Osa 1 2 3 4

Jo lentolipun näkeminen sai Antin sydämen tykyttämään. Hän ei pelännyt lentämistä, hän ei vain pitänyt siitä. Hän asetti lipun lompakkonsa väliin ja katsoi luottokorttien seassa näkyvää Tinan kuvaa. Siinä oli toinen syy sydämentykytykseen. Koneessa kärsimisen jälkeen odotti palkinto.
     Antti meni mappeja ja kirjoja pursuavan hyllyn eteen työhuoneessaan IC-Pharman tuotekehitysyksikössä Heidelbergissa ja heitteli sohvalle hermokasvutekijää koskevia papereita. Häämatkalle ei voisi ottaa liikaa töitä, vain välttämättömimmän.
     Sisäpuhelin liversi.
     "Jürgen täällä..." hätääntynyt ääni sanoi. "Hälytys kolmosessa. AFS."
     Antti riuhtaisi oven auki ja juoksi täyttä vauhtia käytävää pitkin. Määrätietoisin sormenliikkein hän työnsi kaulassaan roikkuvan henkilökortin oven pielessä olevaan koloon ja painoi hätänappia. Sähköovi jäi auki hänen perässään ja sen yläpuolella alkoi välkkyä punainen valo. Samassa tahdissa ulvoi korvia särkevä hälytinsireeni.
     PET-laboratorion oven edessä huolissaan häärivät valkotakkiset ihmiset väistivät Anttia, joka harppoi viileäksi ilmastoituun, toimenpidevalaistuun tilaan. Suuren aivokuvauslaitteen valmisteluvuoteessa makasi elottoman näköinen pitkähiuksinen mies - sama, jolle Antti oli tuntia aiemmin vakuuttanut, ettei kuvauksesta aiheudu pienintäkään vaaraa.
     "Mitä tapahtui?" Antti kysyi hengästyneenä Jürgeniltä ja kumartui potilaan ääreen.
     "Puhdistin hänen päänahkaansa -"
     "Millä?"
     "Klorheksidiinillä."
     Antti tunnusteli miehen pulssia. Se oli äärimmäisen heikko, mutta potilas hengitti itse. Antti kiskaisi kertakäyttöisen injektioruiskupussin auki ja otti ensiapulaukusta adrenaliiniampullin.
     "Verenpaine", hän sanoi tutkimusapulaiselle samalla kun imi ruiskuun millilitran adrenaliinia. Potilaan laiha käsivarsi oli täynnä pistoarpia. Antti etsi suonta, mutta ei löytänyt. Iho tuntui kosteankylmältä, periferia oli kiinni. Antti yritti taistella paniikkia vastaan.
     "En saa suoniyhteyttä", hän sanoi ja otti adrenaliiniampullin uudelleen käteensä. "Annan intramuskulaarisena. Olkavarsi esiin."
     Antti imi adrenaliinia ruiskuun kaksi millilitraa lisää ja huomasi käsiensä alkavan täristä. Hän kääntyi selin avustajaan, joka leikkasi potilaan paitaa auki.
     "Verenpaine laskee. 87/46."
     Antti injektoi adrenaliinin napakalla työnnöllä potilaan hauislihakseen. "Ringer-tippa", hän sanoi avustajalle.
     Käytävältä kuului kolinaa, kun siirrettävä potilassänky tuotiin laboratorioon. Antti saattoi potilaan sivuovelle ja huomasi, että tämän laihalla, jänteisellä kaulalla oli ohut nahkanuora, josta riippui puinen risti.
     Siniset hälytysvalot välkähtelivät hämärässä syysillassa, kun ambulanssi peruutti ovea kohti. Poikatyttömäinen keski-ikäinen nainen hyppäsi alas valkoisessa takissaan ja veti kävellessään lateksisormikkaita käsiinsä.
     "Anafylaktinen sokki", Antti sanoi ambulanssilääkärille ääni aavistuksen värähtäen. "Nähtävästi klorheksidiini, jolla ihoa puhdistettiin elektrodien kiinnittämistä varten. Häntä valmisteltiin aivokuvaukseen... Annoin adrenaliinia lihakseen kolme milliä ja Ringer-tipan."
     Ambulanssimiehet siirsivät potilaan Mercedekseen, jonka sisältä hohti kirkas valkoinen valo. Nainen katsoi miehen arpista käsivartta. "Narkomaani?"
     "Hän on mukana lääketutkimuksessa vapaaehtoisena koehenkilönä."
     "Mitä te tutkitte?"
     Antti nyökkäsi naisen sormikaskäsien suuntaan. "En suosittele lateksia. Hän saattaa olla yliherkkä sillekin. Onko teillä vinyylihansikkaita?"
     "Ei. Mutta olen varovainen."
     "Se ei riitä."
     Nainen vilkaisi Anttia närkästyneenä. Tämä ei piitannut katseesta. "Jürgen, hae vinyylihansikkaita."
     "En käytä vinyyliä", ambulanssilääkäri sanoi ja kömpi autoon potilaan viereen.
     "On suurempi tilastollinen todennäköisyys että hän reagoi lateksiin kuin klorheksidiiniin."
     "Minulla ei ole aikaa jankuttaa", nainen sanoi ja otti telineestä verenpainemittarin.
     "En ota koehenkilöilläni yhtäkään turhaa riskiä. Olkaa hyvä ja vaihtakaa vinyylihansikkaat."
     Jürgen palasi hansikaspakkaus mukanaan. Antti otti sen ja ojensi naista kohti. Tämä vilkaisi Anttia kulmiensa alta ja tarttui vastahakoisesti pakettiin.
     "Kenen kanssa minulla oli kunnia asioida?" Antti kysyi. "Ja mistä tavoitan teidät?"
     "Numero on kyljessä", nainen tokaisi.
     "Anteeksi?"
     Kuljettaja sulki auton oven ja Antti huomasi tuijottavansa siihen maalattua puhelinnumeroa, joka lähti loittonemaan saman tien.
     "Kirjoita numero ylös", Antti sanoi Jürgenille, joka jäi hapuilemaan kynää taskustaan Antin kävellessä sisään.
     Hetken kuluttua Jürgen juoksi Antin perässä käytävällä. "En ehtinyt saada puhelinnumeroa ylös..."
     "726 4041", Antti sanoi vauhtiaan hidastamatta.
     Hän palasi työhuoneeseensa, kiskaisi oven perässään kiinni ja lysähti lihakset täristen sohvalle. Hän puristi silmänsä kiinni ja näki edessään verisen raitiovaunupysäkin Kolmen sepän patsaan edessä. Syvään hengittäen hän pakotti muistot takaisin mielensä uumeniin ja nousi työpöytänsä taakse. Hän kaivoi toiseksi alimmasta laatikosta pahvisen paperiliitinrasian, poimi rasiassa olevien tablettien joukosta hapuilevin sormin yhden suuhunsa ja nielaisi sen ilman vettä.
     Viulisti viritti ja huolsi instrumenttiaan saadakseen sen soimaan siten kuin halusi. Aivot olivat Antin instrumentti. Tumma tahra neuronien ja synapsien uumenissa oli kuin epävireinen viulunkieli. Molemmat oli saatava kuriin.
     Antti vilkaisi kelloaan, otti pullean nahkasalkkunsa ja keskittyi ajattelemaan vain Tinaa.

Tina Carabella raotti varovasti silmiään. Kuolemaantuomittu nuorukainen makasi köytettynä nyyttinä ja tärisi kauttaaltaan soihtujen hohteessa. Kivialttarilla hänen allaan oli kangas, johon oli maalattu musta auringonkukka.
     Kehässä nuorukaisen ympärillä istui Tinan lisäksi kuusi mustiin vaatteisiin pukeutunutta miestä ja naista selkä suorana, silmät suljettuina. Kaukana sypressimetsän takana häämötti laskevan auringon purppuroima Välimeri.
     Tina seurasi järkyttyneenä kalpeaa nuorukaista, joka nyyhkytti rajuin hengenvedoin. Pitkät hiukset, tuuheat kulmakarvat, laiha ruumis. Tiukalle kiristetyt nailonköydet kalvoivat pojan sinertäviä, luisia ranteita ja nilkkoja. Tinaa puistatti. Hän katsoi, kuinka Jacob painoi kasettinauhurin käyntiin.
     "Tina... " Nauhakohinan seasta kuuluva puhe sai Tinan sävähtämään joka kerran. Vainajan ääni oli selkeä mutta voimaton, kuin unissapuhuvalla kuumepotilaalla: "Tiedän että yritit kaikkesi..."
     "En yrittänyt", Tina sanoi käheästi, kuivin huulin. Muut kehässä istuivat hiljaa. "Jotain olisi vielä voinut olla..."
     "Älä syytä itseäsi." Ääni heikkeni.
     "Julia..." Tina sanoi tuskaisesti.
     "Vain minä olen syyllinen. Muista se..."
     Julian viimeinenkin kuiskaus loppui kasetilta, mutta Tinan pulssi jäi hakkaamaan.
     Jacob painoi kasettinauhurin sammuksiin ja sanoi köytetylle nuorukaiselle kiihtyneellä, ohuella äänellä: "Haluatko Julian seuraan?"
     "Antakaa minun olla", poika huusi. "Päästäkää minut!"
     "Kuolet vapaudessa. Vain vankeudessa saat elää."
     Tina nielaisi ja vilkaisi Jacobia. Tämän päättäväisissä silmissä kiilteli kyynelten kalvo.
     "Anna meidän auttaa sinua", Jacob jatkoi.
     "Olette hulluja", nuorukainen huusi.

Antti liu'utti silitysrautaa bokserit jalassaan kaiuttimista virtaavan Black Diamond Bayn tahtiin Tinan asunnossa Cannesin Croix des Gardesissa. Missä Tina oli tähän aikaan? Antti tunsi mustasukkaisuutta tämän taiteilijaystäviä kohtaan - ystäviä, joita ei juurikaan hänelle esitelty.
     Sitä mukaa kun hän sai silitettyä hihan etupuolen, jäi vastapuolelle teräviä kiilamaisia ryppyjä. Hän keskittyi vain siihen osaan paidasta, joka näkyi pikkutakin alta. Kerran hän oli lyhentänyt paidanhihansa tekemällä maalarinteipin avulla laskokset hauiksien kohdalle ja riisunut epähuomiossa takkinsa luennolla. Täydestä salista oli kuulunut hyväntuulisia hörähdyksiä, mutta hän oli jatkanut asiasta välittämättä.
     Huuliharppu valitti yksinkertaisen rumpukompin tahtiin. "I laid on the dune, I looked at the sky..." Antti katsoi ripustimessa roikkuvaa valkoista hääpukua, jota Tina oli pari viikkoa aiemmin kiusoitellen sovittanut ilman alusvaatteita. Missä hän viipyi? Antti tunsi olonsa yksinäiseksi ja mustasukkaiseksi. Seinää vasten nojasi keskeneräinen mustaa auringonkukkaa esittävä maalaus, josta Antti ei pitänyt.
     Hän käveli parvekkeelle nauttien Välimeren lämpimästä syysillasta. Lähiravintolan plat du jour tuoksui houkuttelevan valkosipuliselta. Heidelbergissa illat olivat jo viileitä, Helsingistä puhumattakaan. Vastapäisen rinteen taloista hehkui lämpimiä valoja, parvekkeilla syötiin ja yhdellä kattoterassilla tanssittiin. Etelässä sentään osattiin elää. Kaukaa kantautui katusoittajan alakuloinen hanuri.
     Antti palasi olohuoneeseen ja kuuli lukon rapisevan ovessa. Hetken mielijohteesta hän riisui bokserinsa ja hipsi alasti ulko-oven saranapuolelle. Ovi avautui ja Tina astui sisään.
     Antti harppasi hymyillen hänen eteensä, nosti kätensä ylös ja päästi suustaan juhlallisen fanfaarisävelen, mutta hiljeni silmänräpäyksessä. Tina ei ollutkaan yksin.
     Tämän takana seisoi toinen nainen, jonka Antti tunnisti. Keski-ikäinen keinoblondi oli talon ronskiotteinen concierge, talonmies-ovenvartija. Nainen mittasi yllättyneenä Antin vartaloa päästä jalkoihin, kunnes hänen ahmiva katseensa juuttui keskikehon alapuolelle, jonne Antti vei häveliäästi kätensä.
     "Anteeksi." Antti pyörähti makuuhuoneeseen häpeän puna poskillaan.
     "Ah, Monsieur Kaira..." concierge sanoi innostuneeseen sävyyn tupakan ja punaviinin käheyttämällä äänellä, sorauttaen pehmeän sensuellisti sukunimen r-kirjaimen. Hän vilkaisi Tinaa ja iski tälle silmää. "Lämmin vastaanotto. En tiennytkään, että suomalaiset ovat noin... avoimia..."
     Tina nauroi helpottuneesti. "En minäkään."
     Antti kiskoi housuja jalkaansa makuuhuoneessa.
     "Olemme menossa kylpyhuoneeseen katsomaan suihkun hanaa", Tina kuulutti Antille amerikanenglannillaan. "Jos olet järjestänyt lisää yllätyksiä, niin voimme odottaa hetken."
     "Ei", Antti huusi nopeasti. "Kaikki on OK siellä."
     Antti pysytteli aloillaan, kunnes naiset palasivat kylpyhuoneesta ulko-ovelle ja concierge huusi: "Au revoir, Monsieur Kaira... bon soiré!"
     "Bon soiré, Madame," Antti huikkasi surkealla ranskallaan.
     Ulko-ovi sulkeutui. Tina käveli aivan Antin eteen ja painoi nenänsä kiinni sulhasensa nenään. Kumpikaan ei puhunut mitään, vaan katsoi toista syvälle silmiin. Tinan kuuma hengitys hyväili Antin huulia. Äkkiä molemmat alkoivat nauraa.
     "Idiootti", Tina sanoi. "Mitä sinä täällä teet?"
     "En jaksanut odottaa huomiseen."
     Tina riisui t-paitansa ja heitti sen Antin päälle. Se oli kostea ja tuoksui hajuvedelle ja Ranskalle.
     Etelässä todellakin osattiin elää.
     Antti heitti paidan sivuun ja tuijotti hölmistyneenä, kun Tinan rinnat katosivat mustan kesämekon alle. "Mitä sinä teet?"
     "Mennään syömään", Tina sanoi. "Minulla on nälkä."

Tunnin kuluttua he nauttivat jälkiruokaa muratin peittämien seinien ympäröimällä ravintolan sisäpihalla. Puheensorinaan sekoittui suihkulähteen solina ja astioiden kilahtelu. Sitruunapuihin oli ripustettu värikkäitä lamppuja ja pöydillä paloivat kynttilät. Viini teki raukeaksi, mutta Antti ei pystynyt rentoutumaan - ei vaikka Tina istui häntä vastapäätä nauravana ja säteilevänä.
     Tai kenties juuri siksi.
     Tinan pirteydessä oli jotain pakotettua. Tämä yritti peittää jotakin hurmaavuudellaan, mutta silmissä oli oudon surumielinen katse, jota kevyet tummat kuopat silmien alla vain korostivat. Silmäkulmissa oli kynttilänvalossa tuskin erottuvia hienonhienoja uurteita, mutta mikään muu ei paljastanut hänen ikäänsä - hän olisi voinut olla yhtä hyvin 21 eikä 31. Valkoista hammasriviä ympäröivät huulet olivat hiukan törröllään, eikä Antti olisi malttanut pysyä niistä erossa.
     "Kuinka projekti etenee?" Tina kysyi sekoittaen pitkällä lusikalla jäätelöpikaria. Häntä olisi ulkonäöltä luullut italialaiseksi, mutta puhe paljasti hänen olevan amerikkalainen.
     "Ei puhuta työasioista."
     Antti näki Tinan katseen viipyvän toisessa pöydässä ja pelokkaan ilmeen välähtävän tämän kasvoilla. Hän vilkaisi vaistomaisesti Tinan katseen suuntaan, mutta ei nähnyt mikä reaktion oli aiheuttanut. "Mitä nyt?"
     "Ei mitään. Kuinka niin?" Tinan kasvoille kohosi pinnistetty hymy. "Minun pitää käydä hoitamassa eräs pieni asia. Mene edeltä, tulen kohta perässä."
     "Mitä -"
     "Lupasin käydä kehystäjäni luona ennen kuin lähden. Hän on eroamassa miehestään ja haluaa puhua jonkun kanssa."
     Antti katsoi Tinaa kiinteästi silmiin. Tina katsoi takaisin yhtä tiukasti. Liian tiukasti. Tina valehteli.
     "Keskellä yötä?"
     "Olet itsekäs." Tinan kasvoilla häivähti tumma varjo. "Puoli tuntia meille on yhtä tyhjän kanssa, mutta hänelle se on tärkeä."
     Antti hapuili Tinan kättä omaansa. Ei, Tina oli vilpitön. Hän ei valehdellut.
     "Näin paljon vaivaa järjestääkseni itseni tänne."
     "Olisit kysynyt minun ohjelmastani. En voi päivystää odottamassa lemmenkipeän sulhon oikkuja", Tina sanoi sovittelevasti hymyillen.
     "Haluaisin, että menemme huomenna molemmat aamukoneella." Antti ei ollut saanut paikkaa Helsinkiin samalle iltapäivävuorolle Tinan kanssa. "Olet vasta illansuussa Helsingissä. Ehtisit tavata papinkin."
     "Älä taas yritä sotkea suunnitelmiani. Puhuit minut jo lauantain aamukoneesta huomiseen iltapäivään..."
     "Olisi suotavaa, että morsian ei myöhästyisi alttarilta."
     Tina nousi tuoliltaan. "Ota taksi kotiin."
     "Taksi? Älä hulluttele."
     "Totta kai otat taksin tähän aikaan. Olet Cannesissa, et Heidelbergissa."
     Tarjoilija toi laskun ja Antti jäi kaivamaan lompakkoaan Tinan lähtiessä. Hän huomasi viereisessä pöydässä istuvan öljytukkaisen ranskalaismiehen tuijottavan Tinan loittonevaa takapuolta, eikä voinut mitään sisällään roihahtavalle mustasukkaisuudelle.
     Antti lähti sisäpihalta ravintolan läpi katuovea kohti. Hämärässä, kynttilöiden valaisemassa salissa hän huomasi yllättäen seisovansa vastatusten pitkän, kiharatukkaisen miehen kanssa. Mies ei sanonut mitään, katsoi vain Anttia syvälle silmiin. Katseessa oli selittämätöntä uhkaa, joka sai Antin sydämen hakkaamaan. Mies häipyi hänen edestään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
     Antti ei ollut aikonut Tinan kehotuksesta huolimatta ottaa taksia, mutta epämääräinen pelon tunne sai hänet muuttamaan mielensä.

Seuraavana päivänä Tina vilkaisi lähtöportin 32 monitoria Nizzan lentokentällä. AY213 MUNICH-HELSINKI. Hän katsoi kelloaan pystyen vaivoin peittämään hermostuneisuutensa. Antti olisi jo perillä Helsingissä.
     Tina oli taitellut hääpuvun päällimmäiseksi matkalaukkuun. Velvollisuutena alkanut pakollinen flirttailu oli muuttunut ihastukseksi ja lopulta rakkaudeksi. Huomasiko Jacob sen?
     Tina tiesi ottavansa järjettömän riskin. Nuorena tyttönä Michiganissa hän oli uneksinut Euroopasta, Välimerestä, boheemista elämästä oliivipuiden varjossa. Ja nyt kun se oli totta, se olikin helvetti eikä paratiisi.
     Odotusalue oli ahdas, sillä se jakoi myös kahden muun lähtöportin matkustajat. Suurella tv-ruudulla pyöri piirretty Asterix-elokuva, jota kolme lasta ja puolen tusinaa aikuista seurasi paremman tekemisen puutteessa. Tina nojasi kaiteeseen ja katsoi, kun konetta valmisteltiin. Jos Antti olisi ollut hänen mukanaan, tämä olisi taatusti ollut huomaavinaan mekaanikkojen käytöksessä huolestumisen aiheita: laskutelineen renkaiden tavallista tarkempaa syynäystä, siivekkeiden mekanismin loputonta testaamista.
     Tina tuijotti intensiivisesti auringossa kylpevää konetta. Sen hopeanväriseen runkoon oli kirjoitettu jättikokoisin kirjaimin Regus Air, yhtiö, joka lensi Finnairin vuoron Müncheniin saakka. Tinalla oli ollut lippu nimenomaan tälle lennolle jo kuukauden, mutta Antti luuli saaneensa hänet ylipuhuttua tulemaan Helsinkiin perjantaina lauantaiaamun sijasta.
     Viereiseltä portilta Amsterdamiin lähtevään koneeseen alettiin ottaa matkustajia ja tungos helpotti. Tina seurasi vaivihkaa lasisen puhelinkopin vieressä seisovaa Jacobia, joka oli pukeutunut mustaan poolopaitaan ja pukuun. Tämä puristi tiukasti lentolaukkunsa kahvaa ja vilkaisi ympärillään seisovia matkustajia. Jacobin hätäinen, epäluuloinen katse aiheutti Tinan rinnassa jäisen puristuksen. Oliko jotain odottamatonta tapahtunut? Tinasta tuntui kuin äänet ja värit olisivat yhtäkkiä olleet luonnottoman kovia ja kirkkaita.

Kurt Coblentz raotti silmiään makuuhuoneessaan Rockvillessa, Yhdysvaltain itärannikolla. Hänen nelivuotias tyttärensä nukkui äitinsä paikalla suuressa parivuoteessa silmät silkinpehmeiden luomien takana nopeasti liikahdellen. Coblentz veti varovasti peittoa Marthan ylle.
     Puhelin soi juuri kun hän sulki silmänsä. Coblentzin käsi singahti kuulokkeelle.
     "Hello", hän kuiskasi noustessaan istumaan vuoteen reunalle. Martha liikahti, mutta ei onneksi herännyt.
     "Coblentz?" kiireinen ääni varmisti.
     Soittajan sävy sai Coblentzin havahtumaan täydellisesti hereille. "Puhelimessa."
     "Valmistaudu välittömään lähtöön. Luokitus: kriittinen."
     Coblentz ponkaisi seisomaan. "Anteeksi, voisitko toistaa?"
     "Luokitus: kriittinen."
     Puhelu katkesi. Coblentz riuhtaisi peiton tyttärensä päältä ja kaappasi tämän syliinsä. "Martha", hän sanoi lujaa harppoessaan portaita alas. "Herää."
     Martha avasi silmänsä portaiden puolivälissä ja näytti pelästyneeltä rajussa kyydissä. "Debbie hoitaa sinua, kunnes äiti tulee."
     Coblentz juoksi pyjamanhousut jalassaan ja lapsi sylissään aamuhämärälle etupihalle, oikaisi kostean nurmikon yli ja soitti naapuritalon ovikelloa. Kaukaa kuului helikopterin roottorinlapojen jynkytystä. Coblentz hakkasi nyrkillä ovea. Martha alkoi itkeä hänen sylissään.
     "Debbie, avaa! Täällä on Kurt!"
     Kopterin pauhu voimistui. Ovi aukesi ja järkyttyneet naisen kasvot ilmestyivät oviaukkoon.
     "Mitä on -"
     "Debbie, soitan sinulle kohta!" Kadulle laskeutuvan helikopterin ääni peitti Coblentzin huudon. Hän suuteli itkevää tytärtään ja työnsi tämän naapurilleen. Roottorinlapojen ilmavirta pöllytti kaikkien kolmen hiuksia ja lennätti kuivia lehtiä pyörremyrskyn lailla. Coblentz säntäsi nurmikon yli helikopteriin, joka ehti hädin tuskin koskettaa kadun pintaa ennen kuin nousi rajulla liikkeellä takaisin aamuhämärälle taivaalle.
     Naapuri katsoi loittonevaa kopteria tyrmistyneenä ja yritti heijata itkevää Marthaa sylissään.

Kuuloke-mikrofoniyhdistelmä päässään istuvat lennonjohtajat seurasivat edessään olevia vihreähohtoisia tutkanäyttöjä Swisscontrolin Lugano-Agnon lennonvalvontayksikössä. Epäsuorasti valaistussa puolihämärässä tilassa kuului vaimeita komentolauseita, kuittauksia ja piippauksia.
     Yksi lennonjohtajista, poninhäntäinen tumma nainen, kumartui lähemmäs tutkan kuvaputken pintaa. Hänen katseensa oli nauliintunut vihreänä hohtavaan pisteeseen, jonka vieressä oli neljä riviä sisältävä tekstiruutu. Ruudun ensimmäinen numerosarja kertoi kyseessä olevan koneen tunnuksen. Se oli AY213. Regus Airin vuoro Nizzasta Müncheniin oli selvitetty tavanomaisesti lentopinnalle 330, mutta koneen korkeutta osoittava numero kertoi sen laskeutuneen pinnalle 310 jostakin käsittämättömästä syystä.
     "Regus 213, maintain 330", lennonjohtaja sanoi suunsa edessä olevaan mikrofoniin.
     Kuulokkeista kuului pelkkää kohinaa.
     "Regus 213, contact Lugano-Agno radar. Onko teillä ongelmia?"
     Ei vastausta.
     Lennonjohtaja vaihtoi hätätaajuudelle ja yritti yhteyttä, tuloksetta. Kone vajosi lentopinnalle 290, 29 000 jalkaan.
     "Carlo", lennonjohtaja huusi ja heilautti kättään. Harmaaohimoinen vuoroesimies tuli tutkalennonjohtajan viereen.
     "Regus 213 laskee korkeuttaan eikä vastaa kutsuun."
     Vuoroesimies katsoi Reguksen lähellä olevia koneita. "Selvitä LU463 varmuuden vuoksi suuntaan 040 ja käske pitää sama pinta." Puhuessaan hän otti telineestä mikrofonin, valitsi taajuuden ja sanoi rauhallisesti: "Regus 213, Lugano-Agno radar."
     Ei vastausta. Kone vajosi 28 000 jalkaan.
     "Kysy Nizzasta milloin siihen oli viimeksi yhteys", vuoroesimies sanoi tutkalennonjohtajalle ja jatkoi mikrofoniin kireällä äänellä: "Regus 213, Lugano-Agno radar. "
     Kaksi tauolla olevaa lennonjohtajaa tuli kahvimuki kädessään hänen selkänsä taakse. Kaikkien katse suuntautui kuvaputkella näkyvään täplään ja sen vieressä olevaan lentokorkeutta osoittavaan numeroon, joka yllättäen alkoi kasvaa.
     Vuoroesimies otti kuulokkeen. "Herra Salvini, tulisitteko eteläsektorin työpisteeseen."
     Muutamassa sekunnissa toimistohuoneen ovi avautui ja lennonjohdon tiukkailmeinen, suoraryhtinen päällikkö marssi vuoroesimiehen luokse. Muut väistivät sivummalle.
     "AY213 muuttaa korkeuttaan holtittomasti eikä vastaa kutsuun."
     Tutkalennonjohtaja laski kuulokkeen. "Nizzan mukaan siihen oli viimeksi yhteys, kun se saavutti annetun pinnan 330."
     Reguksen nousu taittui saman tien nopeaksi laskuksi. Kaikkien katseet kohdistuivat sen lentokorkeuteen, joka lähestyi tutkapeiton alarajaa.
     Yhtäkkiä täplä katosi kuvaputkelta.
     "Voi helvetti", päällikön huulilta purkautui. Ruudulla ei ollut jälkeäkään koneesta. "Suuronnettomuushälytys."

Moottoreiden luonnoton jyly repi tärykalvoja ja rungon tärinä esti näkemästä mitään. Suunnaton kiihtyvyys painoi matkustajia musertavalla voimalla istuinten selkänojaa vasten. Kone oli lähes pystysuorassa syöksyssä alas. Katosta ryöpsähti keltaisia happinaamareita, jotka kääntyivät letkujensa varassa taaksepäin kuin hirmumyrskyn puhaltamina.
     Ohjaamosta kuului yhtäjaksoinen hälytinsireenin vonkuna ja mekaaninen ääni hoki: "Stall! Stall! Stall! " Etukeittiöstä irronnut metallinen raskas työntökärry ruhjoutui käsittämättömällä voimalla käytävää pitkin. Sen perässä kieri kyynärtaipeesta irronnut verinen käsi, jonka sinkoava kärry oli silpaissut joltain matkustajalta irti kuin giljotiinin terä.
     Matkustajien hysteerinen kirkuna ei erottunut metelissä, mutta sen näki kasvoilta joilla paloi silmitön kauhu. Tärinä paheni ja kone tuntui hajoavan liitoksistaan, kun syöksy äkkiä oikeni. Oudon seesteisten sekuntien aikana koneen tuottama meteli heikkeni ja ihmisten suora huuto jäi kuuluviin.
     Saman tien moottoreiden pauhu räjähti täyteen voimaansa ja kone kääntyi raskaasti täristen lähes pystysuoraan ylöspäin. Tina puristi silmänsä kiinni. Turbiinien raateleva meteli sekoittui koneen tärinään ja loi yhdessä helvetillisen horkan, joka ravisutti hänen kehoaan niin että sisäelimet tuntuivat jauhautuvan hajalle. Hän tunsi olevansa suunnattomien voimien polttopisteessä ja musertuvansa niiden alle.

Osa 1 2 3 4