Tähän aikaan vuodesta uusi kirjani on jo pitkällä. Tarinassa on muutama uudenlainen elementti, joihin palaan myöhemmin. Kirjoitustyö on niiden vuoksi hiukan erilaista kuin aikaisemmin. Pidän vaihtelusta ja kirjoittaminen on sujunut joutuisasti. Olen uudesta kirjasta aina innoissani, mutta tällä kertaa tavallistakin enemmän – joudun nytkin hillitsemään itseäni, etten paljastaisi siitä liikaa.

Kävin äsken kaupungilla ja huomasin tulleeni sienimetsään keskellä Brysseliä. EU:n ministerineuvoston rakennuksen edessä kohosi sankka ja värikäs lautasantenniviidakko – jalkakäytäville ja suljetulle katuosuudelle pysäköityjen kuorma- ja pakettiautojen katoilla oli ainakin pari tusinaa satelliittilautasta, jotka välittivät suorana lähetyksenä Irak-hätäkokoukseen lennätettyjen toimittajien raportteja sisäpihalta.

Kansainvälinen uutisteollisuus on suurta liiketoimintaa, jota olen kritisoinut useissa tarinoissani. Ihmiset katsovat mielellään uutisia, joten niitä tuotetaan – kirjaimellisesti. On lähes koomista seurata, kuinka eri kanavien reportterit – CNN, BBC, ARD, RAI, ZDF... – seisovat aitauksessaan kameramiestensä edessä, muutaman metrin päässä toisistaan, ja toistavat samoja asioita hiukan eri sanakääntein ja eri kielillä.

Median valta on olennaisesti suurempi kuin toimittajat itse haluavat tunnustaa. Muutama ihminen pystyy uutis- ja sanavalinnoilla vaikuttamaan siihen, millaisen kuvan kokonaiset kansakunnat maailmasta saavat. Tiedotusvälineet itse eivät tosin omaa valtaansa juurikaan käsittele.

Myös kirja on joukkoviestintäväline ja kirjailijalla on valtaa suhteessa lukijaan, joka on tarinan parissa intensiivisesti tuntikaupalla. Tehtäväni kirjailijana on manipuloida lukija uskomaan siihen mitä kirjoitan, oli se totta tai keksittyä. Jos en onnistu saamaan lukijaa otteeseeni, en koe onnistuvani.

Pyrin käsittelemään tarinoissani tärkeitä aiheita. Mielipiteet, joita tarinan henkilöt esittävät, eivät silti ole omiani. Tarina elää omilla ehdoillaan. Mutta on selvää, että ainakin tahattomasti kirjoihin suodattuu myös omia asenteitani. Ehkä on lukijan onni, että suhtaudun asioihin kriittisesti enkä pidä mustavalkoisista, jyrkistä mielipiteistä. Vallan kääntöpuoli on vastuu. Vaikka sekoitankin totta ja keksittyä, pyrin suurissa linjoissa antamaan maailmasta niin todellisen ja rehellisen kuvan kuin osaan.

Toimittajien valta sen sijaan on merkittävää ja konkreettista – poliitikoista puhumattakaan. Tänään Brysselissä toimittajien taakse koristeeksi pystytettyjen jäsenmaiden pienoislippujen rivi oli suorempi kuin poliitikkojen näkemykset kivi-ja lasipalatsin sisäpuolella. Presidentti Chiracin kireä käytös ja hyökkäys hakijamaita vastaan tiedotustilaisuudessa osoitti konkreettisesti, että valtionpäämiehetkin ovat vain lihaa ja verta. Mutta ei kaikissa liemissä keitetyn poliitikon tiuskiminenkaan liene kovin spontaania käytöstä, vaan harkittua median hyväksikäyttöä, josta myös media hyötyy – aineistoa, joilla uutisminuutteja ja palstatilaa täytetään ja myydään.



Gosford Park

On erikoista, että valtavirtaelokuvana tuotetaan Agatha Christie -tyyppinen, englantilaiseen kartanoon sijoittuva murhamysteeri. Palkittu ja kehuttu Gosford Park on mielestäni erinomainen ja viihdyttävä ajankuva, mutta korkeintaan keskinkertainen elokuva.

Brittiläisen yläluokan ja palvelusväen suhteita 1900-luvun alkupuolen kartanomiljöössä herkullisesti kuvaavassa tarinassa ei ole erityisempää juonta eikä jännitettä, mutta se piirtää elävän kuvan tuon ajan kahden kerroksen väestä.

Ihmiset ovat elokuvan keskiössä, ja heidän väliset suhteensa toimivat sinänsä hyvin. Näyttelijät ovat ensiluokkaisia, mutta rooleissa ei ole mitään mikä loisi erityisempiä huippukohtia tasapaksuun tarinaan. Ajan ja paikan tuntu on saavutettu hyvin, mutta se ei vielä riitä täysipainoiseen elokuvakokemukseen.