Ilkka Remes : Satama

Etusivu: Satama: Ruttokellot

	Ruttokellot Arvosteluja Kirjailijan taustakommentit Lue katkelma >> Kaikki kirjat: Pyörre Pahan perimä Hermes 6/12 Kirottu koodi Pimeän pyöveli Nimessä ja veressä Musta Kobra Ikiyö Itäveri Piraatit Uhrilento Ruttokellot Pedon syleily Pääkallokehrääjä Karjalan lunnaat	Ruttokellot Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9 Harmaa sumu leijui pimeydessä metsäisten kukkuloiden välissä harvaan asutulla alueella Novgorodin liepeillä, Pietarin ja Moskovan välimaastossa. Uinuvista kyläpahasista syrjässä oli rapistunut kiviseinäinen rakennus, jonka pikkuruutuisista ikkunoista hohti oranssi valo. Kukkuloiden rinteitä peittävä sankka musta kuusikko imi rakennuksen sisältä kantautuvan vaimean kohinan ja hiiliuunin ritinän. Sula pronssi heijastui kullanvärisenä hohteena kahden miehen kiiltäville kasvoille. He näyttivät sulatusuunin ääreen unohtuneilta keskiaikaisilta käsityöläisiltä. Todellisuudessakin heidän ammattitaitonsa oli periytynyt satojen vuosien takaa. Mannesmannin puhallin oli rakennuksen ainoa nykyaikainen laite. Vuonna 1320 perustettu Pihtovkan kellovalimo oli kasvanut Novgorodin kukoistuskaudella kun kirkkoihin, luostareihin ja palatseihin oli tarvittu valuja. Kasvonsa kuumuudelta suojaavalla kasvosuojuksella peittänyt nuori mies käveli kynttilä kädessään valimon vanhimmassa osassa, viileässä holvissa, jonka seinille oli ripustettu maalauksia ja kaiverruksia. Pöydillä lepäsi vanhoja valajien työkaluja. Artem Granov pysähtyi liikuttuneena tummuneen kaiverruksen eteen. Hän kuuli korvissaan äitinsä äänen ja näki itsensä samassa paikassa seitsenvuotiaana tiedonjanoisena pikkupoikana. Kuparipiirroksen hallitsevin hahmo oli luuranko, jonka ympärillä oli joukko kärsiviä ihmisiä. Koirat ja rotat parveilivat kuolevien ympärillä. Etualalla seisoi kaapuun pukeutunut hahmo lapsi käsivarsillaan. Kaiverruksen yläosassa oli suuria ja pieniä kirkonkelloja - villisti heiluvia, varoitusta jyliseviä, tuomiota kumuavia. Luurangon kädessä oli auki rullattu käärö, jossa oli teksti Tshornaja Smert, Musta surma. Jos katsoi tarkasti, saattoi huomata rottien juoksevan kuvassa poispäin, sillä niiden yllä kaikuvat kellot eivät olleet pelkkiä kirkonkelloja, vaan Pihtovkassa syksyllä 1352 valettuja ruttokelloja, joiden ääni karkotti sairautta levittävät rotat Venäjän ruhtinaskunnista. Artem vilkaisi jännittyneenä rannekelloaan ja käveli kostealle kuusentuoksuiselle pihalle, jonka laidalla paanukattoisen katoksen alla roikkui kolme edellisellä viikolla valettua kelloa. Hän pysähtyi keskimmäisen, matalalle ripustetun kellon alle. Artemin silmien totuttua hämärään hän hahmotti päänsä yläpuolella valtavan pronssikellon ääriviivat. Hän tarttui köyteen ja veti raskasta valurautaista kieltä kellon helmaa kohti. Kieli kosketti kelloa ja matala, värähtävä ääni loittoni pimeyteen. Artem nielaisi ja sulki silmänsä. Hän painoi kapean kätensä kylmää, värähtelevää metallia vasten. Matalimmat taajuudet etenivät luita ja lihaksia pitkin hänen sydämensä tiiviiseen, onttoon kudokseen. Hän värähti ikiaikaisen äänen tunkeutuessa tärykalvojen kautta aivoihin, karkottaen surun ja tuoden rauhan. Kaikuva kello suoraan hänen yläpuolellaan sai hänen kallonsa värähtelemään ja soimaan. Jokaisella lyönnillä hänen itseluottamuksensa kasvoi, kunnes se tuntui painavan tonneja ja täyttävän maailman. Kumahduksen haihtuessa rinteiden kosteaan kuusikkoon Artem käveli pihan yli valimon ovelle kasvosuojustaan kohentaen. Sulana hehkuva pronssi oli valmiina. Kaikki oli valmiina. Hän vilkaisi rannekelloaan. Suomesta tuleva lasti olisi pian perillä. Pelko palasi takaisin, mutta Artem hallitsi sen. Poliisihelikopteri eteni jylisten puunlatvojen yllä Leppävirralla Kuopion eteläpuolella, ja alkoi laskeutua metsäaukealle. Kellastuneet koivunlehdet kieppuivat laskeutumisvalon viiltävänkirkkaassa valokiilassa. Neljä suojelupoliisin etsivää loikkasi helikopterista heinikkoon. Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli odotti armeijan helikopterin vieressä. Supon etsivät juoksivat rikosylikonstaapelin perässä heijastavilla nauhoilla rajatulle alueelle metsän keskelle. Lisää helikoptereita ilmestyi taivaalle. Valonheittäjät nuolivat metsikköä. Kiihtyneet poliisit karjuivat komentojaan radiopuhelimiin koptereiden jylyn läpi. Sotilaita juoksi puiden seassa. Supon etsivät tuijottivat järkyttyneinä eteensä avautuvaa näkyä. Risteävien halogeenilamppujen räikeässä valokiilassa keltaisten lehtien päällä makasi Suomen pääministerin alaston vitivalkoinen ruumis. Rintakehän vasemmalla puolella törrötti muovinen katetri. Hänen verensä oli valutettu aortan kautta ulos. Suomeen rekisteröity musta BMW kiiti Vaalimaan raja-asemalta kohti Pietaria. Rajatarkastus Suomen puolella oli ollut tavallista tarkempi, mutta mikään autossa tai sen venäläisessä kuljettajassa ei ollut herättänyt tullivirkailijoiden kiinnostusta. Kymmenen kilometriä edettyään auto pysähtyi metsätien risteykseen valkoisen Audin viereen. Kuljettaja nosti takakontista muovisen viiden litran bensiinikanisterin ja siirsi sen Audin tavaratilaan. Molemmat autot jatkoivat välittömästi matkaansa. Hieman ennen kello neljää aamuyöllä, runsaat kolmesataa kilometriä edettyään, Audi pysähtyi Pihtovkan kellovalimon pihaan Novgorodin pohjoispuolella. Kuljettaja nosti bensiinikanisterin tavaratilasta ja kiiruhti valimoon, jossa hän ojensi sen kasvosuojusta käyttävälle miehelle. Artem Granov käveli hitain askelin uunin vieressä seisovien valajien luokse. Toinen heistä otti bensiinikanisterin, joka sisälsi viisi litraa Suomen pääministerin verta. Artem katsoi kun miehet siirsivät taljan avulla sulaa pronssia sisältävän upokkaan grafiittisen täyttösuppilon päälle, joka kohosi maahan tampatusta kellomuotista. Toinen valajista alkoi kallistaa upokasta pyörittämällä kulunutta rautapyörää. Sula pronssi valui maan alle tulenkestävistä tiilistä ja savesta tehtyyn muottiin, jonka mallina oli 1300-luvun ruttokello. Jäljennöksen tekeminen oli ollut Artemin äidin vaalima hanke, mutta hän ei elänyt niin kauan, että olisi voinut nähdä valmiin kellon. Keskiajalla ei tunnettu äänen fysiologiaa - kukaan ei tiennyt korkeista taajuuksista eikä siitä, että monet eläimet, rotat muiden muassa, kuulivat korkeampia ääniä kuin ihmiset. Se ei estänyt 1300-luvun mestarivalajia tekemästä kelloja joiden ääni karkotti rottia - mutta he luulivat kellojen tehon johtuvan vanhoista, salaisista rituaaleista. Yksi niistä oli ruttoon kuolleen ihmisen veren valaminen kelloon. Artem seurasi silmät kaventuneina, kun toinen valajista avasi kanisterin ja kaatoi. Punainen neste valui ohuena norona suppiloa kohti ja sihahti höyrynä ilmaan koskettaessaan sulaa pronssia. Valaja käänsi kasvonsa sivuun. Ilmassa tuntui veren kuparinen haju. Artem tärisi kauttaaltaan vaikka vieressä oli uuni, jossa pronssi oli kuumennettu 1200 asteeseen. Aidin kasvot välähtivät hänen mielessään, mutta hän tukahdutti kivun ja keskitti ajatuksensa tulevaan. Hän oli seurannut valuprosessia monet kerrat äitinsä kanssa ja tiesi mitä seuraavaksi tapahtuisi: valun annettaisiin jäähtyä, muotti kaivettaisiin maasta ja purettaisiin. Lopputuloksena olisi äärimmäisen kaunis kello. Kun se olisi trimmattu ja kiillotettu, se kuljetettaisiin Suomeen. Siellä sitä soitettaisiin ensimmäisen ja viimeisen kerran kahden viikon kuluttua. Niistä lyönneistä kaikuisi suomalaisten korviin veren kumu ja uuden aikakauden alku. Osa 1 2 3 4 5 6 7 8 9