Minun on toisinaan nipistettävä itseäni korvalehdestä uskoakseni, että olen hereillä ja ansaitsen todellakin leipäni keksimällä kuvitteellisia tarinoita. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä omituisemmalta se vaikuttaa. Onko joku valmis maksamaan siitä, että saa uppoutua luomaani maailmaan ja sen tapahtumiin?

Asia näyttää täysin luontevalta toisessa roolissani, tarinan kuluttajana. Tuntuu itsestään selvältä ostaa kirja ja uppoutua tarinaan. Mutta miksi näin on?

Tarinoiden kertominen ja seuraaminen kuuluvat ihmisen perusluonteeseen. Tarinat ovat geeneissämme. Todellisuus ympärillämme jäsentyy mielessämme tarinoiksi, ja kaikki kommunikaatio on viime kädessä tarinankerrontaa.

Tutkijat puhuvat siitä, kuinka ihminen siirtyi metsästäjä- ja keräilijäkulttuurista viljelykulttuuriin, sitten teolliseen yhteiskuntaan ja lopulta tietoyhteiskuntaan. Tiedon ja tavaroiden yltäkylläisyys ei kuitenkaan ole tehnyt meitä tyytyväiseksi, vaan olemme alkaneet haluta yhä konkreettisemmin elämyksiä ja tunteita.

Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa yksi elementti ylitse muiden: tunteet. Ja tarinoiden voima on siinä, että niillä voidaan tuottaa tunteita, kuten Suomen ja koko maailman johtaviin tarina-analyytikoihin kuuluva tohtori Ari Hiltunen sanoo.

Tarinoiden tuottamien tunteiden arvo on huomattu myös yritysmaailmassa. Yhdysvalloissa yritysjohto käyttää jo tarina-analyytikoita laatiessaan tehokkaimpia strategioita rahoituksen hankkimiseksi, tuotteiden myymiseksi ja pätevän työvoiman saamiseksi. Kuka tahansa pystyy latomaan faktoja toisensa perään, mutta niillä ei nykyisessä tiedon tulvassa ole enää merkitystä. Ratkaisevaa on, kuka pystyy tuottamaan kuulijalleen elämyksen.

Yhtiöiden historiasta kerrotaan yhä useammin tarinan muodossa, mahdollisimman samastuttavasti henkilöitynä. Vastoinkäymiset maustavat tarinaa ja huuhtovat esiin sankareita. Tässä auttaa myös talousjournalismi, jossa juttuja yritetään kirjoittaa tarinan muotoon: on valtataisteluja, poispotkittuja johtajia, sankareita, vastoinkäymisiä, äkkirikastumisia – ja vieläkin mielenkiintoisempia äkkiköyhtymisiä.

Kirjoitan parhaillaan uutta kirjaa, ja kerron tarinaa vaativivalle kuulijalle – itselleni. Minun on saatava itseni innostumaan tarinasta, muuten en jaksaisi näppäillä satoja tuhansia kirjaimia tietokoneen ruudulle. Paras hetki on silloin, kun huomaan keksineeni jotakin, joka yllättää minut itsenikin ja saa sormet takomaan näppäimistöä tarinan kuljettamiseksi eteenpäin. Silloin tiedän, että myös lukijana ahmisin kyseisen kohtauksen. Ja silloin ehkä aavistuksenomaisesti ymmärrän häivähdyksen siitä, mistä tarinankerronnan ikiaikaisessa mysteerissä on kysymys.



Tie Perditioniin

Yllä kerrotun jatkoksi sopii hyvin tämän epätavallisen gangsterielokuvan käsittely. Se täyttää kaikki hyvän tarinan tunnusmerkit – jopa liiankin hyvin.

Elokuva 12-vuotiaan pojan ja hänen gangsteri-isänsä suhteesta on selittelemätön, paikoin jylhä ja koskettava. Poika ei tarinan alussa tiedä mitä hänen isänsä tekee työkseen, mutta selvittää sen itse – traagisin seurauksin. Hän astuu silmänräpäyksessä lapsen maailmasta aikuisten maailmaan, viattomuudesta pahuuden keskelle, mutta selviää koettelemuksistaan.

Ohjaaja Sam Mendes on tehnyt sekä sisällöllisesti että elokuvallisesti vahvan elokuvan, joka jää elämään katsojan mieleen.

En pidä väkivaltaisista elokuvista ja tässäkin tarinassa muutamat kohtaukset olisi mielestäni voitu toteuttaa vähemmän verisesti, mutta ymmärrän niiden merkityksen tarinan kannalta. Kuten alussa sanoin, tarina on liiankin hyvä: kaikella on merkityksensä, kaikki selittyy jossain vaiheessa, kaikki tukee isän ja pojan suhteen kehittymisen kaarta. Pieni rosoisuus ei olisi ollut haitaksi, vaan lisännyt inhimillisyyttä.