Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Ruttokellot

	Ruttokellot Arvosteluja Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pyörre Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat	Ruttokellot Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9 "Vaadimme Roman Sergejevitsh Kornienkon välitöntä vapauttamista," radiosta kuului murteellisella englanninkielellä. Johanna Vahtera istui lennonjohtotornissa radion ääressä kuulokkeet korvillaan ja vilkaisi korkeinta poliisijohtoa. Hän oli aistinut syvän epäluulon niiden mieskollegoidensa käytöksessä, jotka eivät tunteneet häntä eivätkä hänen taustaansa. Ne jotka tunsivat hänet, suhtautuivat naispuoliseen neuvottelijaan kunnioittavan asiallisesti. Kaapattu kone seisoi matalalla roikkuvien pilvien alla keskellä kenttää, jonne kaappaaja oli sen rullannut kiitotien päästä. Krp:n apulaispäällikön kasvoilta heijastui kaappaajan vaatimuksen aiheuttama tyrmistys, samoin poliisiylijohtajan. Johanna tiesi, että Kornienko odotti parhaillaan Helsingissä luovutusta Moskovaan huumekaupasta syytettynä. Hän oli jäänyt kiinni poliisin iskettyä luksustaloon Kuusisaaressa. Kaksi Venäjän kansalaista oli saanut surmansa valmiusyksikkö Karhun ja venäläisten välillä syntyneessä tulitaistelussa. "Roman Kornienko on tuotava koneeseen mukanaan uusi lentäjä." Poliisiylijohtaja irvisti kireästi. "He aikovat jatkaa matkaa jonnekin, jossa kuvittelevat pääsevänsä ehjin nahoin ulos koneesta." Ensimmäinen todellinen konekaappaus Suomen maaperällä oli pingottanut kaikkien hermot tiukalle - periksi ei voitu antaa, mutta ei myöskään vaarantaa panttivankien henkeä. Johanna ei voinut olla kyynisesti ajattelematta, että suomalaiset olivat vihdoin pääsemässä esittelemään kykyjään panttivankikriisin ratkaisemisessa; aiemmin he olivat joutuneet tyytymään neuvonantajan rooliin, kun Luxemburgin päiväkotikaappaaja oli taltutettu Suomen sisäministeriön virkamiehen harmiksi väärillä menetelmillä ja Filippiinien sieppaajat Jolon saarella eivät Suomen ulkoministerin kiukuksi noudattaneet eurooppalaisia pelisääntöjä. vJohanna jatkoi neuvottelua kaappaajien kanssa ja pyrki pelaamaan aikaa. Hän tunsi syvää voitonriemua siitä, että oli tullut valituksi neuvottelijaksi. Se osoitti lopullisesti hänen asemansa Himbergin rinnalla Suomen johtavana rikospsykologian asiantuntijana. Näytön paikka sai hänet kihelmöimään innosta. Hän tiesi olevansa uransa tärkeimmän haasteen edessä. Oli luotava neuvotteluasetelma ja valmistauduttava pitkälliseen, molempien osapuolten hermoja raastavaan kaupankäyntiin. Kaikki psykoottisten sekakäyttäjien piiritystilanteet, kaikki epätoivoisten juoppohullujen linnoittautumiset, kaikki harjoitustilanteiden amerikkalaiset koevastustajat Quanticossa, kaikki luennot ja tuhannet kirjansivut olivat olleet tähän hetkeen valmistautumista. Hän tunsi itsensä rauhalliseksi ja pystyi jopa hymyilemään. Puudutus alaleuasta oli kadonnut. Hän hallitsi äänensä ja oli mielestään saanut hyvän kontaktin kaappaajaan, joka oli suhtautunut naispuoliseen neuvottelijaan alkuhämmästyksen jälkeen asiallisesti. Kaappaaja puhui hyvää englantia eikä selvästikään ollut mikään aivoton mafiarobotti. Johannan sisällä kyti myös epävarmuus eikä hän voinut mitään sille, että pystyi kuvittelemaan panttivankien ja näiden omaisten hädän ja luottamuksen häneen. Tällaiset kuvitelmat eivät alkuunkaan sopineet hänen ammattiinsa. Hän oli joskus kysynyt itseltään, oliko kuuden laudaturin perhetyttö valinnut uransa vain päästäkseen leikkimään tulella? Hän nujersi haparoinnin alkuunsa ja sovelsi neuvottelustrategiassaan FBI:n kurssilla harjoiteltua Neitzel-Dettlingerin taktiikkaa, joka oli konservatiivinen ja pieniriskinen. Hän oli käyttänyt sitä menestyksekkäästi viimeksi Martinlaakson piiritystilanteessa, jossa 23-vuotias narkomaani oli uhannut perheenäitiä saastuneella ruiskulla. Järvenpäässä kuukausi sitten lopputulos oli ollut toinen, mutta se ei ollut Johannan vika - väitti Mäki mitä halusi - vaan Karhun päällikön, joka oli provokatorisesti tehnyt miestensä läsnäolon tiettäväksi Johannan kielloista huolimatta. Johanna oli jo kouluajoista saakka tiennyt ettei osannut epäonnistua, mutta hän sentään tiedosti puutteensa toisin kuin Mäki. Lennonjohtotornin vihertävänsävyisten ikkunoiden takana näköalatasanteella oli kymmeniä valokuvaajia ja tv-kameramiehiä, joiden pitkät objektiivit oli suunnattu kaapattuun koneeseen. Jo se, että Suomessa oli tapahtunut lentokonekaappaus, oli saanut median ja kansalaiset ennennäkemättömään sensaatiohuumaan - puhumattakaan siitä kun oli selvinnyt, että koneessa oli Suomen korkeinta valtiojohtoa. Tapahtuma oli hetkessä noussut kaikkien aikojen suomalaiseksi rikosjutuksi. Yksi toimittajista puhui parhaillaan mikrofoniin kameran edessä. "Pääministeri ja ulkoministeri olivat matkalla Brysseliin neuvottelemaan Schengenin sopimukseen liittyvistä EU:n ulkorajojen valvontaa koskevista kysymyksistä, joita suomalaiset ovat ajaneet rikollisten liikkumisen vaikeuttamiseksi. Poliisi ei ole vahvistanut tietoa, jonka mukaan kaapatun koneen kapteeni ja perämies olisivat kuolleet ja yksi kaappaajista olisi ohjannut koneen alas." Ulkoministeri Juvonen huomasi ilmapiirin koneessa kiristyvän sitä mukaa kun aika kului. Hän oli riisunut puvuntakkinsa ja käärinyt hihansa. Matkustamon lämpötila oli kohonnut ja suljettuun tilaan ahdettu ihmismassa oli väkevöittänyt ilman raskaaksi. Sekä matkustajien että kaappaajien punehtuneet kasvot kiiltelivät. Rasitus ei näkynyt Juvosen 56-vuotiaassa kuntoilun muovaamassa ruumiissa, jossa ei ollut milliäkään turhaa rasvakudosta. Iho oli kimmoisa eivätkä tupakointi ja alkoholinkäyttö olleet tylsistyttäneet elinvoimaa huokuvaa olemusta. Lyhyet harmaat hiukset ja huomaamattomat metallikehyksiset silmälasit saivat hänet näyttämään saksalaiselta poliitikolta. Pari vuotta vanhempi pääministeri näytti hänen rinnallaan väsyneeltä ja huonokuntoiselta, vaikka oli yhtä lailla urheilumiehiä. Juvonen tiesi olevansa pääministerin kanssa muiden matkustajien herpaantumattoman mielenkiinnon kohteena. Kaikkein tärkein matkustaja Juvosen kannalta oli Brysselistä juttuja tekevä Iltalehden vakituinen avustaja, jonka hän oli nähnyt istuvan turistiluokan etuosassa. Toimittajat olivat Juvosen silmissä käärmeitä: vihattavia, mutta välttämättömiä. Juvonen yritti hallita hermonsa ainakin paremmin kuin pääministeri, joka oli hänen pahin poliittinen kilpailijansa. Tai oikeastaan tämä oli hänen entinen kilpailijansa, sillä enää he eivät olleet tasaveroisia; pääministeri oli puolueen presidenttiehdokas selvällä erolla kolmanneksi tulleeseen Juvoseen. Juvonen oli taistellut tosissaan puolueväen kannatuksesta Lahden puoluekokoukseen saakka, jossa pääministeri ja puolueen piirijärjestöjen ylivoimainen ykkössuosikki oli odotetusti voittanut ehdokasvaalin. Juvosen oma karisma oli vuosien mittaan kulunut kuin poliittisen kehäketun takkuinen turkki. Hän ei uhkunut mediasäteilyä vaan ammattipoliitikon monissa liemissä keitettyä nihkeyttä. Aänestäjät olivat alkaneet vaarallisella tavalla kyllästyä häneen. Hän tunsi aikansa olevan ohitse ja se oli karmaiseva tunne. Presidentin virka olisi sopinut hänelle täydellisesti, se olisi ollut kunniallinen päätös pitkälle uralle ja portti hyvin ansaitulle eläkkeelle. Nuorempana hän ei ollut hetkeäkään epäillyt etteikö tulisi valituksi Suomen presidentiksi. Hän oli aina ollut nuorin - nuorin kansanedustaja, nuorin ministeri, nuorin sitä ja nuorin tätä - kunnes yhtäkkiä hänen ympärillään oli ollut vielä nuorempia ja vielä taitavampia poliitikkoja, median lemmikkejä, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet elintaso-Suomessa kielitaitoisiksi, itsevarmoiksi ja kansainvälisiksi. Juvonen hörppäsi muovimukista vettä. Hän huomasi ohjaamon oven edessä seisovan kaappaajan hermostuneisuuden kasvavan. Eikö heidän vaatimuksiinsa suostuttu? Matkustajille he eivät olleet kertoneet vaatimuksistaan. Juvonen saattoi kuvitella ministerikollegansa pähkäilemässä tilannetta hätäistunnossa. Aikoivatko he käyttää Karhukoplaa tilanteen laukaisemiseksi? Toivottavasti eivät. Hän laski tyhjän vesimukin lattialle. Koneen takaosasta kuului huutoja. "Sydänkohtaus... vanhalla herralla on rintakipuja..." Juvonen katsoi taakseen. Kaikki katsoivat koneen perälle. "Hiljaa!" kaappaaja tiuskaisi. Äänet hiljenivät takana. Juvonen rykäisi kurkkunsa selväksi. "Päästäkää sairastunut pois", hän sanoi kaappaajalle rauhallisella äänellä. Pääministeri vilkaisi Juvosta huolestuneena. "Päästäkää sairaat, naiset ja lapset pois", Juvonen jatkoi entistä tiukemmalla, hiukan värähtävällä äänellä. Kaappaaja astui Juvosen eteen. "Ylös." Juvonen nousi ja venäläinen löi häntä kasvoihin. Juvosen silmälasit lensivät lattialle ja nenästä tulvahti verta. "Teillä on tarpeeksi miehiä panttivankeina... arvovaltaisia miehiä. Päästäkää heikoimmat ulos. Se auttaa teitä neuvotteluissanne." Juvonen piti kouraansa nenästä valuvan veren alla ja kaivoi toisella kädellä taskustaan nenäliinan. Kaappaaja iski häntä vatsaan niin voimakkaasti, että Juvonen lyyhistyi penkille saamatta muutamaan sekuntiin henkeä. Vasta silloin hänen päähänsä pälkähti, että kaappaajat todellakin voisivat tappaa hänet. Hän näki mielessään otsikot: "Sankarivainajan viimeiset hetket: Juvonen vaati kaappaajia vapauttamaan sydänkohtauksen saaneen matkustajan sekä naiset ja lapset." Se nostaisi hänen suosiotaan enemmän kuin mikään kampanja, mutta se olisi myöhäistä Mäntyniemeä ajatellen. Hän oli varma siitä, että pääministeri mietti parhaillaan käytävän toisella puolella kuinka saisi tilanteesta kaiken hyödyn irti. Juvonen tunnusti itselleen, etteivät hänen omat hermonsa riittäneet niin pitkälle. Pääministeri oli muutama viikko sitten valtuuttanut Karhun iskemään venäläisen huumemafiapäällikön tukikohtaan Kuusisaaressa ja saanut "jämäköistä otteistaan" kiitosta. Pari venäläistä oli kuollut ammuskelussa - toinen heistä mafiajohtajan vaimo - ja yksi oli otettu kiinni. Liittyikö kaappaus siihen? Kaappaaja puhui toverilleen ohjaamoon venäjää, mutta puhe oli niin nopeatempoista ettei Juvonen saanut siitä selvää. Juvonen haparoi lattialta silmälasit ja huomasi niiden säilyneen ehjinä. Rokonarpinen mies tuli käytävälle ja marssi harmaata, rintaansa pitelevää matkustajaa kohti. "Määräaikaan on kaksikymmentä minuuttia", kaappaaja huusi kävellessään. "Jos vaatimuksiimme ei suostuta siihen mennessä, surmaamme ensimmäisen panttivangin. Se on pääministeri." Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9