Kirjan valmistuminen tuntuu aina mukavalta, mutta tällä kertaa ehkä tavallistakin paremmalta. Ikiyö kuulu runsaimpiin ja kuohuvimpiin kirjoihin, joita olen tehnyt. Koska tiesin jo etukäteen työn laajuuden, valitsin huolella elementit joista tarina muodostuu – jokaisen niistä tuli jo itsessään olla kiinnostava, muuten työ kävisi ylivoimaisen raskaaksi.

Toinen tärkeä seikka kirjoittamisen kannalta oli se, että käytin juonen rakentamisessa uutta menetelmää, jonka keksin sattumalta. En paljasta tätä keinoa ainakaan vielä. Tärkeintä on lopputulos: pystyin sen avulla tekemään käänteitä, jotka pitivät päähenkilön taatusti hereillä ja suorastaan pakottivat minut päätteen ääreen jatkamaan tarinaa. Mikään ei ole itselleni varmempi merkki tarinan toimivuudesta kuin se, etten malttaisi lopettaa kirjoittamista päivän päätteeksi.

On kiinnostavaa sijoittaa tapahtumia itselleen vieraaseen miljööseen, mutta tällä kertaa nautin siitä, että päähenkilö liikkuu itsellenikin tutuilla seuduilla mm. Porvoossa ja Brysselissä. Kun miljöö on tuttu, vapautuu energiaa muihin tarinan osa-alueisiin.

Milloin kirjoitat jännärin, jonka mekin voisimme lukea, lapseni ovat kysyneet minulta kyllästymiseen saakka. Kun Ikiyön päähenkilön Antti Korven poika Aaro syntyi Ikiyötä varten ja alkoi vahvasti elää omaa elämäänsä, sain idean kirjasta jossa Aaro on päähenkilö. Näin sai alkunsa Piraatit.

Kahden erilaisen tarinan tekeminen samaan maailmaan ja samojen henkilöiden ympärille oli palkitseva kokemus. Palaan tarkemmin Piraatteihin sen ilmestyessä lokakuun puolivälissä.



A Beautiful Mind (Kaunis mieli)

Enimmäisenä varoituksen sana niille, jotka eivät ole vielä nähneet elokuvaa: paljastan kommenteissani tarinan oleellisen juonenkäänteen.

Olen itsekin kritisoinut liian valmiiksi pureskeltuja Hollywood-tuotantoja, joten matemaatikko John Nashin elämään perustuva elokuva oli raikas yllätys – tosin hiukan kylmän suihkun kaltainen, eli ei pelkästään positiivinen.

Elokuva alkaa erittäin lupaavasti: kerronta on dynaamista, visuaalisesti energistä ja sisällöllisesti kypsää jättäen oivaltamisen iloa myös katsojalle. Ajankuva ja tarinan maailma luodaan vankoin ottein. Russell Crowe esittää suvereenisti nuorta neroa, jolle mikään ei tunnu olevan mahdotonta.

Sitten alkavat ongelmat – sekä päähenkilölle että katsojalle. Nashin lahjakkuutta tarvitaan USA:n tiedustelumaailmassa, ja mies joutuu mukaan epämääräiseen koodinpurkuun. Tässä vaiheessa elokuvan uskottavuus romahtaa täydellisesti: pimeän organisaation keinot ja tavoitteet ovat täysin ristiriidassa alussa luodun realistisen uskottavuuden kanssa.

Sitten tilanne alkaa hahmottua uudesta suunnasta eli Nashin skitsofrenisesta näkökulmasta. Pimeä organisaatio olikin Nashin harhaa, johon katsojakin yritettiin panna uskomaan. Harmi vain, että harha oli tehty liian yliampuvaksi – sen olisi pitänyt olla sävyltään paljon realistisempi; harhan olisi pitänyt olla katsojalle yhtä uskottava kuin päähenkilöllekin.

Harhojen avulla elokuvaan on saatu kiehtovaa toimintaa, ja tämä lieneekin ollut yksi pääasiallisista syistä ratkaisuun. On tietenkin mahdollista myös perustella niitä sisällöllisesti: niiden avulla saadaan katsoja kokemaan osansa harhojen todellisuudesta. Mutta kuten sanottu, keino kääntyi itseään vastaan.

Ratkaisu ei kuitenkaan vesitä koko elokuvaa, joka loppua kohti jatkaa varmalla ja uskottavalla tavalla – katsoja ikään kuin antaa anteeksi kömpelön pettämisyrityksen. Mieleen tulee kuitenkin se, kuinka loistava elokuva olisikaan ollut, jossa uskottavuutta ei olisi romahdutettu käsivarren ihon alle ommelluilla implanteilla, postilaatikkoon viedyillä salaviesteillä ja lehtien toimitukselliseen tekstiin ujutetuilla koodeilla.