Matkustin viikonloppuna junalla Sveitsistä Brysseliin. Ensimmäinen etappi Lausannesta Pariisin kesti nelisen tuntia. Työskentelin matkan aikana tekeillä olevan kirjani kimpussa ja akkukin riitti tällä kertaa sopivasti.

Moni kanssamatkustajistani oli sen sijaan päässyt valmiin kirjan kimppuun. He ahmivat tarinaa ja käänsivät sivuja maisemia vilkaisematta. Tuntui kummalliselta ajatella, että tuon matkan aikana kirjoittamani kohtaus avautuu ensi syksynä monessa junassa paperilta lukijoitteni mieleen.

Olen monta kertaa miettinyt, kuinka kummallinen ilmiö on ihmisen halu ja kyky uppoutua tarinoihin. Vaikka lukijana kuinka tietää seuraavansa vain tekijän mielikuvituksen tuotetta, ei se heikennä halua seurata tarinaa.

Vielä korostetummin tämä ilmenee elokuvan puolella. Vaikka näyttelijä tunnetaan, uskotaan illuusioon siitä, että hän on elokuvassa joku muu. Kirjaa lukiessa hahmo sentään on henkilö, eikä pelkästään esitä tätä. Keinoäly saa kehittyä tulevaisuudessa pitkälle, ennen kuin roboteilla tulee olemaan kyky nauttia tarinoista.

Hankin matkalla olleen pienikokoisen tietokoneeni pari vuotta sitten. Samassa vaunuosastossa oli ryhmä japanilaisia matkailijoita, noin 25-35-vuotiaita, joiden silmissä koneeni varmasti näytti lähinnä antiikilta – varsinkin kun he itse olivat käveleviä stereotypioita elektroniikkahulluista japanilaisista: vaaleansinisiin tekno-aurinkolaseihin sonnustautunut mies esitteli seurueelleen lapsen nyrkin kokoista videokameraa, josta riitti vakavaa ja antaumuksellista keskusteltavaa pitkäksi aikaa. Erotin puheesta tuttuja tuotemerkkejä enkä ihmettele, että ne ovat valloittaneet maailman tuolla teknisellä viehtymyksellä varustetun kansan toimesta.

Kyllä paikalliset ranskalaisetkin kunnostautuivat samassa vaunuosastossa tekniikan ihmettelyssä, mutta hiukan eri näkökulmasta. Kolmen ronskiotteisen pukumiehen seurueessa yhdellä oli digikameralla varustettu matkapuhelin, jonka pieneltä näyttöruudulta kaksi muuta mielenkiinnolla tihrustivat kuvia. Mutta heitä ei kiinnostanut vähääkään puhelin, vaan nimenomaan kuvat, jotka reaktioista päätellen pidettiin vaimoväen ulottumattomissa.

Loppumatkan eli puolitoista tuntia Pariisista Brysseliin soin itselleni vapaata ja luin Gare du Nordilta ostamiani lehtiä. Kun seuraavana aamuna aioin jatkaa kirjoittamista, ei tekstitiedostoni suostunutkaan avautumaan. Kustantajani tietokonetuntijoiden ansiosta en kuitenkaan menettänyt matkan aikana kirjoittamaani tekstiä, mutta sain taas kerran muistutuksen tekniikan haavoittuvuudesta.



Purppuravirrat

Pidän eurooppalaisista elokuvista, erityisesti ranskalaisista. Odotukset olivat siis korkealla kun aloin katsoa Purppuravirtojen, menestyneen ranskalaistrillerin filmatisointia.

Suhtaudun lopputulokseen ristiriitaisesti. Visuaalisesti ja äänellisesti elokuva toimii erinomaisesti muutamia turhia temppuiluja ja englanninkielisen dubbauksen heikkoutta lukuunottamatta. Se on kuvattu Grenoblen seudulla jyhkeissä alppimaisemissa, joista on onnistuttu saamaan irti tarinaan istuvia kuvia.

Ennen kaikkea arvostan sitä, että katsojan älyyn luotetaan – toisin kuin monissa amerikkalaisissa elokuvissa – eikä juonta selitetä puhki. Tarina itsessään on paikoin kekseliäs, joskin ylivireinen; on haettu mahdollisimman originelleja käänteitä ja päädytty keinotekoisiin ja epäuskottaviin ratkaisuihin. Päähenkilö Jean Reno on yhden ilmeen mies, mutta uskottava roolissaan.

En varauksetta pitänyt elokuvasta. Siinä sorrutaan mässäilemään väkivallalla tai pikemminkin sen seurauksilla, jo ensi minuuteilla ennen alkutekstejä. Miksi ihmeessä ohjaaja Kassovitz luulee, että katsojaa kiinnostavat sarjamurhaajan tekosten yksityiskohdat? Kun kerran juonessakin luotetaan katsojan oivalluskykyyn, olisi palkitsevampaa jos siihen luotettaisiin myös kuvallisessa toteutuksessa.