Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Ruttokellot

	Ruttokellot Arvosteluja Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pyörre Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat	Ruttokellot Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9 Toimittajat ja kuvaajat tungeksivat liikkuvana muurina Juvosen ympärillä hänen kävellessään lentokentän VIP-ovesta kohti autoa. Mikrofoneja, sanelukoneita ja objektiiveja työnnettiin hänen eteensä joka suunnasta. Hän ei ollut poliittisen uransa aikana koskaan aikaisemmin kokenut suorastaan fanaattista median kiinnostusta - jokaista hänen sanaansa janottiin ja odotettiin. "Pitääkö paikkansa, että kaappaajat löivät teitä kasvoihin, kun vaaditte heitä vapauttamaan sairastuneen miehen?" radiouutisten toimittaja kysyi. "Kyllä." Juvonen ei edes yrittänyt peitellä äänessään soivaa kiihtymystä. Olisi näyttänyt luonnottomalta, jos hän ei olisi näyttänyt tunteitaan. Hän oli tyytyväinen, ettei ollut pessyt veritahroja poskeltaan. Päätös ei ollut harkittu, mutta se oli ainoa oikea. Ihmiset olivat vuosien mittaan oppineet luulemaan, että hän oli vain poliittinen eläin, laskelmoiva teknokraatti, jonka ainoana käyttövoimana oli poliittinen kunnianhimo. Nyt kaikki näkivät, että raudanlujan tahtopoliitikon kuoren alla oli inhimillisiä tunteita. "Kerron asioista tiedotustilaisuudessa", hän sanoi ääni värähtäen ja sipaisi hermostuneena teräksenharmaita hiuksiaan. "Nyt menen hengähtämään ja siistiytymään." Juvonen nautti joka sekunnista - ja kärsi. Ilman kaappaajan kämmeneen kirjoitettua sanaa hän olisi elänyt elämänsä parhaimpia hetkiä. Unohtumassa oleva näyttelijä oli vielä kerran päässyt näyttämölle kohdevalon loisteessa kukitettavaksi tähdeksi, jolle yleisö osoitti seisaaltaan suosiota. "Olette nyt virkaatekevä pääministeri", yksi toimittajista sanoi. "Miten puolueenne johto mahtaa -" "Kuten sanoin, menen hengähtämään, jos sallitte." Enää Juvosen äänessä ei ollut heikkoutta, vaan jäinen määrätietoisuus. Tv-toimittajat jäivät antamaan raporttejaan kameroiden eteen. Seitsemän uutisten toimittaja puhui verkkaisella, korostetun rauhallisella äänellä kameravalon loisteessa: "Käynnissä on Suomen rikoshistorian laajin poliisioperaatio kaappaajien ja pääministerin murhaajan löytämiseksi. Jahtiin on valjastettu poliisin kaikki voimavarat ja tutkijoita on koottu Keskusrikospoliisin lisäksi pääkaupunkiseudun rikospoliisien yksiköistä sekä suojelupoliisista..." Se oli minun vikani. Johanna tuijotti päätettä työhuoneessaan, mutta näki silmissään koneen oviaukossa kyhjöttävän pääministerin. Lysähtävän liikkeen. Hän kuuli korvissaan poliisiylijohtajan laimean äänen ja välttelevän katseen: "Kukaan meistä ei olisi voinut vaikuttaa kaappaajan päätökseen..." Kaikki tiesivät, ettei se ollut totta. Kaikki tiesivät, että Johannan olisi pitänyt neuvottelijana pystyä estämään veriteko. Hänen olisi pitänyt aistia ilmapiirin kiristyminen ja suostua riittävän ajoissa myönnytyksiin. Mutta tilanne oli riistäytynyt hänen käsistään yllättäen, täysin arvaamatta. Kaappaajien rationaalinen toiminta oli katkennut täysin epäloogisella tavalla. Aiemmin he olivat pysyneet tinkijän roolissaan, kunnes yhtäkkiä, ilman pienintäkään ennakkovaroitusta pitäneet kirjaimellisesti ja empimättä kiinni uhkauksestaan. Johanna jatkoi raporttinsa kirjoittamista mekaanisin sormin, mekaanisin ajatuksin, ytimiään myöten järkytyksestä turtana. Ikkunan takana oli pimeää. Hänen korvissaan soi toimittajan hyökkäävä kysymys: Toimiko poliisi neuvottelutilanteessa liian joustamattomasti? Mäki oli vastannut korrektisti ja kertonut poliisin tehneen kaiken voitavan, mutta Johanna tiesi ettei se ollut totta. Hän oli arvioinut tilanteen väärin. Vaikka poliisijohto oli ollut hänen takanaan taktiikassa, hän olisi voinut esittää oman näkemyksensä, jos hänellä olisi ollut sellainen. Häntä tunsi voivansa pahoin. Hän tarttui pöydän reunaan ja oli lähtemässä vessaan, mutta tunne meni ohi. Hän nielaisi karvasta vettä ja mietti, pitäisikö hänen jättää eroanomus. Ei. Jos hän eroaisi, hän ei pääsisi ottamaan syyllisiä kiinni. Siinä oli hänen ainoa mahdollisuutensa hyvitykseen, viimeinen keinonsa jatkaa kokonaisena ihmisenä. Se ei herättäisi pääministeriä henkiin, mutta se toisi kenties edes osan hänen itsekunnioituksestaan takaisin ja lieventäisi syyllisyyden taakkaa. Vai oliko se toiveajattelua? Ammattikunniastaan hän ei enää jaksanut välittää. Mutta ensi viikolla tai ensi kuussa tai ensi vuonna ehkä siitäkin. Hän havahtui omiin ajatuksiinsa. Oliko hän enemmän huolissaan omasta urastaan ja itsekunnioituksestaan kuin järkyttynyt siitä, että hetki sitten oli kuollut ihminen? Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9