On tavallinen maanantaiaamu. Pilvinen syyspäivä valkenee Brysselin yllä. Istun työpöydän ääreen kahdeksalta. Tulin eilen Lontoosta, jossa tunnelma on kireä - runsaasti poliiseja kaduilla, tavallista vähemmän turisteja, media täynnä terroriuhkaa. Jatkan ensi syksynä ilmestyvää tarinaa siitä mihin perjantaina jäin.

Joskus kirjan tekeminen sujuu virkatyönä ja tavanoimaisena työaikana, joskus ei. Kirjoittamatta ei kuitenkaan voi olla sen takia, että se toisinaan tuntuu työläältä. Ja toisaalta: kun tarinan luomiseen on intohimoinen vimma - oli sitten pyhä tai arki, päivä tai yö - kirjoitan täysin palkein. Sellaiset hetket ovat parasta, mitä kirjailijan työ on minulle tarjonnut.

Muistan kun viimeistelin Pedon syleilyä. Oli hellepäivän ilta eikä perheeni ollut paikalla, joten elin oman aikatauluni mukaan. Olin kirjoittanut yhtä soittoa useita päiviä aamusta iltaan, kirjaimellisesti. Teksti oli menossa kiinni lähiviikkoina ja eräs tarinan loppuratkaisuun liittyvä ongelma oli ratkaisematta.

Kävin juoksemassa ajatukseni selväksi ja annoin hien virrata. Sen jälkeen laitoin musiikin soimaan, asetuin näppäimistön ääreen ja siirryin ajassa taaksepäin, Immolan kentälle, jonne Hitler oli tulossa tervehtimään Mannerheimia. Tekstiä syntyi hurmoksen kaltaisessa tilassa tunti toisensa jälkeen.

Tavallisena maanantaiaamuna hurmos on kaukana, mutta tekstiä on syytä silti syntyä, jos aikoo päästä tarinassa eteenpäin. Ensimmäiset 20.000-30.000 sanaa ovat raskaimmat, sen jälkeen tarina kantaa jo omalla painollaan.

Tunnin verran jaksan vastustaa kiusausta käydä netissä silmäilemässä aamun uutiset, sitten piipahdan Reutersilla ja AP:llä. Ei mitään mullistavaa.

Työ alkaa sujua, kun karsin takkuisen kohtauksen kokonaan pois ja siirryn kohtaan, jossa juoni saa uuden käänteen. Pari tuntia kuluu hetkessä. Jätän tarinan mielenkiintoiseen paikkaan uudelleenaloittamisen helpottamiseksi ja käyn kävelyllä postittamassa muutaman kirjeen. Brysselin kodikkaan nuhruisuuden, rennon elämänasenteen ja kostean ilmaston takia tuntuu välin siltä, ettei ole paljoakaan väliä kummalla puolen kanaalia sattuu olemaan.

Palattuani palkitsen itseni aamun hyvin sujuneesta työstä ja käyn silmäilemässä Guardianin ja New York Timesin nettisivuja. Tarina vetää kuitenkin puoleensa - hyvä merkki kohtauksen toimivuudesta - ja jatkan kirjoittamista aiemmin kuin olin suunnitellut. Teen eräästä sivuhenkilöstä saman näköisen kuin Lontoon-junassa näkemäni mies. Hiukan joudun pyöristämään muistikuvaani tavanomaisemmaksi, ettei hahmosta tulisi epäuskottava.

Kirjoittaminen on jatkuvaa, sekä sisältöön että muotoon liittyvien valintojen tekemistä: millaisen juonenkäänteen teen, mihin sijoitan kohtauksen, missä vaiheessa tapahtumia ja miten avaan sen, kuinka konkretisoin tunnelman, mitä sanoja kirjoitan tyhjälle ruudulle.

Lyhyenkin kirjoitusrupeaman aikana joutuu tai pääsee tekemään tuhansia valintoja. Vaihtoehtojen avaruus on ääretön eikä parasta vaihtoehtoa voi jäädä pohtimaan liian pitkäksi aikaa. Kirjoittamisen raskaus juontuu ehkä osittain valintojen murskaavan suuresta määrästä.

Nopean lounaan - pastaa ja tonnikalaa opiskeluaikojen tapaan - syötyäni soitan tuttavalleni, joka ammattinsa vuoksi osaa neuvoa minulle erään juonen kannalta tärkeän asian hoitamisen. Ihmiset kertovat mielellään työstään ja minulle kaikki ammatit ovat kiinnostavia. Haluaisin sijoittaa johonkin tarinaan mm. jalokivikauppiaan, jollaisia tapaa Antwerpenissa. Erikoiset tavat ja miljöö suorastaan houkuttelevat kirjoittamaan.

Sen jälkeen ei auta muu kuin tarttua yhteen tylsimmistä puuhista ja kirjoittaa uudelleen alkupuolen tekstiä. Karsin, luon tunnelmaa ja terävöitän muutamia kohtia. Kaivan Helsingin kartan ja valitsen katuosuuksia, joita pitkin päähenkilö tarinassa ajaa. Siirrän kohdan erilliseen tiedostoon, jonka hoidan kuntoon sanelukoneen avulla seuraavan kerran Helsingissä käydessäni. Yritän parantaa pahan tapani jättää Suomeen sijoitetut kohtaukset karkeammiksi kuin ulkomaille sijoitetut.

Minulle on kertynyt kattava valikoima Euroopan kaupunkien karttoja, esitteitä ja oppaita, enkä osaa poistua mistään kaupungista ilman perusaineistoa. Vaikka miljööstä kumpuavaa tunnelmaa ei luodakaan faktoilla, auttavat realistiset yksityiskohdat kirjoitustyössä ja palauttavat mieleen niitä elementtejä, jotka helpottavat silloin kun miljöö on herätettävä tekstissä eloon.

Suljen tiedostoni neljältä leikkien säntillistä virkamiestä, luovutan koneen koulusta tulleen poikani käyttöön ja lähden juoksulenkille. Nautin hetken siitä, että ainoat valinnat joita joudun tekemään liittyvät reittiini syksyisessä puistossa.

Mutta lammikolla sorsia katsoessani jostain mielen perukoilta pulpahtaa yllättävä ajatus - mitä jos päähenkilö ei saisikaan tietää erästä asiaa, ja menisi paikalle pahaa aavistamatta... Ymmärrän kuinka hyvän jännitteen ratkaisu luo enkä malta säästää kirjoittamista aamuun.