Miljoona myytyä tarinaa

Kuulin taannoin kustantamostani yllättävän tiedon: tarinoitani oli myyty kesäkuun alussa yli miljoona kappaletta – tarkalleen sanottuna 1 001 000 kappaletta. Luku sisältää 9 trilleriä, 3 nuortenkirjaa ja sekä niistä tehdyt pokkarit ja äänikirjat.

En olisi ensimmäistä käsikirjoitusta tehdessäni osannut edes uneksia tällaisesta suosiosta. Teen kirjat oman makuni mukaisiksi ja hämmästyttävän moni lukijoista näyttää jakavan käsitykseni vetävästä tarinasta.

Muistan elävästi miltä tuntui yhdeksän vuotta sitten katsoa kirjakaupassa pinoa Pääkallokehrääjiä. Olo oli tyytyväinen loppuunviedystä urakasta, mutta tuntui toivottamalta ajatella kenenkään tarttuvan täysin tuntemattoman tekijän kirjaan. Vanhoja lukijoita oli nolla kappaletta, olisiko uusiakaan?

Kansainvälinen trilleri sijoitettuna 1980-luvulle sodan hävinneeseen vaihtoehtoiseen Suomeen oli erikoinen tarina, mutta luotin siihen kuin kiveen monista varoituksista huolimatta. Ajattelin, että olen tehnyt omasta mielestäni hyvän tarinan, ja jos lukijat eivät olisi samaa mieltä, meillä vain olisi erilainen maku. Kirjaa ei voi tehdä huutoäänestyksellä.

Suuri yleisö ei Pääkallokehrääjää silloin vielä löytänyt, mutta kovien lukijoiden joukko kylläkin. Myös kriitikot olivat myönteisiä.

Aloin tehdä seuraavaa tarinaa eli Karjalan lunnaita samoilla linjoilla kuin ensimmäistä. Kansainvälisiä trillereitä suomalaisesta näkökulmasta ei aiemmin oltu juuri julkaistu, ja oli mahdotonta tietää olisiko niille laajempaa lukijakuntaa. Se oli kuitenkin ainoa tyyli, jolla halusin kirjoittaa. Ei laveaa romaania pysty tekemään ellei itse ole palavasti innostunut tarinasta.

Karjalan lunnaiden ilmestyessä oli jo vanhoja lukijoita, mutta olivatko he pitäneet ensimmäisestä kirjasta niin paljon että tarttuisivat myös seuraavaan? Vai oliko Pääkallokehrääjä peräti nostanut odotukset niin korkealle, että kakkoskirja olisi väistämättä pettymys?

Itse uskoin Karjalan lunnaisiin, ja lukijat näyttivät olevan samaa mieltä. Aloin luottaa siihen, että oman kirjamakuni jakavat monet muutkin. Kirja kirjalta tuo käsitys on vahvistunut. Lukijat luottavat tarinoihini, ja minä luotan lukijoihini. Se tunne antaa voimaa nytkin, kun puurran uusimman kirjani kimpussa. On myös ollut mukava havaita, että Pääkallokehrääjäkin on saanut uusia lukijoita vuodesta toiseen.

Lukijan tempaaminen mukaan tarinaan on aina yhtä tuore haaste. Ja ensimmäinen lukija olen minä. Minun on yllätettävä itsenikin, on oltava tunne: oho, tässäpä vasta tarina… Tunne on kihelmöivä – ja tieto jatkuvasti kasvaneesta lukijamäärästä on väistämättä tuonut oman mausteensa kirjoittamiseen. Tiedän lukijoiden odotusten olevan korkealla enkä halua tuottaa pettymystä. Tilanne luo paineita, mutta aiemmin mainitsemani luottamus auttaa niiden hallitsemisessa. Eikä mikään rääkkää mielikuvitusta parempaan lentoon kuin ajatus siitä, että joudun vähintään vuoden päivät olemaan joka ikinen päivä tekemisissä tarinan kanssa, ja vaativa lukijanikin tuntikaupalla, joten tarinan on syytä todella vetää!

Koko tuotantoanikin ajatellen tuo kriteeri täyttyy ehkä parhaiten tekeillä olevassa kirjassani, joka on nimeltään 6/12. Minulla olisi suuri houkutus kertoa siitä lisää, mutta maltan mieleni ja keskityn hiomaan sitä painokuntoon, sillä se julkaistaan jo syyskuussa.