Ilkka Remes : Silta

Etusivu: Silta

	Pimeän uhrit Osa 1 2 3 4 5 OSA 1. Venäläisen Kansanpuolueen tuore ministeri Andrei Kovalenko tuijotti virka-autonsa tummennetun ikkunan takaa Roihupellon korkeita taloja, joiden yllä roikkui pilvinen taivas. Suuri osa hänen äänestäjistään asui Itä-Helsingissä, joten alue oli tullut tutuksi kymmenien vaalitilaisuuksien vuoksi. Radiosta soljui vaimea venäjänkielinen uutislähetys. Huolitellun näköinen Kovalenko nautti kuljettajan ajaman hybridi-Mercedeksen tasaisesta kyydistä ja huomasi viereisellä kaistalla ajavien kiireisten työmatkalaisten vilkaisevan uteliaina mustaa ministeriautoa. Kaksi viikkoa ministerinä olivat nostaneet Kovalenkon kuuluisuuteen, josta hän ei ollut tavallisena kansanedustajana päässyt osalliseksi, vaikka oli kuulunut puolueensa ensimmäisiin läpimenneisiin. Itäväylälle näkyvien talojen parvekkeet olivat täynnä tavaraa: muovilaatikoita, pyykkiä, polkupyöriä, pieniä lautasantenneja. Alaovien vieressä seisoskeli suurina miesryhminä somaleja, venäläisiä ja muita siirtolaisia. Alueella asuvat suomalaiset kuuluivat alimpiin eli tiedon ulottumattomissa oleviin sosiaaliluokkiin, joille riitti satojen digikanavien suoltama viihde. Roskalavat pursuivat pikaruokakoteloita ja muoviroinaa ja talojen välissä olevat viheralueet rehottivat hoitamattomina. Kovalenko kaivoi salkustaan papereita huomista kokousta varten, mutta ei jaksanut keskittyä niihin. Häntä painoivat VKP:n puoluesihteerin, hänen pahimman poliittisen kilpailijansa kovat puheet ja jatkuva näykkiminen, jota suomenkielinen media rakasti. Kovalenko oli varma siitä, että Nikitinin ehtymättömään vaalikassaan tuli rahaa mafialta. Itäkeskuksen lasipintoja peittäviin levyihin kiinnitetyt mainosteippaukset repsottivat tuulessa ja joutilaat seisoskelijat velloivat kirjavana massana etnisten ruokakauppojen, basaareiden, teehuoneiden ja tyhjät liikkeet vallanneiden kirpputorien liepeillä. Entisellä pysäköintialueella betoniseinämien välissä juoksi resuisia nuorukaisia jalkapallon perässä. Seinissä törrötti vieläkin valomainosten rikkikivitettyjä runkoja. Äkkiä Kovalenko tajusi unohtaneensa ostaa kukkia tai muita tuliaisia. Mutta täällä hän ei voisi laittaa kuljettaja-henkivartijaakaan ostamaan mitään - edes suomalaiset poliisit eivät menneet alueelle kuin pakon edessä. Talot ja ympäristö kohenivat matkan edistyessä. Itäsalmen hypermarkettien tienoilla liikenne oli pahasti puuroutunut ja tuulilasiin kuljettajan näkökenttään heijastuvien liikennemerkkien ja -tiedotusten rytmi kiihtyi. Autojonot kääntyivät Aldin ja vastapäisen Carrefourin jättimäisille pysäköintialueille. Ylhäällä loisti Allianzin sinihohtoinen lasermainos. Ruuhka oli niin paha, että Kovalenko päätti pysähtyä Sipoonlahden K-kioskissa. Miia oli kukkakimppunsa ansainnut. Ministeri vilkaisi etuistuimen selkänojaan kiinnitetyn näyttöpaneelin kelloa ja huomasi olevansa jo nyt puoli tuntia myöhässä. Hän sipaisi hiuksensa ojennukseen ja otti povitaskustaan viestimen, mutta Miia ei vastannut. Puolikkaan kämmenen kokoinen kuvaruutu pysyi pimeänä. Pöydällä lepäävä mediaviestin liversi itsepintaisesti. Nuori sänkihiuksinen mies pyyhkäisi hikoavat kämmenpohjansa sinisten haalareiden reisiin ja otti työkalupakista suurikaliiperisen komposiittimuovisen Glock-pistoolin. Viestimen liverrys loppui. Roni asettui kokeilumielessä antiikkikaapin sivustalle varmistuakseen siitä, ettei näkynyt peilin tai muun heijastavan pinnan kautta eteishalliin. Hän ei ollut koskaan käynyt näin kalliisti sisustetussa asunnossa. Huonekalut olivat perintötavaraa samoin kuin koko talo. Viha kuohahti Ronin sisällä ja peitti alleen hetki hetkeltä kiristyvän jännityksen. Hänen kotonaan ei ollut jykeviä vanhoja tammihuonekaluja eikä käsinsolmittuja mattoja. Hänen 66-vuotias isänsä oli ollut koko ikänsä työtön; ainoat liikahdukset tämän uralla olivat olleet siirtyminen nuorisotyöttömästä pitkäaikaistyöttömäksi ja lopuksi työttömyyseläkkeelle. Eikä Ronin omalla informaatikon palkalla ostettaisi muuta kuin halvimpia muovihuonekaluja kehäteiden halpahalleista. Katsottuaan paikan valmiiksi hän palasi sisäkautta saunaosastoon ja varmistui siitä, että teippi pysyi lauteiden alle köytetyn naisen suun edessä. Kylmään saunaan levisi puuritilän takaa himmeä valo. Varatuomari Miia Paakkolalla oli naisellinen jakkupuku ja huolella meikatut kasvot. Hän tuoksui kalliilta parfyymilta, joka sai Ronin vatsanpohjan kutiamaan. Katkeruus purkautui Ronin huulilta tukahtuneena kirouksena. Ei riittänyt, että Andrei Kovalenko oli päässyt kansanedustajaksi ja ministeriksi, vaan hänellä oli kaiken huipuksi kaunis ja älykäs naisystävä, jollaisesta Roni ei uskaltanut edes uneksia. Kovalenkon menestyminen politiikassa ei sinänsä ollut ihme, sillä tämä oli lähestulkoon ainoa salonkikelpoinen venäjänkielisten edusmies, luotettava ja hyvämaineinen. Roni palasi olohuoneeseen kiertäen ikkunat kaukaa. Ulkona hämärsi pilvisen taivaan vuoksi tavallista aikaisemmin eikä sisällä ollut valoja. Hän liikkui ase kädessään joustavin ja itsetietoisin elkein, jotka oli ominut tuhansista katsomistaan väkivaltaelokuvista ja hionut ampumakerhossa huippuunsa. Hän oli kasvattanut itselleen pistoksilla jämerät reisi- ja hauislihakset, mutta rahat olivat loppuneet kesken ja kyynärvarret töröttivät hintelinä tikkuina. Roni asettui passipaikalleen kaapin kulman taakse. Hetki sitten takapihalla hän oli tuntenut olonsa epävarmaksi: hän olisi toiminut mieluummin pimeässä, mutta takaovi oli suojaisessa paikassa ja murtohälyttimet olivat antiikkiset. Alue oli hiljainen, vain yhdellä suunnalla kuusirivin takana oli hiljaisen näköinen omakotitalo. Hiljaisen näköisen talon yläkerrassa valittiin parhaillaan poliisiaseman päivystysnumeroa. Talossa asuva eläkeläisnainen oli nähnyt kuusiaidan lomasta, kun haalariin pukeutunut työmies oli mennyt naapurin takaovesta työkalupakki kädessään. Valkohiuksinen entinen opettaja oli pukeutunut mustiin housuihin ja mustaan poolopaitaan. Puhelin toisessa kädessään hän tarttui kaukosäätimeen ja pienensi litteistä kaiuttimista virtaavan lempimusiikkinsa äänenvoimakkuutta. Dingon "Autiotalon" sävelet painuivat taka-alalle. Nainen ei olisi kiinnittänyt haalarimieheen sen kummempaa huomiota, ellei olisi huomannut tämän seisoskelleen pensaiden katveessa jo aiemmin iltapäivällä. Kadun toiselle puolelle oli murtauduttu helmikuussa ja koko seutu oli muuttunut vuosi vuodelta rauhattomammaksi. Narkomaanit ja muut tyhjäntoimittajat ulottivat retkensä Itä-Helsingin lähiöistä yhä useammin Sipoon hienostoalueille saakka. Autoja heillä ei ollut, mutta varastettuja sähköpyöriä sitäkin enemmän. Poliisiaseman päivystäjä otti ilmoituksen vastaan nihkeän kuuloisena. Tämä selvästi ajatteli, että vanhusten joutilaisuus saa heidät näkemään ja kuulemaan mitä ihmeellisempiä asioita, mutta lupasi varmuuden vuoksi lähettää partion. Vanhus palasi ikkunaan mutta mitään kummallista ei näkynyt, joten hän käänsi musiikkia lujemmalle. "Me käsi kädessä kuljemme taloon autioon..." Nainen vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja tuijotti haikeana kaukaisuuteen. Hän otti kesken jääneen aikakauslehden ja alkoi selailla kalliille kiiltävälle paperille painettuja sivuja. Kosmetiikkamainosten, matka-artikkeleiden ja seuranhakupalveluiden hyväkuntoiset vanhukset saivat hänet tuntemaan itsensä raihnaisen näköiseksi. Yksityissairaalat mainostivat näyttävästi plastiikkakirurgiaa, mutta hän säästi uutta sydäntä varten. Roni työnsi viereisessä talossa työkalupakin piiloon seinän viereen ja tiukensi vaistomaisesti otettaan pistoolin kahvasta. Hän kuuli oman verensä kohinan korvissaan ja joutui nielaisemaan jännityksestä, jota viha kuitenkin tasoitti. Hän olisi saattanut ryhtyä hankkeeseen ilman rahaakin, mutta palkkio oli tehnyt suostumisen helpoksi. Venäläinen ministeri. Se oli liikaa. Jonkun oli puututtava asioihin. Viro, Latvia ja Liettua olivat liittyneet Euroopan Unioniin samana vuonna kun hän oli syntynyt, 2011. Suuri osa Virosta lähteneistä vironvenäläisistä oli muuttanut Suomeen, pienempi osa Ruotsiin ja Saksaan. Latviasta oli tullut muutamia kymmeniä tuhansia latvianvenäläisiä, joten venäjänkielisten määrä oli noussut Suomessa parissakymmenessä vuodessa 60.000:sta neljännesmiljoonaan. Suomi oli tehnyt kaikkensa saadakseen työvoiman vapaata liikkumista rajoittavan erityisklausuulin, mutta Brysselissä ei oltu haluttu antaa minkäänlaista erityiskohtelua. Kun Puola, Tshekki ja Unkari olivat liittyneet Unioniin vuonna 2006, oli seuraukset koettu Saksan ja Ranskan työmarkkinoilla rajuina, mutta niihin oli sopeuduttu. Myös Suomelta edellytettiin sopeutumista - samaa mallikelpoista joustoa, jota se oli osoittanut koko jäsenyytensä ajan. Roni kirosi mielessään ihmisten passiivisuutta. Edes nationalistien rintama ei ollut yhtenäinen, vaan se koostui sekavasta joukosta nuoria idealisteja, äärioikeistolaisia ja poliittisen eliitin ulkopuolelle jääneitä. Brysselin herrahississä olevat suomalaispoliitikot ja virkamiehet ajatelivat vain omaa etuaan, eivät maan etua. Ainoa mahdollinen ratkaisu olisi ollut Suomen ero Unionista, mutta eroa vaativat ryhmät oli leimattu äärimmäisyysilmiöksi eikä asiasta oltu järjestetty edes kansanäänestystä. Ero ei ollut haihattelua: Suomi oli aikoinaan liittynyt EU:hun nimenomaan turvallisuuspoliittisten syiden vuoksi, mutta enää niitä ei tarvinut ajatella. Suomi oli vakiinnuttanut asemansa Naton jäsenenä ja Venäjä toimi läheisessä yhteistyössä Naton kanssa - Venäjän ja länsiliiton edut olivat yhteneväiset ja Kaukasuksen kriisi oli lopullisesti osoittanut niiden yhteisiksi vihollisiksi muslimifundamentalistit ja Kiinan. Ronin katse hakeutui puolihämärässä huoneessa kirjahyllyyn. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin paljon oikeita kirjoja, paitsi ehkä joskus lapsena tädin luona. Televisiota ei näkynyt missään. Kummallinen talo. Kömpelöt, henkevän näköiset aidot kirjat saivat Ronin tuntemaan omistajaa kohtaan alemmuudentuntoa. Aikoinaan koulussa Roni oli lukenut muutamia kirjoja paperilta, mutta kuvattomiin, ei-interaktiivisiin tarinoihin oli ollut vaikea keskittyä. Kulttuuriministeri Andrei Kovalenkoa kuljettava Mercedes kääntyi rauhalliselle pihakadulle, jonka kosteaan pintaan oli tarttunut keltaisia koivunlehtiä. Hän ei suostunut elämään vankina asemansa vuoksi - hänellä ei esimerkiksi ollut pienintäkään aikomusta julkistaa suhdettaan Miia Paakkolaan. Suhteessa sinänsä ei ollut mitään salailtavaa, mutta hän ei halunnut aiheuttaa Miialle julkisuuden paineita. Kovalenkoa häiritsi Viktor Nikitinin, Venäläisen Kansanpuolueen puoluesihteerin, viimeaikainen käytös. Nikitin olisi halunnut ministeriksi, se oli päivänselvää. Mutta viime aikoina katkeruus oli muuttunut oudon omahyväiseksi itsevarmuudeksi. Roni kuuli auton äänen. Hän veti syvään henkeä ja yritti pakottaa itsensä rauhalliseksi. Auto meni ohi, se ei ollutkaan Kovalenko. Roni tunsi helpottuneisuutta, vaikka tiesi että hänen olisi pitänyt tuntea pettymystä. Hän lietsoi itseensä vihansekaista energiaa palauttamalla mieleensä ministeri Kovalenkon kasvot tv-lähetyksessä. Kontrasti sympaattisen naapurinpojan olemuksen ja vähemmistöpoliitikon mielipiteiden välillä oli huutava: "Venäjänkielisiä on Suomessa 0,2 prosenttia enemmän kuin ruotsinkielisiä. Miksi maitotölkissä lukee mjölk, mutta ei moloko?" Roni sai itsensä kiehumaan raivosta. Kovalenkon äänestäjillä oli omia lehtiä, internetpalveluja, digitaalisia radio- ja tv-kanavia, kouluja, urheiluseuroja, puolue. Yksi kuitenkin puuttui ja sen myötä kaikki: virallisen vähemmistökielen asema. Se oli todellinen kynnyskysymys, periaattellinen virstanpylväs matkalla "monikulttuuriseen Suomeen". Viimeisten viiden vuoden aikana yleinen ilmapiiri oli muuttunut asialle vastaanottavaisemmaksi. Myöntyväisyyspolitiikan kannattajat, erityisesti vihreät ja sosiaalidemokraatit, olivat vahvasti edustettuina tiedotusvälineissä, joten kansaa oli totutettu ajatukseen kolmannesta virallisesta kielestä. Vain iäkkäämmän väestönosan puolueissa - lähinnä kokoomuksessa, keskustassa ja muutamissa sirpaleisissa eläkeläispuolueissa - oli äänestäjiä, joiden vanhemmat ja isovanhemmat olivat kokeneet sodan vajaat sata vuotta sitten. Ronin kaltaisia kansallismielisiä nuoria pidettiin kiihkoilijoina. Mutta nyt jos koskaan oli toimittava. Venäjän EU-jäsenyys lähestyi päivä päivältä ja kaikki Suomen paniikinomaiset tunnustelut työvoiman vapaan liikkumisen rajoittamiseksi oli tyrmätty Brysselissä. Siellä asiassa ei haluttu nähdä kummempia ongelmia - ja kun Brysselissä asiaan suhtauduttiin viileän neutraalisti, eivät valtapuolueiden viestintuojatkaan halunneet tehdä itsestään hankalia ja vaarantaa urakehitystään Brysselissä. Heille oli tärkeämpää oma ura kuin isänmaan etu. Mediassa ei näkynyt asiasta tasapuolista keskustelua, missään ei sanottu suoraan, että Pietarissa oli kahdeksan miljoonaa ihmistä, joista puolet oli Suomen-vierailuillaan ihastunut puhtaampaan, turvallisempaan ja toimivampaan naapurivaltioon - maahan jonne he halutessaan pian pääsisivät pysyvästi asumaan. Ulkoa kuului pihalle kaartavan auton ääni. Roni hätkähti. Hän painoi takaraivonsa seinää vasten ja poisti aseestaan varmistimen. OSA 2. "Kahdeksalta sitten", ministeri Kovalenko sanoi kuljettajalle lähes täydellisellä suomenkielellä ja nousi autosta. Tämä tiesi, ettei hän halunnut turhaa pokkurointia ja ovien availua. Ministeri hengitti syvään raikasta syysilmaa. Miian pikkuriikkinen violetti Swatch oli pysäköity autotallin eteen, mutta pihapiiri ja talo näyttivät hiljaisilta. Virka-Mercedes katosi orapihlaja-aidan taakse. Kovalenko avasi oven omalla avaimellaan ja astui eteiseen. "Täällä ollaan... oletko kotona", ministeri huusi. Hän laski takkinsa ripustimeen naisten villakangastakin viereen ja meni wc:hen. Roni kirosi mielessään kaapin takana. Aikaa ei saisi hukata hetkeäkään. Hän astui varovasti esiin ja jäi eteishallin oviaukon viereen kolmen metrin päähän wc:n ovesta. Hän antaisi Kovalenkon tulla wc:stä, hoitaisi tehtävänsä ja poistuisi takapihan kautta samaa reittiä kuin oli tullut. Sen jälkeen hän kuittaisi loput palkkiostaan. Häntä hävetti tunnustaa itselleen, ettei pelkkä ideologia ollut hänelle riittävä houkutin hankkeeseen ryhtymiseksi. Tarkastuskäynnille lähetetty poliisin partioauto pysähtyi kadulle parinkymmenen metrin päähän ulko-ovesta. Kaksi poliisia astui autosta ja lähti pihaa kohti. Toinen oli pulska vaalea nainen, toinen kolmannen polven laiha somali. He olivat tulleet Itäsalmesta, jossa pari puukoilla aseistautunutta savolaista humalaista oli joutunut suukopuun. Maakunnat lähes tyhjentänyt muuttoliike oli siirtänyt Savon Itä-Helsinkiin ja Länsi-Sipooseen, Pohjois-Karjalan Järvenpäähän ja Riihimäelle, ruotsinkieliset rannikkoseudut Kirkkonummelle. Tilanteesta oli ollut silkkaa hyötyä Sosnovyj Borin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisessä pääkaupunkiseudun evakuoinnissa 15 vuotta sitten, kun ihmiset voitiin siirtää alueittain laskeumaa pakoon entisille kotiseuduilleen. Poliisit kävelivät rakennuksen seinustalla ikkunoita kohti. Ministeri viipyi wc:ssä ja Roni vaihtoi kärsimättömästi asentoaan. Hän kuuli wc-pöntön huuhteluäänen. Vesihana avattiin ja suljettiin saman tien. Ronin hengitysrymi kiihtyi hänen tuijottaessaan wc:n ovea. Muutaman sekunnin kuluttua ovi avautui ja Kovalenko astui eteiseen. Kaikki tapahtui salamannopeasti: Roni suuntasi aseensa Kovalenkoa kohti ja oli vetämässä liipasimesta, kun hän aisti liikettä sivullaan olevan ikkunan takaa. Hänen sormensa jäykistyi liipasimelle. Hän käänsi silmänräpäyksessä katseensa ikkunaan ja ehti rekisteröidä hämärässä poliisin vaalean hahmon. Roni harppasi paikalleen jähmettyneen Kovalenkon taakse ja painoi piipun kovakouraisesti tämän selkään. Heitä ei voinut enää nähdä ikkunasta. Roni ei ollut varma oliko poliisi ehtinyt nähdä hänet. Hän mietti paniikissa mikä olisi viisainta. Mistä poliisit osasivat tulla? Naispoliisi käännähti ikkunan takana sivuun ja painoi rannepuhelimessaan olevaa nappia. Sisällä oli hämärää, mutta hän oli varma näkemästään. Hän puhui matalalla äänellä kaulusmikrofoniin. Kalpeaksi valahtanut ministeri Kovalenko huohotti pinnallisesti. "Mitä sinä haluat..." hän aloitti ääni särähtäen, mutta Roni survaisi kiihtyneenä pistoolin piipun entistä lujemmin hänen selkäänsä. Roni ei tiennyt tarkalleen mitä tehdä - mutta sen hän käsitti, että Kovalenko oli hänen ainoa keinonsa päästä pakoon. Samassa ulkoa kuului poliisiauton kaiuttimen ääni: "Huomio, täällä on poliisi..." Roni säpsähti ja pyyhkäisi vapaalla kädellä hikistä otsaansa. "Tulkaa välittämästi ulos, rakennus on piiritetty..." Ronin sydän takoi pakahtumaisillaan. Hän suuntasi pistoolin kattoon ja laukaisi. Kovalenko hätkähti rajusti. Roni veti ilmaa keuhkoihinsa ja karjaisi täysin voimin: "Painukaa helvettiin! Poistukaa pihalta tai Kovalenko kuolee!" Hänen äänensä särkyi kireäksi falsetiksi. Huoliteltu, ruskettunut mies vei silmänsä retinatunnistimen eteen ja sähkölukko avautui äänettömästi Espoon Haukilahdessa. Isto Ahava pyyhkäisi lainehtivaa niskatukkaansa astuessaan kotiinsa jännittyneenä. Eteishallin rakenteisiin piilotetuista kaiuttimista alkoi soljua vaimeasti hänen lempikappaleensa. Hänen riisuessaan takkiaan musiikki vaimeni ja miellyttävä, joskin mekaaninen naisääni kertoi kuka oli tavoitellut häntä päivän mittaan. Sen jälkeen ääni jatkoi: "Pesukone on tilannut rikkoutuneen termostaatin tilalle uuden. Asennusfirma tiedustelee sopiiko asennuspäiväksi huomenna kello kymmenen. Kalenterissasi on silloin tunti tyhjää." "Ei sovi", Ahava karjaisi ja meni olohuoneeseen, jonka valaistus säätyi hänelle mieluisaksi. Seinällä roikkuva litteä tv-ruutu avautui automaattisesti hänen lempikanavalleen, Allerin Seiskalle. Keskusteluohjelmassa käsiteltiin kuningatar Victorian avioeroa Ruotissa. Hän siirtyi kuitenkin saman tien MTV3:n uutiskanavalle, mutta siellä puitiin eilisiltaisessa stadionin rock-konsertissa sydänkohtaukseen kuolleiden vanhusten kohtaloa. Ahava vilkaisi kelloaan. Jos uutinen oli tullakseen, se tulisi viimeistään tunnin tai parin sisällä. Hän käveli tyhjässä talossa jännittyneenä. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lasten syysloman takia Saariselällä; Sini-Petra työskenteli Benefonin, Suomen suurimman yrityksen virtuaalityöryhmässä ja saattoi tehdä töitä missä tahansa. Hänen työhuoneensa pöydällä oli sekaisin meikkivälineitä, mediapääte ja työpapereita. Sini-Petran turhamaisuus ärsytti Ahavaa, mutta silti hän oli suostunut ostamaan tälle 40-vuotislahjaksi kohotusleikkauksen. Molemmat vauvansa Sini-Petra oli kasvattanut keinokohdussa eiralaisessa yksityissairaalassa. 14-vuotiaan Henryn huoneen sängyllä retkotti viimeisintä huutoa oleva virtuaalikypärä ja gigakaupalla pelejä. Ahavaa harmitti myöntää itselleen, että hänen pojastaan oli tullut pelikoneisiin köyttäytynyt, hädin tuskin lukutaitoinen zombie, vaikka hän oli pannut tämän Espoon parhaaseen yksityiskouluun. Mutta mieluummin viihderiippuvainen kuin huumeriippuvainen, jollaisia monet tämän ikätovereista olivat, hän lohdutti itseään. Kolme vuotta vanhempi Doris-tytär sen sijaan oli toista maata - hän harrasti lukemista ja kuului yhteiskunnan tulevaan eliittiin. Hän oli innostunut isänsä kansallismielisten liikekumppaneiden ajatuksista. Ahava itse asioi heidän kanssaan ainoastaan taloudellisista syistä - hänen ainoa ideologiansa oli raha. Mutta hän ymmärsi tytärtään. Doriksen huoneen seinällä oli kymmenen vuoden takainen Naton vastainen juliste, jossa häikäilemättä pelattiin Kuwaitissa kaatuneiden suomalaisten tragedialla. Hylly oli täynnä antikvariaateista hankittuja kirjoja. Yli kahdeksankymmenen ikäinen valtioneuvos Paavo Väyrynen kuului Doriksen idoleihin. Pöydällä lepäsi Hakkapeliitan verkkosivuilta tulostettuja lehtiä. Päällimmäisen kannessa puhuttiin eroamisesta Unionista ja omasta valuutasta. Markka oli haudattu vähän ennen Ahavan syntymää mutta hän oli kuullut siitä vanhemmiltaan. Heille markka oli edustanut vain nostalgiaa, mutta nykyajan nuorisolle oma valuutta oli itsenäisen kansallisvaltion myyttinen symboli. Kaikki riippumaton oli muotia, oli kyseessä sitten levy-yhtiö tai valtio. Sveitsin frangilla ja koko Sveitsillä oli heidän silmissään suunnaton statusarvo. Ahavalle oli yhdentekevää mikä nimi valuutalla on - pääasia että sitä on tilillä ja paljon. Hän palasi television ääreen selaamaan kanavia, mutta ministeri Kovalenkosta ei mainittu vieläkään sanaakaan. Seiskan juorumakasiinissa oli siirrytty käsittelemään tyylikkäästi harmaantuneen presidentti Tanja Karpelan miesasioita. OSA 3. "Poistukaa pihalta ja järjestäkää auto oven eteen tai ammun Kovalenkon." Tallentimesta kuuluva ääni oli nasaali ja huohottava. Ensimmäisen ja ainoan puhelun jälkeen sieppaaja oli katkaissut joka kerran linjan. "Helvetin helvetti..." ylikomisario Pajamo mutisi hengästyneenä johtokeskuksena pidetyssä poliisin pienoisbussissa. Jykevä kaksimetrinen mies tunsi paidan tarttuvan hikiseen selkäänsä. "Etsi sisäministeri puhelimeen", hän tiuskaisi yhdelle alaisistaan. "Ja sovi Rajamaan kanssa kuka vastaa tiedotuksesta, korpit ovat kohta haaskalla." Ministeri Kovalenkon ystävättären talo oli piiritetty neljän ensimmäisenä saapuneen poliisipartion voimin. Paikalle oli tulossa apuvoimia, mm. Karhu-ryhmä, joka oli näyttänyt kyntensä viimeksi kahdeksan Nato-upseeria surmanneessa äärioikeistolaisen Vaasa-ryhmän terrori-iskussa. Vesalan muslimisiirtolaisten ja vietnamilaisten välisten veristen kahakoiden jälkeen Karhuun turvautumista olisi kuitenkin mediapaineen vuoksi harkittava tarkkaan. Paikalle oli tulossa myös Supon edustajia sekä Krp:n erikoismiehiä, mm. panttivankineuvotteluihin erikoistunut poliisipsykiatri. Eniten ylikomisario Pajamoa ärsyttivät jo etukäteen Europolin miehet, jotka suhtautuivat paikallisiin poliiseihin kyyläävästi ja holhoavasti - muutamat näkyvät korruptiotapaukset olivat ruostuttaneet suomalaispoliisin mainetta ja huhut itämafian soluttautumisesta Krp:hen velloivat vahvoina. Pajamo ei huhuista välittänyt, hän luotti kollegoihinsa täydellisesti. Välittömästi ensimmäisten poliisipartioiden jälkeen paikalle alkoi tulvia toimittajia ja valokuvaajia. Venäläisen Kansanpuolueen ensimmäisen ministerin sieppaus oli median kannalta sensaatio - parasta kuviteltavissa olevaa toiminnallista uutisdraamaa. STT:n toimittaja pysäköi sähkömoottoripyöränsä poliisiautojen taakse ja saneli päätteelleen välittömästi lyhyen pikauutisen, alertin, joka uutishuoneessa siirrettiin välittömästi KIIREELLINEN-otsikon alla asiakkaille. Muutaman minuutin kuluttua STT:n välittämä tieto ministerin sieppauksesta kuultiin tuoreeltaan lähes samaan aikaan kolmella eri uutiskanavalla. Tummapukuinen keski-ikäinen mies käveli Esplandin puistossa hotelli Kämpiä kohti salkku kädessään ja Financial Times kainalossaan. Suuri kyyhkysparvi pyrähti tummalle taivaalle läheltä puistonpenkkejä, joilla makasi huopaan kääriytyneitä nuoria narkomaaneja. Aleksandr "Alex" Nevesov astui Kämpin hissiin ja vilkaisi ranteessaan olevan kultakuorisen näyttöpäätetteensä kelloa, mutta mikään hänen kasvoillaan ei paljastanut oliko kellonajalla jotain erityistä merkitystä. Hän painoi peukalonsa huoneensa oven vieressä olevaan metallilaattaan ja lukko avautui vaimeasti napsahtaen. Alex riisui takkinsa, avasi seinälle ripustetun litteän television ja istahti nojatuoliin. Neliömetrin kokoisesta taulusta tulvi visailuviihdettä. Hän vaihtoi toiselle kanavalle, josta tuli samanlaista, samoin kolmannelta. Hän etsi nopeasti yhden uutiskanavista. Alexin katse nauliutui silmänräpäyksessä kuvaruutuun. Hän lisäsi äänenvoimakkuutta. "Poliisi ei anna tietoja kulttuuriministeri Kovalenkon sieppaajan kanssa käytyjen keskustelujen sisällöstä..." Kuvassa näkyi poliisien, toimittajien ja uteliaiden ihmisten piirittämä talo. Sieppaajan? Alex Nevesov kuunteli muutaman lauseen ja poimi kiireisin liikkein puhelimen käteensä. "Minä täällä", hän sanoi venäjäksi ja jatkoi matalalla ja käskevällä äänellä: "Hän ei saa jäädä kiinni. Käsitätkö? Toimi ensimmäisen tilaisuuden tullen, myöhemmin se on vielä vaikeampaa..." Saatuaan myöntävän vastauksen Alex katkaisi yhteyden ja kirosi raskaasti itsekseen. Sipoon Kaislatiellä tilannetta johtava ylikomisario Pajamo sulki linjan sisäministeriöön poliisin johtoautossa. "Mitään riskiä ei saa ottaa. Hänen vaatimuksiinsa on suostuttava", ylikomisario toisti närkästyneenä alaisilleen. "Pääministerin määräys." Pääministeri Jani-Petteri Männikkö tunnettiin harkitsevana miehenä, joka oli noussut vihreiden maltillisen siiven johtoon puolueen kahtiajaon jälkeen. Hänen oli pakko olla harkitseva, sillä hän oli joutunut ottamaan hallitukseen myös vihreiden militantin laidan johtajan Mia Sallin, josta oli tullut kolmas ympäristöministeri. "Peräännyttäkää iskuryhmä ja valmistelkaa auto", Pajamo sanoi. Hän tuijotti litteää monitoria, jossa näkyivät rakennuksen ääriviivat sinihohtoisina. Niiden sisällä erottui kaksi punaista hahmoa - kaksi lämpösäteilyä tuottavaa ihmishahmoa, jotka olivat kyykkyasennossa lähellä toisiaan. Yksi poliiseista tuli johtoauton ovelle ja sanoi: "Hänen taskussaan on älykortti, mutta sen lukemiseen kaukaa tarvitaan erikoiskalustoa." "Ei ole aikaa. Kuinka lähelle pitäisi päästä?" "Noin kuuden metrin." "Antakaa pääte." Poliisi ojensi huolestuneen näköisenä nyrkinkokoisen litteän laitteen, jonka ylikomisario sujautti taskuunsa. Samankaltainen laite luki muun muassa bussin ovensuussa sisäännousevien matkustajien älykortit laskutusta varten. "Valmiina?" Pajamo kysyi laitepatteriston edessä istuvalta teknikolta. "Ok." Pajamo sujautti korvansa taakse langattoman pienoiskuulokkeen, laskeutui johtoautosta poliisin valopatteriston räikeästi valaisemalle pihalle ja lähti kädet kohotettuna rakennuksen ulko-ovea kohti. Hän ei piitannut siitä, kauhistelisiko maan ylivarovainen poliittinen johto hänen päätöstään - hän halusi vain hoitaa tehtävänsä. Hän oli aina ollut yksinäinen susi, joka vihasi palavereja, sidosryhmiä ja koko klubiyhteiskuntaa, jossa ei voinut edes kalastaa ilman klubiin liittymistä. "Haluan keskustella", Pajamo huusi kävellessään. "SEIS", talosta kajahti. Pajamo pysähtyi. Matkaa ulko-ovelle oli kymmenkunta metriä. "Olen aseeton. Haluan puhua." Hän jatkoi hitaasti kävelyään. "Pyysin auton oven eteen! Häivy tai ministeri kuolee! Lasken kolmeen... Yksi..." "Rauhoitu." Pajamo hidasti vauhtiaan. Hän tiesi ottavansa riskin - jos ministerille sattuisi jotain, hän olisi syyllinen. Hänen korvakuulokkeensa särähti. "Metri vielä." "Kaksi..." "Olen aseeton", Pajamo sanoi jatkaen eteenpäin. Hänen korvakuulokkeestaan kuului: "Selvä. Luenta ok." Pajamo kääntyi ympäri ja palasi johtoautoon, jossa yksi hänen alaisistaan ojensi hänelle tulosteen. "Lukkari, Roni Johannes, s. 14.6.2011..." Henkilötunnus oli jo syötetty Europolin tiedostoon, jossa oli muun muassa rikosrekisteritiedot. Lukkari oli osallistunut muutamiin raakoihin väkivaltarikoksiin EU-väkeä kohtaan, mutta ei henkirikoksiin. "Onko auton varustelu kunnossa?" Pajamo kysyi. "On", yksi poliiseista vastasi. "Ajakaa se sovitulle paikalle." Poliisi puhui ranteessaan olevaan radioon ja lähes saman tien valkoinen Sony ajoi rakennuksen oven eteen sähkömoottori vaimeasti inisten. Ylikomisario Pajamo sanoi omaan radioonsa: "He tulevat kohta. Ei toimintaa." Neljä tarkka-ampujaa eri puolilla pihaa seurasi oven edustaa tarkkuuskiväärien tähtäinten läpi. OSA 4. Roni Lukkari kohottautui seisomaan nähdessään valkoisen Sonyn pysähtyvän pihalle ulko-oven eteen. "Lähdetään", hän sanoi käheästi. Ministeri Kovalenko nousi vaivalloisesti ylös. Roni ohjasi käsivarresta ministeriä edellään ulko-ovea kohti. Toisella kädellään hän piti pistoolia tämän takaraivoon suunnattuna. He pysähtyivät suljetun ulko-oven luo. Ronin sydän hakkasi haljetakseen ja Kovalenko huohotti entistä raskaammin. "Nopeasti..." Roni sanoi ja painoi pistoolia ministerin päätä vasten. Samalla hetkellä kun Roni tönäisi oven auki, kymmenien äänettömien digitaalikameroiden salamavalot alkoivat välkkyä kauempana sekoittuen poliisien valopatteristoon. Roni työnsi ministeriä edellään auton avonaista takaovea kohti. Ylikomisario Pajamo katsoi johtoautosta pihalle. Sieppaaja ja siepattu juoksivat kiinni toisissaan Sonya kohti. Äkkiä ministerin takaraivo katosi märäksi punaiseksi tussahdukseksi. Hänen ruumiinsa lyyhistyi valonheittimien loisteessa maahan kuin hidastetussa elokuvassa. Lukkari pysähtyi tyrmistyneenä seisomaan ja huusi: "Minä en ampunut! Te ammuitte hänet!" Hän piti pistooliaan ylös kohotettuna. "Laskekaa patruunat, minä en ampunut!" Mustiin luodinkestäviin haalareihin pukeutuneet raskaasti aseistautuneet poliisit ympäröivät sieppaajan hetkessä ja painoivat kovakouraisesti maahan. Paikalla päivystävä lääkäriryhmä juoksi ambulanssin luota ministerin viereen, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Pajamo tuijotti epäuskoisena ministerin ruumista. Kukaan poliiseista ei ollut avannut tulta. Hän katsoi ympärilleen, mutta valaistun alueen ulkopuolella oli pimeää. "Etsikää ampuja. Piirittäkää alue." Aleksandr "Alex" Nevesov tunsi ranteessaan värähtelyä ja vilkaisi kellon kokoista näyttötaulua, johon oli saanut henkilökohtaisen viestin. Siinä oli vain kaksi sanaa - "VÄÄRÄ MIES" - ikään kuin hän ei olisi nähnyt katastrofia jo hetki sitten televisiosta. Alex kaatoi itselleen hotellihuoneen minibaarista viskipaukun ja olisi kaivannut savuketta, mutta hänen mukanaan tuomansa olivat loppuneet eikä Suomesta saanut lisää kuin pimeiltä markkinoilta. Hän huomasi vihaavansa koko tekopyhää maata, jossa poliitikot kerskailivat tupakattomalla valtiolla samaan aikaan kun kymmenvuotiaat lapset hortoilivat viikonloppuisin kaduilla pää pilvessä synteettisistä huumeista - olkoonkin että suuri osa niistä oli Alex Nevesovin itsensä maahantuomia. Televisio suolti Sipoon dramaattisia tapahtumia uudelleen ja uudelleen. Kotimainen ykkösuutinen oli syrjäyttänyt Venäjän ja Kiinan välien kiristymisen ja kuvat Los Angelesin maanjäristystuhojen raivaustöistä. Alex tuijotti kahta ulko-ovesta juoksevaa hahmoa, joista toinen lysähti maahan ja toinen jäi hämmästyneenä seisomaan. Alex otti pitkän kulauksen viskiä. Suomalaisen kiihkonationalistin huijaaminen Kovalenkon murhaajaksi oli tuntunut aluksi hyvältä ajatukselta - se ohjasi epäilyt tehokkaasti väärään suuntaan. Vaakakupissa oli ollut toisaalta harhauttaminen ja toisaalta Roni Lukkarin kokemattomuus. Nyt Kovalenko katui valintaansa; Lukkari oli ollut kokemattomampi kuin he olivat luulleet. Alex sammutti television ja keskittyi miettimään. Sergei oli odottanut Lukkaria tämän pakoreitin varrella hiljentääkseen ainoan linkin surmatyön ja heidän välillään. Kun tieto murhan muuttumisesta sieppaukseksi oli tullut, Sergei oli mennyt hoitamaan tehtävänsä. Siinä vaiheessa oli ollut tärkeämpää hiljentää murhaaja kuin ministeri, mutta Sergei oli epäonnistunut hämärässä ja vaikeissa olosuhteissa. Huomattuaan ampuneensa ministerin hänen olisi pitänyt kylmän rauhallisesti ottaa tähtäimeensä myös suomalainen. Toisaalta Alex oli tyytyväinen: alkuperäinen kohde oli hengiltä. Mutta riski poliisin pääsemisestä heidän jäljilleen Lukkarin kuulustelujen kautta oli ilmeinen. Ainoa varma ratkaisu oli hiljentää Roni Lukkari. Alexin hyppysissä oli useita korruptoituneita poliiseja, nyt he saisivat kerrankin tehdä jotain palkkansa eteen. Aikaa ei ollut hukattavana minuuttiakaan, viimeistään kuulustelukemikaalit panisivat Lukkarin laulamaan. Roni Lukkari istui kuulusteluhuoneessa keskusrikospoliisin ahtaaksi käyneessä ja antiikkisessa päämajassa Vantaan Jokiniemessä. Moderni lisärakennus oli valmistumassa vuoden sisällä. "Kuka apurisi on?" Pajamo kysyi. "Minulla ei ole apuria", Roni tiuskaisi tuskastuneesti kolmannen kerran. Huone oli pimeä lukuunottamatta kuulusteltavaan kohdistettua kirkasta valonheitintä. Hänen kalloonsa oli kiinnitetty kaksi elektrodia, joista lähti johto ikkunan takana olevaan tekniikkahuoneeseen. Kuulusteltavan fyysisen koskemattomuuden periaatteeseen kajoava valheenpaljastustekniikka oli otettu käyttöön vilkkaan keskustelun jälkeen, kun vanhan polven ihmisoikeusjuristit olivat joutuneet antamaan periksi poliisille ja poliitikoille terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden kourissa kamppailevassa yhteiskunnassa. "Sama tulos", Pajamon langattomasta korvakuulokkeesta sanottiin. "Hän puhuu totta." Pajamo katsoi Roni Lukkaria antamatta valheenpaljastinta käyttävän teknikon hämmentävän viestin näkyä kasvoiltaan. Kuka siis oli ampunut ministerin? Mistä oli kysymys? Pajamo nousi pöytänsä takaa ja meni tekniikkahuoneeseen, jossa istui viisi miestä. "Mihin suuntaan etenemme?" hän kysyi ja otti hörpyn vesipullostaan. "Lukkarin tuttavapiiri koostuu suurimmaksi osaksi kiihkosuomalaisista nuorista miehistä, joista muutamilla on rikosrekisteri. Lähinnä väkivaltarikoksia siirtolaisia kohtaan. Kahta ollaan parhaillaan kuulustelemassa. Tässä on lista." Pajamo katsoi paperin läpi. Osa henkilöistä hänelle tuttuja. Hänen huomionsa kiinnittyi välittömästi listan alimpaan nimeen. Isto Ahava. Ahava ei alkuunkaan sopinut joukkoon. Hän oli kymmeniä konkursseja tehnyt liikemies, jota oli kuulusteltu yhteyksistä itämafiaan. Isto Ahava heräsi asteittain voimistuvaan lempimusiikkiinsa. Kello oli vasta seitsemän, mutta herätysaikaa ohjaavaan järjestelmään internetistä virtaavat liikennetiedot olivat aikaistaneet herätystä neljännestunnilla Länsiväylällä sattuneen onnettomuuden takia. Ahava sammutti musiikin väsyneenä ja hermostuneena valvottuaan lähes koko yön. Hän oli unohtanut poistaa kalenteristaan aamun tapaamisen, joten tuoremehulinko hurisi jo keittiössä ja lämmin leipä odotti leipäkoneessa. Hän yritti nukahtaa uudelleen mutta ei pystynyt, vaan kömpi kylpyhuoneeseen. Hän ajoi partansa peilin edessä, johon heijastuivat internetistä säätiedot ja aamun uutiset. Koko ajan hän pelkäsi puhelimen soivan tai ovikellon livertävän. Ulkona oli tuulinen ja pimeä syysaamu. Roni Lukkari istui lamaantuneena kuulusteluhuoneessa. Kuka oli ampunut Kovalenkon? Kuulustelija palasi huoneeseen ja istuutui pöydän taakse häntä vastapäätä. "Tapasit Isto Ahavan viime viikon keskiviikkona Matinkylän metroasemalla, josta menitte hänen kyydissään hänen veneelleen Haukilahteen. Mitä tuon tapaamisen aikana tapahtui?" Roni mietti hetken. Hän tiesi, että hänen oli turha yrittää valehdella valheenpaljastimen takia. "Sain häneltä aseen ja ohjeet." "Ja ennakkomaksun?" Roni nyökkäsi. "Paljonko?" "Satatuhatta euroa." "Paljonko vielä saat?" "Saman verran." "Tiedät varmaan, että Ahava on tehnyt kauppoja venäläisten kanssa." Ronin sisällä kirpaisi. "Venäläisten?" "Aika kaksinaamaista. Isänmaan ystävää näyttelevä mies asioi venäläismafian kanssa." "Valehtelet." "Saat nähdä jossain vaiheessa kuvia jos et usko." Roni tunsi raivon kasvavan sisällään. OSA 5. Alex Nevesov puristi lujalla otteella mustahiuksisen miehen kättä loistoauton takaistuimella syrjäisessä paikassa Kruununhaassa. Ikkunoihin räiskähteli isoja hajanaisia sadepisroita. Molemmilla oli kallis tumma puku ja silkkipaita. Alex oli passittanut jopa kuljettajansa ulos, vaikka tämä oli ehdottoman luotettava. "Lähden illalla Moskovaan pariksi päiväksi", Alex sanoi. "Kaikki on siis... kunnossa?" "Melkein. Kunhan Lukkari on eliminoitu." "Hänhän on poliisin hallussa..." "Tilanne on hankala, mutta ei mahdoton", Alex sanoi. "Meillä on kontakteja poliisissa." "Olen kuullut huhuja." Alex ei vastannut mitään, mutta hänen huulilleen nousi vieno hymy. Viktor Nikitin, Venäläisen Kansanpuolueen puoluesihteeri ja Andrei Kovalenkon pahin poliittinen kilpailija oli täydellinen: tietämätön ja kuuliainen, muttei tyhmä. "Minun on mentävä", Nikitin sanoi. "Tapaan kohta pääministerin." Alex taputti häntä toverillisesti olalle. "Tarvitsetko jotain?" "Meidän on oltava varovaisia. Kaikki tietävät mihin ministerin palkka riittää ja mihin ei." "Kenenkään ei tarvitse tietää ministerin ulkomaisista tileistä." Nikitinin kasvoilla häivähti tyytyväinen hymy. "Kiitos, Alex Sergejevitsh", hän sanoi laskiessaan kätensä ovenkahvalle. "Kiitos itsellesi. Sinusta tulee hyvä ministeri. Parempi kuin Kovalenko oli." Nikitinin poistuttua Alex avasi Benefoninsa ja haki näytölle Ylen uutiskanavan. Hetken kuluttua pieneen kuvaruutuun ilmestyivät Nikitinin kasvot. "... surmatun kulttuurimimisterin tilalle valittu Viktor Nikitin on ensimmäistä kauttaan istuva Venäläisen Kansanpuolueen kansanedustaja ja pitkäaikainen puoluesihteeri..." Alex sammutti laitteen. Jokainen poliisin Roni Lukkaria kuulustelema minuutti oli liikaa, vaikka Isto Ahavan mukaan siitä ei olisi mitään vaaraa. Mutta pääasia oli toteutunut ja siihen Moskovassa oltaisiin tyytyväisiä: organisatzsijalla oli vihdoin oma mies Suomen hallituksessa. Uppiniskaisen ja täysin yhteistyökyvyttömän Kovalenkon tilalle oli saatu taipuisa, rationaalinen henkilö. Tämän salkku oli mitätön, mutta hän pääsisi käsiksi kaikkeen siihen tietoon, jota Brysselistä valtioneuvoston jäsenille virtasi. Roni Lukkari tuijotti litteää näyttöä, jossa näkyi suurennettu digitaaliotos kahdesta miehestä. Kuvat oli otettu kolme kuukautta sitten. Toinen oli Isto Ahava, toista hän ei tuntenut. "Kuka tuo on?" Roni kysyi. "En tiedä. Kutsumme häntä Borikseksi", Pajamo sanoi. "Boris meni heti Ahavan tavattuaan Espoosta keskustaan ja tapasi pomonsa. Kuva on suttuinen, mutta olemme varmoja miehen henkilöllisyydestä. Hän on Alex Nevesov." "Kuka hän on?" "Virallisesti liikemies. Epävirallisesti Tverin syndikaatin Suomen-päällikkö." Roni nielaisi. "Mikä sen on?" "Venäjän kolmanneksi vaikutusvaltaisin mafiajärjestö." Ronin sisällä tyrskysi järkyttynyt raivo. Hän oli tietämättään suostunut venäläisten palkkamurhaajaksi. "Ymmärrätkö oman tilanteesi?" Pajamo kysyi rauhallisesti, miltei ystävällisesti. Roni nyökkäsi ja kysyi nöyryytetyllä, vaisulla äänellä: "Miksi mafia halusi tappaa Kovalenkon?" "Kovalenko ei nähtävästi suostunut mafian käskyläiseksi. Meidän on saatava Ahava satimeen. Mitään konkreettisia todisteita häntä vastaan ei ole, sinun sanasi ei paina oikeudessa mitään. Minulla on ehdotus." Roni kuunteli tyrmistyneenä Pajamon ehdotuksen. "Latausjärjestelmä tarvitsee huoltoa seuraavan sadan kilometrin aikana", synteettinen ääni sanoi auton kaiuttimista. Puheen rytmi oli mekaanisen tasapaksu ja ilmeetön. "Yritin varata huoltoajan, mutta ainoa tarjolla oleva aika on keskiviikkona kello 14, jolloin kalenterissasi on kokous. Selvitänkö muiden huoltopisteiden tilanteen vai voitko siirtää kokousta?" "Siirrän kokouksen", Isto Ahava sanoi ohjauspyörän takaa. "Se ei ole tärkeä", hän jatkoi vaistomaisesti, ikään kuin auto tekisi tiedolla jotain. "Huolto varattu", kone ilmoitti ja vaikeni. Ahava ajoi iltahämärää Helsinginkatua etelän suuntaan. Töölönlahden rannassa oli massoittain reippaita eläkeläisiä iltakävelyllä värikkäät korvalappukuulokkeet korvillaan. Lahden takana kohosi mahtipontisesti valaistu EU:n kivipalatsi, jonka parkkitalon tieltä oli purettu rupsahtanut Finlandia-talo. Ahava ylitti Mannerheimintien Deutsche Bankin kulmasta ja jatkoi Runeberginkatua Töölön halki. Pankin näkeminen sai hänet huonolle tuulelle. Alex Nevesov oli kieltäytynyt maksamasta loppusuoritusta, koska Roni Lukkari oli epäonnistunut. Nuoria aasialaisia, afrikkalaisia ja venäläisiä kuhisevalla Mechelininkadulla Ahava joutui jarruttamaan, kun joku tönäisi pikaruokakioskin jonosta miehen hänen eteensä - piroshki ja teelasi lensivät melkein hänen lokasuojaansa. Auton automatiikka hidasti ruuhkaisessa Länsiväylän rampissa sen verran, että löytyi sopiva rako ja kiihdytti siihen oikealla nopeudella. Ahava jatkoi kiihdytystä ja pohti entistä hermostuneempana, ehtisikö Alex hoitaa Lukkarin pois päiviltä ennen kuin poliisi saisi kerättyä todisteita häntä vastaan. Oli lähes varmaa, että poliisi ilmestyisi kuulustelemaan myös Ahavaa. Syystuuli oli nostattanut vaahtopäitä hämärällä Seurasaarenselällä. Ahava ajoi lujaa. Valot loistivat toimistohotelliksi muutetun Nokian entisen pääkonttorin ikkunoista. Hänen vaimonsa oli ollut töissä Nokiassa ja saanut tuhansien muiden mukana potkut, kun yhtiö oli alkanut hävitä Yhdysvalloissa aivosairauksiin kuolleiden omaisten satojen miljardien dollareiden joukkokanteita. Nokian johdon vuosisadan vaihteessa tekemät laiminlyönnit olivat romahduttaneet yhtiön osakkeiden arvon. Muilla alan suurilla valmistajilla oli ollut samoja ongelmia, mutta mikään niistä ei ollut jättäytynyt niin selkeästi yhden toimialan varaan. Vaikka säteilyongelma oli teknisesti korjattu, oli skandaali tuhonnut Nokian imagon terveystietoisilla markkinoilla ja murto-osaansa kutistunut yhtiö oli joutunut keskittymään kehitysmaiden markkinoihin. Kojetaulun näyttöpaneeliin ilmestyi huomaamaton teksti, joka kertoi auton ilmoittavan kotiin olevansa tulossa sitä kohti. Toinen teksti kertoi espressokeittimen ja muiden järjestelmään syötettyjen laitteiden aloittaneen kotona toimintansa. Portti avautui äänettömästi kymmenkunta vuotta vanhan edustustalon pihalle, jossa oli valaistuja pienoisveistoksia, tenniskenttä ja uima-allas; meri oli 400 metrin päässä, mutta se oli uimakelvoton. Ahava janosi ympärilleen kauniita esineitä ja luksusta. Hän oli elänyt lapsuutensa laman kourissa; suurten ikäluokkien tullessa eläkeikään vuoden 2010 tienoilla myös hänen lapsuudenkodissaan oli jouduttu ahtaalle. Verot olivat koventuneet ja koulutettujen ihmisten massamuutto ulkomaille oli saanut pelottavat mittasuhteet. Jäljelle jääneiden elintaso oli romahtanut ja samoihin aikoihin jyrkentynyt Nokian syöksykierre oli ajanut Suomen historiansa pahimpaan talouskriisiin. Isto nousi autostaan ja käveli kivettyä polkua pitkin suureellista taloa kohti. Hän oli perustanut ensimmäisen firmansa 20-vuotiaana keskellä syvintä lamaa. Yhteiskunnalla ei ollut varaa maksaa vanhusten hoitoa, vaan he olivat kotonaan tai lastensa luona. Samaan aikaan päivähoitoa oli jouduttu karsimaan rajusti ja työikäiset suomalaiset olivat joutuneet huoltamaan sekä lapsensa että vanhempansa. Isto oli perustanut halvalla siirtolaistyövoimalla hoitopalveluja tarjonneen yrityksen, mutta joutunut verottajan kanssa kahnaukseen maksamattomien sosiaalikulujen ja eläkkeiden takia. Seuraavaksi hän oli siirtynyt rakennusalalle ja tavannut nuoren venäläisen, joka oli järjestänyt hänelle halpaa lainaa. Ahava oli ymmärtänyt luotot rahanpesuksi, mutta ummistanut silmänsä. Myös rakennusyritys oli mennyt konkurssiin, mutta suhde venäläisiin oli säilynyt ja syventynyt senkin jälkeen, kun lama oli nujertunut ja suurten ikäluokkien hautaaminen oli pelastanut kansantalouden veroihin tukehtumiselta. Äkkiä Ahava pysähtyi. Joku oli huutanut hänen nimeään. "Isto..." pihapensaista kuului. Äänestä ei voinut erehtyä. Se oli Roni Lukkari. Roni seisoi varjossa. Hän näki jännityksen hehkuvan Ahavan kasvoilta pihalamppujen himmeässä hehkussa tämän lähestyessä. "Mitä sinä täällä teet?" Ahava sihahti. "Pakenin. Tulin hakemaan palkkioni." "Minkä palkkion?" "Palkkasit minut tappamaan Kovalenkon", Roni jatkoi kärsivällisesti ja kuuluvalla äänellä. "Nyt on palkkion vuoro." "Turpa kiinni." Ahava veti povestaan pienikokoisen pistoolin, mutta samalla hetkellä Ronin takaa pimeydestä astui esiin nuori rokonarpinen mies pitäen asettaan Ahavaan suunnattuna. Mikään kangaspusakkaisessa miehessä ei paljastanut häntä siviilipukuiseksi poliisiksi. Pienen matkan päähän kadunvarteen pysäköidyssä jakeluliikkeen pakettiautossa kolme siviilipukuista rikospoliisia kuulivat Ahavan äänen kaiuttimesta: "Turpa kiinni..." Sen jälkeen yhteys katkesi. "Mitä nyt?" ylikomisario Pajamo sanoi. "En tiedä. Tekninen häiriö." Teknikko kosketti muutamia näyttötaulun hipaisukuvakkeita. "Signaali katosi. Mitä me teemme?" Juuri kun Pajamo oli antamassa radiokomennon kadulla ja tontin ulkopuolella oleville rynnäkkömieheille, toinen kaiutin heräsi eloon: "Kakkonen Keskukselle", kuiskaava ääni sanoi. "Ei ongelmia. Toistan. Ei ongelmia." "Selvä. Edetkää suunnitelman mukaan", Pajamo sanoi kaulusmikrofoniinsa. Kangaspusakkainen siviilipoliisi osoitti Ahavaa aseellaan ja sanoi: "Laita pistooli samaan paikkaan mistä otit sen ja kävele taloon." Ahava toimi käskyn mukaan. Roni seurasi häntä voitonriemuisena pääovesta sisään. Minä joudun vankilaan, mutta niin joutuu Ahavakin. Talo oli tyhjä, kuten sitä tarkkailleet poliisit olivat todenneet. Miehet kävelivät olohuoneeseen, jonka ikkunoihin automatiikka oli vetänyt pimeän tultua verhot. Espressokeitin korahteli keittiössä. "Roni teki osuutensa", kangaspusakkainen sanoi. "Anna hänelle rahat." "Kuka saatana sinä olet? Miksi hänelle pitäisi maksaa? Hän ei saanut Kovalenkoa hengiltä." "Ota aseesi esiin ja ammu Roni Lukkari", kangaspusakkainen sanoi äkkiä ja nosti aseensa Ahavan ohimolle. Roni tuijotti siviilipoliisia tyrmistyneenä. "Mitä helvettiä..." Ahava sopersi. "Nopeasti", pusakkamies sihahti. "Anna mennä." Roni katsoi hätäisesti ympärilleen. Ahavan käsi tärisi, mutta hän puristi liipasinta. Kuului vaimea sihahdus ja Roni lysähti lattialle. Kangaspusakkainen astui muutaman metrin päähän Ahavasta ja sanoi: "Ammu minut." "Mitä -" "Nopeasti. Anna tulla." Pusakkamies uhkasi Ahavaa aseellaan ja osoitti toisella kädellä rintaansa. Ahavan typertyneillä kasvoilla kiilteli hiki. "Tämä on -" "Ammu. Tai minä ammun sinut." Ahava siristi silmiään ja veti liipasimesta. Luoti iskeytyi äänettömästi rintakehän peittämään pusakkaan. Kankaaseen tuli reikä ja ihoon mustelma, kun sitä suojaavan luodinkestävän haalarin synteettinen kudos imi luodin liike-energian muutaman millimetrin matkalla. Pusakkamies horjahti taaksepäin tuskasta irvistäen. Hetkeäkään epäröimättä hän tähtäsi Ahavaa ja ampui tämän. Ahavan ruumis retkahti lattialle. Siviilipoliisi veti henkeä ja kiskaisi hihansa ylemmäs. Hän tarkisti, että radion rannepainikkeesta irronnut johto roikkui luontevasti hihan sisällä. Hän oli irrottanut sen pihalla saadakseen yhteyden Pajamoon katkeamaan. Hän hoiperteli ulko-ovea kohti. Kipu sykki rintakehässä luodinkestävän haalarin alla. Hän tiesi ottaneensa elämänsä suurimman riskin, mutta myös palkkio tulisi olemaan suurin mahdollinen: hiljainen eroaminen poliisista sopivan ajan kuluttua, muutto ulkomaille ja uusi elämä yltäkylläisyydessä vailla rahahuolia. Sen tavoitteen takia hän oli alkanut ottaa lahjuksia - ja sen tavoitteen hän tiesi nyt saavuttaneensa yhdellä rysäyksellä. Hänen olonsa oli yhtä aikaa helpottunut ja järkyttynyt hänen iskiessään silmää ulkoeteisessä odottavalle siviilipukuiselle kollegalleen. Tämän saamalla palkkiolla ei jäätäisi eläkkeelle, mutta eipä ollut hänen ottamansa riskikään suuri. Molemmat poliisit astuivat pihalle, jonne ryntäsi heidän aseistautuneita kollegoitaan. Pajamo pysähtyi alaisensa eteen tuijottaen luodinreikää hänen pusakassaan. "Voi helvetti", Pajamo sanoi. "Se oli täpärällä." "Hänellä oli pistooli piilossa. Kaikki kävi hetkessä, en ehtinyt mitään..." "Älä syytä itseäsi. Kiitä Luojaa siitä että olet hengissä." LOPPU (Teksti on julkaistu aiemmin Suomen Kuvalehden Millenium-numerossa) Osa 1 2 3 4 5