, hauraaksi jäänteeksi jostakin, jota ei enää ollut eikä koskaan tulisi olemaan.
     Oveen koputettiin napakasti.
     "Johanna?" apulaispäällikkö sanoi. "Onko kaikki kunnossa?"
     Johanna kostutti kielenkärjellään rutikuivat huulensa ja yritti sanoa jotain, mutta ei saanut ääntä.
     Hän puristi silmänsä kiinni ja pakotti huulensa toimimaan. "On..."
     "Ala tulla. Sinua tarvitaan."
     Johanna oli kuulevinaan apulaispäällikön äänessä säälittävän lohdutusyrityksen - mutta vain siksi että tilanne jatkui ja Johannaa todella tarvittiin. Toistaiseksi.

Ilmailulaitoksen lentokenttäkalustoon kuuluva auto pysähtyi kaapatun koneen viereen.
     Ulos astui kaksi miestä: venäläinen rikollinen Roman Kornienko ja vapaaehtoinen Finnairin lentäjä. Kaksikko nousi takaportista koneeseen. Hetken kuluttua samasta ovesta marssi ulos 64 matkustajaa.
     Juvonen istui paikallaan matkustamon eturivissä, veri poskelle kuivuneena, sydän jyskyttäen. Muut 18 panttivankia istuivat hiljaa hänen takanaan. Turistiluokassa oli tyhjää, vain huovalla peitetty pääministerin ruumis makasi lattialla.
     Juvonen huomasi kuinka hämmentyneeltä sisään talutettu Kornienko näytti - hän keskusteli kiivassävyisesti kaappaajien kanssa eikä näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä. Rokonarpinen ohjasi lentäjän ohjaamoon. Juvonen näki avoimesta ovesta kuinka kaappaaja näytti lentäjälle karttaa.
     Kone rullasi kiitoradalle ja nousi ilmaan viivytyksittä. Juvonen yritti katsoa mihin suuntaan he olivat menossa, mutta se oli mahdotonta.
     Jonkin ajan kuluttua hän näki, kun mustapartainen kaappaaja otti hädin tuskin ylälokeroon mahtuvasta kassistaan tiiviisti pakattua reppua muistuttavan kantamuksen, jonka hän köytti selkäänsä monimutkaisilla nivusien ali kulkevilla vöillä.
     Laskuvarjo, Juvonen tajusi tyrmistyneenä. Kaappaajalla on mukanaan laskuvarjo.
     Toinen kaappaaja vahti panttivankeja ja lentäjää ohjaamon ovella ase kädessään.
     Juvonen tuijotti epäuskoisesti miesten puuhia. Rokonarpinen meni ohjaamoon antamaan määräyksiä lentäjälle. Kone alkoi pudottaa voimakkaasti korkeuttaan ja kallistua.
     Juvonen katsoi huolestuneena ikkunasta. Pellot ja metsät levittyivät koneen alla silmänkantamattomiin. Hän arvioi heidän ehtineen parinsadan kilometrin päähän Helsingistä.
     Loivasti mutkitteleva tie halkoi vihreää mattoa, siellä täällä näkyi metsätilkkuja ja maatiloja. Juvonen ei pystynyt tunnistamaan aluetta. Koneen vauhti tuntui hidastuvan lähelle putoamispistettä moottoreiden jylinän yltyessä ja korkeuden laskiessa.
     Kornienko auttoi laskuvarjon selkäänsä kiinnittänyttä mustapartaista kaappaajaa raahaamaan pääministerin ruumiin oviaukolle. Kaappaaja veti ilmeenkään värähtämättä ruumiin itseään vasten ja kytki sen ympärille nivusien ali monipisteturvavyötä muistuttavat tiiviit valjaat.
     Juvonen nielaisi typertyneenä. Mustapartainen oli samassa paketissa pääministerin kanssa.
     Tandem-hyppy ruumiin kanssa. Miksi Herran nimessä?
     Rokonarpinen puki ohjaamon ovella omasta kassistaan selkäänsä samanlaisen laskuvarjon. Kireänsävyinen venäjänkielinen keskustelu kiihtyi kaappaajien sekä äärimmäisen hermostuneen näköisen Kornienkon välillä. Hän asettui vastahankaisesti rokonarpisen eteen ja tämä kytki rutinoiduin ottein tandemvaljaat Kornienkon nivusien ali.
     "Hyvät matkustajat, tässä puhuu koneen väliaikainen kapteeni Mauri Saikkonen", kaiuttimista sanottiin englanniksi. "Joudun käyttämään kaappaajien vaatimuksesta englanninkieltä ja pyydän matkustajia tulkkaamaan tämän viestin niille, jotka eivät puhu englantia."
     Lentäjän ääni oli vakaa ja rauhallinen, mutta Juvonen huomasi matkustajien katsovan toisiaan levottomina.
     "Olemme nyt laskeutuneet kaappaajien vaatimuksesta noin 6000 jalan eli 1800 metrin korkeuteen. Olen laskenut matkustamon paineen ulkoilman tasolle. Meillä ei ole ongelmia, mutta pyydän kaikkia varmuuden vuoksi kiinnittämään huolella istuinvyön, nostamaan selkänojan pystyasentoon, riisumaan silmälasit, hammasproteesit ja korkokengät sekä ottamaan pakkolaskuasennon. Painakaa päänne polviin ja ottakaa nilkoistanne kiinni. Kiitos."
     Juvosen sydän alkoi hakata rintakehän sisällä. Hän asettui lentäjän määräämään asentoon ja huomasi muiden tekevän samoin. Hän tunsi pulssin ohimoillaan. Nuori nainen alkoi itkeä hysteerisesti, mutta suurin matkustajista hillitsi paniikkinsa.
     "Gotov", mustapartainen kaappaaja huusi ja veti silmilleen tiukkoja uimalaseja muistuttavat suojalasit. Sen jälkeen hän kiinnitti oman ja toverinsa laskuvarjon hyppynarun ovea lähimpänä olevan istuimen jalkaan ja tarttui ovenavausmekanismiin eteensä köytetyn pääministerin ruumiin ohi kurkottaen.
     Paksu ovi kääntyi raskaasti auki. Ilmavirran kohina täytti matkustamon. Vitivalkoiseksi kalvennut Kornienko kiskoi silmilleen lasit. Koneen vauhti hidastui entisestään. Moottoreiden ääni nousi ja laski.
     "Minutotshku", mustapartainen huusi.
     Rokonarpinen katsoi alas toverinsa olan yli pistooli kädessään. "Poshol!"
     Hän läimäytti toveriaan olalle. Ilmavirta näytti kiskovan kaappaajan hiukset irti valkoisena hohtavasta päänahasta.
     Juvonen käänsi pakkolaskuasennossa päätään ja näki mustapartaisen kaappaajan ponnistavan itsensä tyhjyyteen kuollut pääministeri sylissään.
     Rokonarpinen läimäytti eteensä kytkettyä, pelokkaan näköistä Kornienkoa olalle ja astui sanaakaan sanomatta ulos tyhjyyteen toverinsa perässä.
     Lentoemäntä harppasi oviaukolle ja sulki oven. Matkustamossa vallitsi tyrmistynyt hiljaisuus moottoreiden äänen noustessa korkeammaksi ja koneen kallistuessa ylöspäin.
     Ulkoministeri Juvonen tuijotti eteensä lasittunein silmin. Pääministeri oli kuollut - ja hän oli varapääministeri.
     Eli Suomen pääministeri.

Siniharmaa laskuvarjo solahti auki ja Viktor tunsi putoamisvauhdin hidastuvan kuin valtavan kuminauhan voimasta.
     Kornienko esti näkyvyyden eteen, joten Viktor käänsi kasvonsa sivulle. Maankamara häämötti kaukana heidän allaan.
     Heidät ympäröivän hiljaisuuden rikkoi vain Kornienkon hermostunut, kiihkeä hengitys. Niityt, pellot ja metsät levittyivät avarana, harvaan asuttuna mattona.
     Viktor siirsi molemmat kätensä valjaiden vankkoihin solkiin, jotka pitivät Kornienkon kiinni hänen omissa valjaissaan. Hän asetti sormensa lukitusmekanismin vipujen alle ja väänsi ne nopealla, yhtäaikaisella liikkeellä auki. Samalla hetkellä hän tönäisi valjaista irronnutta Kornienkoa voimakkaasti selkään.
     Kornienko putosi, mutta ehti tarrata Viktoria nilkasta kiinni. Viktor sätki jalkaansa. Kornienkon ote oli tiukka ja Viktor joutui potkimaan toisen kenkänsä kärjellä tämän vitivalkoisia käsiä. Vasta napakat potkut ja jalan ravistelu saivat Kornienkon otteen kirpoamaan.
     Hiljaisuuteen kiirivä epäinhimillinen huuto loittoni Kornienkon syöksyessä maankamaraa kohti nopeasti etääntyvänä mustana, rimpuilevana pisteenä.

Toimittajat ja kuvaajat tungeksivat liikkuvana muurina Juvosen ympärillä hänen kävellessään lentokentän VIP-ovesta kohti autoa.
     Mikrofoneja, sanelukoneita ja objektiiveja työnnettiin hänen eteensä joka suunnasta. Hän ei ollut poliittisen uransa aikana koskaan aikaisemmin kokenut suorastaan fanaattista median kiinnostusta - jokaista hänen sanaansa janottiin ja odotettiin.
     "Pitääkö paikkansa, että kaappaajat löivät teitä kasvoihin, kun vaaditte heitä vapauttamaan sairastuneen miehen?" radiouutisten toimittaja kysyi.
     "Kyllä."
     Juvonen ei edes yrittänyt peitellä äänessään soivaa kiihtymystä. Olisi näyttänyt luonnottomalta, jos hän ei olisi näyttänyt tunteitaan. Hän oli tyytyväinen, ettei ollut pessyt veritahroja poskeltaan. Päätös ei ollut harkittu, mutta se oli ainoa oikea. Ihmiset olivat vuosien mittaan oppineet luulemaan, että hän oli vain poliittinen eläin, laskelmoiva teknokraatti, jonka ainoana käyttövoimana oli poliittinen kunnianhimo. Nyt kaikki näkivät, että raudanlujan tahtopoliitikon kuoren alla oli inhimillisiä tunteita.
     "Kerron asioista tiedotustilaisuudessa", hän sanoi ääni värähtäen ja sipaisi hermostuneena teräksenharmaita hiuksiaan. "Nyt menen hengähtämään ja siistiytymään."

Juvonen nautti joka sekunnista - ja kärsi. Ilman kaappaajan kämmeneen kirjoitettua sanaa hän olisi elänyt elämänsä parhaimpia hetkiä.      Unohtumassa oleva näyttelijä oli vielä kerran päässyt näyttämölle kohdevalon loisteessa kukitettavaksi tähdeksi, jolle yleisö osoitti seisaaltaan suosiota.
     "Olette nyt virkaatekevä pääministeri", yksi toimittajista sanoi. "Miten puolueenne johto mahtaa -"
     "Kuten sanoin, menen hengähtämään, jos sallitte." Enää Juvosen äänessä ei ollut heikkoutta, vaan jäinen määrätietoisuus.
     Tv-toimittajat jäivät antamaan raporttejaan kameroiden eteen. Seitsemän uutisten toimittaja puhui verkkaisella, korostetun rauhallisella äänellä kameravalon loisteessa: "Käynnissä on Suomen rikoshistorian laajin poliisioperaatio kaappaajien ja pääministerin murhaajan löytämiseksi. Jahtiin on valjastettu poliisin kaikki voimavarat ja tutkijoita on koottu Keskusrikospoliisin lisäksi pääkaupunkiseudun rikospoliisien yksiköistä sekä suojelupoliisista..."

Se oli minun vikani.
     Johanna tuijotti päätettä työhuoneessaan, mutta näki silmissään koneen oviaukossa kyhjöttävän pääministerin.
     Lysähtävän liikkeen.
     Hän kuuli korvissaan poliisiylijohtajan laimean äänen ja välttelevän katseen: "Kukaan meistä ei olisi voinut vaikuttaa kaappaajan päätökseen..."
     Kaikki tiesivät, ettei se ollut totta.
     Kaikki tiesivät, että Johannan olisi pitänyt neuvottelijana pystyä estämään veriteko. Hänen olisi pitänyt aistia ilmapiirin kiristyminen ja suostua riittävän ajoissa myönnytyksiin.
     Mutta tilanne oli riistäytynyt hänen käsistään yllättäen, täysin arvaamatta. Kaappaajien rationaalinen toiminta oli katkennut täysin epäloogisella tavalla. Aiemmin he olivat pysyneet tinkijän roolissaan, kunnes yhtäkkiä, ilman pienintäkään ennakkovaroitusta pitäneet kirjaimellisesti ja empimättä kiinni uhkauksestaan.
     Johanna jatkoi raporttinsa kirjoittamista mekaanisin sormin, mekaanisin ajatuksin, ytimiään myöten järkytyksestä turtana. Ikkunan takana oli pimeää. Hänen korvissaan soi toimittajan hyökkäävä kysymys: Toimiko poliisi neuvottelutilanteessa liian joustamattomasti?
     Mäki oli vastannut korrektisti ja kertonut poliisin tehneen kaiken voitavan, mutta Johanna tiesi ettei se ollut totta.
     Hän oli arvioinut tilanteen väärin.
     Vaikka poliisijohto oli ollut hänen takanaan taktiikassa, hän olisi voinut esittää oman näkemyksensä, jos hänellä olisi ollut sellainen.
     Häntä tunsi voivansa pahoin. Hän tarttui pöydän reunaan ja oli lähtemässä vessaan, mutta tunne meni ohi. Hän nielaisi karvasta vettä ja mietti, pitäisikö hänen jättää eroanomus.
     Ei.
     Jos hän eroaisi, hän ei pääsisi ottamaan syyllisiä kiinni. Siinä oli hänen ainoa mahdollisuutensa hyvitykseen, viimeinen keinonsa jatkaa kokonaisena ihmisenä.
     Se ei herättäisi pääministeriä henkiin, mutta se toisi kenties edes osan hänen itsekunnioituksestaan takaisin ja lieventäisi syyllisyyden taakkaa. Vai oliko se toiveajattelua?
     Ammattikunniastaan hän ei enää jaksanut välittää. Mutta ensi viikolla tai ensi kuussa tai ensi vuonna ehkä siitäkin.
     Hän havahtui omiin ajatuksiinsa. Oliko hän enemmän huolissaan omasta urastaan ja itsekunnioituksestaan kuin järkyttynyt siitä, että hetki sitten oli kuollut ihminen?

Artem Granov pysähtyi liikuttuneena tummuneen kaiverruksen eteen. Hän kuuli korvissaan äitinsä äänen ja näki itsensä samassa paikassa seitsenvuotiaana tiedonjanoisena pikkupoikana. Kuparipiirroksen hallitsevin hahmo oli luuranko, jonka ympärillä oli joukko kärsiviä ihmisiä. Koirat ja rotat parveilivat kuolevien ympärillä. Etualalla seisoi kaapuun pukeutunut hahmo lapsi käsivarsillaan.
     Kaiverruksen yläosassa oli suuria ja pieniä kirkonkelloja - villisti heiluvia, varoitusta jyliseviä, tuomiota kumuavia. Luurangon kädessä oli auki rullattu käärö, jossa oli teksti Tshornaja Smert, Musta surma.
     Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata rottien juoksevan kuvassa poispäin, sillä niiden yllä kaikuvat kellot eivät olleet pelkkiä kirkonkelloja, vaan Pihtovkassa syksyllä 1352 valettuja ruttokelloja, joiden ääni karkotti sairautta levittävät rotat Venäjän ruhtinaskunnista.
     Artem vilkaisi jännittyneenä rannekelloaan ja käveli kostealle kuusentuoksuiselle pihalle, jonka laidalla paanukattoisen katoksen alla roikkui kolme edellisellä viikolla valettua kelloa. Hän pysähtyi keskimmäisen, matalalle ripustetun kellon alle.
     Artemin silmien totuttua hämärään hän hahmotti päänsä yläpuolella valtavan pronssikellon ääriviivat. Hän tarttui köyteen ja veti raskasta valurautaista kieltä kellon helmaa kohti.
     Kieli kosketti kelloa ja matala, värähtävä ääni loittoni pimeyteen.
     Artem nielaisi ja sulki silmänsä.
     Hän painoi kapean kätensä kylmää, värähtelevää metallia vasten. Matalimmat taajuudet etenivät luita ja lihaksia pitkin hänen sydämensä tiiviiseen, onttoon kudokseen. Hän värähti ikiaikaisen äänen tunkeutuessa tärykalvojen kautta aivoihin, karkottaen surun ja tuoden rauhan.
     Kaikuva kello suoraan hänen yläpuolellaan sai hänen kallonsa värähtelemään ja soimaan. Jokaisella lyönnillä hänen itseluottamuksensa kasvoi, kunnes se tuntui painavan tonneja ja täyttävän maailman.
     Kumahduksen haihtuessa rinteiden kosteaan kuusikkoon Artem käveli pihan yli valimon ovelle kasvosuojustaan kohentaen.
     Sulana hehkuva pronssi oli valmiina.
     Kaikki oli valmiina.
     Hän vilkaisi rannekelloaan. Suomesta tuleva lasti olisi pian perillä. Pelko palasi takaisin, mutta Artem hallitsi sen.

Poliisihelikopteri eteni jylisten puunlatvojen yllä Leppävirralla Kuopion eteläpuolella, ja alkoi laskeutua metsäaukealle.
     Kellastuneet koivunlehdet kieppuivat laskeutumisvalon viiltävänkirkkaassa valokiilassa. Neljä suojelupoliisin etsivää loikkasi helikopterista heinikkoon. Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli odotti armeijan helikopterin vieressä.
     Supon etsivät juoksivat rikosylikonstaapelin perässä heijastavilla nauhoilla rajatulle alueelle metsän keskelle. Lisää helikoptereita ilmestyi taivaalle. Valonheittäjät nuolivat metsikköä. Kiihtyneet poliisit karjuivat komentojaan radiopuhelimiin koptereiden jylyn läpi. Sotilaita juoksi puiden seassa.
     Supon etsivät tuijottivat järkyttyneinä eteensä avautuvaa näkyä.
     Risteävien halogeenilamppujen räikeässä valokiilassa keltaisten lehtien päällä makasi Suomen pääministerin alaston vitivalkoinen ruumis.
     Rintakehän vasemmalla puolella törrötti muovinen katetri. Hänen verensä oli valutettu aortan kautta ulos.

Suomeen rekisteröity musta BMW kiiti Vaalimaan raja-asemalta kohti Pietaria.
     Rajatarkastus Suomen puolella oli ollut tavallista tarkempi, mutta mikään autossa tai sen venäläisessä kuljettajassa ei ollut herättänyt tullivirkailijoiden kiinnostusta.
     Kymmenen kilometriä edettyään auto pysähtyi metsätien risteykseen valkoisen Audin viereen. Kuljettaja nosti takakontista muovisen viiden litran bensiinikanisterin ja siirsi sen Audin tavaratilaan. Molemmat autot jatkoivat välittömästi matkaansa.
     Hieman ennen kello neljää aamuyöllä, runsaat kolmesataa kilometriä edettyään, Audi pysähtyi Pihtovkan kellovalimon pihaan Novgorodin pohjoispuolella. Kuljettaja nosti bensiinikanisterin tavaratilasta ja kiiruhti valimoon, jossa hän ojensi sen kasvosuojusta käyttävälle miehelle.
     Artem Granov käveli hitain askelin uunin vieressä seisovien valajien luokse. Toinen heistä otti bensiinikanisterin, joka sisälsi viisi litraa Suomen pääministerin verta.
     Artem katsoi kun miehet siirsivät taljan avulla sulaa pronssia sisältävän upokkaan grafiittisen täyttösuppilon päälle, joka kohosi maahan tampatusta kellomuotista. Toinen valajista alkoi kallistaa upokasta pyörittämällä kulunutta rautapyörää.
     Sula pronssi valui maan alle tulenkestävistä tiilistä ja savesta tehtyyn muottiin, jonka mallina oli 1300-luvun ruttokello. Jäljennöksen tekeminen oli ollut Artemin äidin vaalima hanke, mutta hän ei elänyt niin kauan, että olisi voinut nähdä valmiin kellon.
     Keskiajalla ei tunnettu äänen fysiologiaa - kukaan ei tiennyt korkeista taajuuksista eikä siitä, että monet eläimet, rotat muiden muassa, kuulivat korkeampia ääniä kuin ihmiset. Se ei estänyt 1300-luvun mestarivalajia tekemästä kelloja joiden ääni karkotti rottia - mutta he luulivat kellojen tehon johtuvan vanhoista, salaisista rituaaleista.
     Yksi niistä oli ruttoon kuolleen ihmisen veren valaminen kelloon.
     Artem seurasi silmät kaventuneina, kun toinen valajista avasi kanisterin ja kaatoi. Punainen neste valui ohuena norona suppiloa kohti ja sihahti höyrynä ilmaan koskettaessaan sulaa pronssia. Valaja käänsi kasvonsa sivuun. Ilmassa tuntui veren kuparinen haju.
     Artem tärisi kauttaaltaan vaikka vieressä oli uuni, jossa pronssi oli kuumennettu 1200 asteeseen.
     Aidin kasvot välähtivät hänen mielessään, mutta hän tukahdutti kivun ja keskitti ajatuksensa tulevaan.
     Hän oli seurannut valuprosessia monet kerrat äitinsä kanssa ja tiesi mitä seuraavaksi tapahtuisi: valun annettaisiin jäähtyä, muotti kaivettaisiin maasta ja purettaisiin. Lopputuloksena olisi äärimmäisen kaunis kello.
     Kun se olisi trimmattu ja kiillotettu, se kuljetettaisiin Suomeen. Siellä sitä soitettaisiin ensimmäisen ja viimeisen kerran kahden viikon kuluttua.
     Niistä lyönneistä kaikuisi suomalaisten korviin veren kumu ja uuden aikakauden alku.

Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9