Huvittelen joskus arvuuttelemalla mielessäni, minkä auton rattiin pysäköintipaikalla kävelevä ihminen asettuu. Jos pankinjohtajan näköinen mies salkku kädessään istuukin vanhaan Volvo Amazoniin eikä uuteen farmari-Volvoon, häneen olisi kiinnostavaa tutustua. Ennakkokäsityksiä rikkovat ihmiset ovat mielenkiintoisia.

Sama pätee kirjaa kirjoittaessani. Luon kuvitteellisia ihmisiä, mutta he elävät todellisen elämän lainalalaisuuksien alla. Jos näin ei olisi, lukija ei löytäisi kontaktipintaa henkilöhahmoihin. Myös roolihenkilössä pitää olla jotakin tuttua. Ajaako hän pikku-Mersulla Espoosta Töölönlahdelle oopperaa katsomaan, syö pastaa ja juo punaviiniä? Vai käykö hän Fordilla jääkiekko-ottelussa, pitää pihvistä ja on pikemminkin oluen ystävä?

Ennakoitavat stereotypiat eivät ole otollista materiaalia kiinnostavan romaanihenkilön luomiseksi, mutta ne tarjoavat elemettejä joihin tarttua. Vaikka pitäisimmekin itseämme yksilöllisinä, järjestelemme toiset mieluusti selvärajaisiin karsinoihin. Kun näemme uuden ihmisen, osaamme pienistäkin asioista päätellä mikä hän on miehiään. Onko hänellä farkut vai samettihousut? Riittävätkö hänelle mitkä tahansa vaatteet vai onko hän investoinut merkkituotteisiin?

Joistakin ihmisistä muodostuu ennakoitava, selkeä kuva. Maripaita päällä, Macintosh pöydän kulmalla, Citroen autotallissa. He ovat omien, leimaa antavalla mainonnalla kuormitettujen tuotevalintojensa määrittämiä, vaikka saattavatkin pyrkiä päinvastaisen, yksilöllisen vaikutelman antamiseen. Vahvoilla tuotemerkeillä eli mainostajien luomilla valmiilla mielikuvilla itsensä ympäröivät ihmiset ovat harvoin yllätyksellisiä persoonallisuuksia. Ristiriitaiset piirteet ovat kiehtovampia. Erityisen korostetusti tämä koskee romaanihenkilön luomista.

Valintojamme ohjaa toisaalta se, millaisia olemme ja toisaalta se, millaisia haluaisimme olla. Tässä piilee vaikutusaltis pisteemme, jota mainostajat käyttävät hyväkseen. Perusmekanismi on yksinkertainen: valmistaja luo kohderyhmänsä ideaalimaailmaa kuvaavaa mainontaa, jossa tuote esiintyy – mies urheiluautossa kauniin naisen seurassa käyttää partavettä X. Kohderyhmään kuuluva kuluttaja haluaa sisimmässään olla mainoksen uros ja ostaa X:ää.

Tällainen ajattelu tuntuu naurettavan karkealta ja yksinkertaiselta, mutta se toimii. Ihmiset, jotka kiistävät tämän huvittuneina, tekevät kaupassa valintoja täsmälleen saman mekanismin voimasta, vaikka eivät sitä tiedostaisikaan. Arvostuksen ja ryhmän sosiaalisen hyväksynnän janoaminen kuuluvat ihmisen perustarpeisiin.

Sama pätee kirjan maailman luomisessa. Henkilöstä ja ennen kaikkea hänen tavoitteestaan saattaa kertoa jotakin se, että hän on valmis maksamaan pienestä vaatteeseen ommellusta merkkilapusta. Tuohon merkkiin tiivistyvät ne miljoonat markat, jotka valmistaja on mainontaansa pumpannut luodakseen tuotteelleen tietyn imagon. Tähän mielikuvien maailmaan henkilö haluaa kytkeä itsensä ostoksellaan, tästä maailmasta hän haluaa itselleen palan, jonka symbolina tuotemerkki toimii. Ja tätä merkkivalintaa minäkin kirjailijana hyödynnän, kun haluan kuvata henkilöä hänen valintojensa kautta.

Merkkitavaravalmistajat ovat hyödyntäneet merkkiin kytkeytyvää mekanismia vuosikymmeniä. Vaatteita, savukkeita, autoja, pesupulveria ja maissihiutaleita myydään joka päivä tällä menetelmällä miljardien markkojen edestä. Nokiakin siirtyi teknisestä, tuotekeskeisestä mainonnasta elämäntyylilähtöiseen ajatteluun ja toi puhelinmarkkinoille muotiajattelun saadakseen kuluttajat uusimaan puhelimiaan tiuhemmin.

Sana “kuluttaja” on vastenmielinen, mutta kuvaava. Miksi rengasvalmistaja julkaisee ravintolaoppaan, jonka kehutuimmat paikat sijaitsevat pitkien taipaleiden päässä? Miksi shampoopullon reikä on niin suuri, että sieltä valahtaa kourallinen shampoota vaikka vähempikin riittäisi? Miksi hammastahnamainoksessa vedetään harjalle kahden sentin pötkö tahnaa, vaikka sellaisen määrän käyttäminen on haitallista? Valmistajat tekevät kaikkensa saadakseen meidät kuluttamaan enemmän, ja mainonta ja tuotemerkit ovat tässä keskeinen apuväline.

Vaikka jokainen meistä pitääkin itseään suurena individualistina, ovat päätöksemme suurelta osin ylhäältä johdettuja: suuryritysten markkinoinitiosastojen konttoreissa pidellään naruja, jotka ohjaavat valintojamme. Samalla tavoin minä ohjaan romaanihenkilöideni valintoja, sillä se on yksi keino luoda heistä tunnistettavia ihmisiä – todellisen maailman heijastumia kuvitteellisessa tarinassa.



En muista minkä ikäisenä luin Forsythen esikoisteoksen, Shakaalin, ensimmäisen kerran – ehkä olin noin 16-vuotias, eli kirja oli ollut markkinoilla muutaman vuoden. Sen jälkeen olen lukenut Forsythen muitakin teoksia ja seurannut hänen tuotantoaan mielenkiinnolla.

Forsythen uran alku ei ollut helppo; Shakaalin käsikirjoitus kiersi kustantamoissa eikä ollut kelvata kenellekään, tarinan lopulta ostaneen lontoolaisen kustantamon työntekijä kertoi minulle. Forsythelle maksettiin minimaalisen pieni ennakko, ja kirjan menestyminen oli tietenkin suunnaton yllätys sekä kirjailijalle että kustantajalle.

Shakaali on rakenteeltaan perinteinen takaa-ajotrilleri: palkkamurhaaja valmistelee Charles de Gaullen murhaa. Forsythe luo kontrastin kahden päähenkilön, Shakaalina tunnetun tappajan ja hänen jahtaajansa Lebelin välille. Shakaali on nuori, ammatimainen ja psykopaattisen rationaalinen, mutta herkkävaistoinen. Lebel on yhtä lailla ammattitaitoinen, mutta hahmoltaan keski-ikäinen byrokratiakoneiston ratas. Lukijan päätettäväksi jää, kumpi loppujen lopuksi on sankari.

Shakaalissa samoin kuin muussakin Forsythen tuotannossa näkyy selkeästi hänen toimittajataustansa. Hän luo pikkutarkoilla yksityiskohdilla realismia ja uskottavuutta. Sekä poliittinen että konkreettinen maailma on todellinen ja nojautuu faktoihin, joiden liukenemista sepitteeseen ei huomaa.

Omaan makuuni Forsythen kerronta on kuitenkin liikaa yksityiskohdilla kuormitettua. Jos sivuhenkilö jää junan alle, saatan omassa kirjassani kertoa mitä vuoroa juna liikennöi, mutta Forsythe lähtee kauempaa, junankuljettajan aamusta: ”Marcel Boedeker heräsi kello 5.14...”

Silti Forsythe katsoo tarkemmin mihin sanojaan uhraa kuin esimerkiksi Tom Clancy, jonka teksti uuvuttaa minut alta aikayksikön. Samoin asiasisällön laadussa Forsythe on omaa luokkaansa – hänen skenaarionsa eivät juuri koskaan ole liian kaukaa haettuja. Hän on asiatrilleristi, jonka kirjat avautuvat uutisia seuraaville lukijoille. Itse painotan kirjoissani enemmän tarinaa kuin faktoja.

Osa lukunautinnosta Forsythen seurassa syntyy siitä, että pääsee katsomaan kulissien taakse ja saa tietoa asioista joihin muuten harvemmin törmää. Harmi vain, että Forsythe käsittelee melko suppeaa aihepiiriä, lähinnä maailmanpolitiikkaa ja tiedustelua, ja niitäkin patakonservatiivisesta näkökulmasta. Aika on jossain suhteessa ajanut hänen kuvaamansa maailman ohi ja tuntuu siltä, ettei Forsythe pystynyt sopeutumaan kylmän sodan päättymiseen niin joustavasti kuin muutamat hänen kollegoistaan.

Toinen alue, jolla makuni poikkeaa Forsythen linjasta, on suhde ihmisiin. Järjestystä yhteiskunnassa pitävät mekanismit Forsythe kuvaa tarkasti, mutta inhimillisiin seikkoihin hän ei kiinnitä erityisempää huomiota. Hänelle tarinan henkilöt ovat enemmän toimijoita kuin lihaa ja verta. Hänen ihmiskuvauksensa on maskuliinista ja rationaalista, ja siinä (yli)korostuvat vastuu, sankaruus ja suhde organisaatioon. Naiset ovat lähes poikkeuksetta vain sivurooleissa.

Forsythen tuotannon perusteema alkaa jo Shakaalissa: ammattitaitoinen yksilö vastaan teknokraattinen byrokratiakoneisto. Koneisto kuitenkin jäljittää tarinassa yksilön, vaikka Shakaali käyttää koneiston porsaanreikiä hyväkseen ja pääsee lähestulkoon iskemään sen huipulle.

Päähenkilö Shakaali on toisaalta arvostettava, läpikotainen ammattilainen, toisaalta taas pelottava ja halveksittava psykopaattinen murhaaja. Asetelma ei ole mustavalkoinen, vaan kirjan moraalissa liikutaan harmaalla vyöhykkeellä: Shakaalin motiivit ovat linjassa hänen uhkaamansa yhteiskunnan motiivien kanssa.

Maailmanjärjestyksen haavoittuvuus ja hauraus yksittäisten salamurhaajien ja poliittisten fanaatikkojen edessä tulee konkreettisesti esille Forsythen tarinoissa. Hänen kuvaamansa maailma näkyi syyskuun 11. päivänä ja ennen kaikkea sen jälkeisissä tapahtumissa. Ydinkysymys Forsythen tuotannossa on se, minkä moraalisen hinnan olemme valmiita maksamaan siitä, että yhteiskunta säilyy vakaana ja turvallisena. Kuinka laittomia keinoja järjestystä ylläpitävät koneistot saavat käyttää lain ylläpitämiseksi?

Demokraattinen yhteiskuntajärjestys luottaa voimaan ja väkivaltaan ylläpitääkseen demokraattisen järjestyksensä. Shakaalissa koneiston edustajan on muututtava palkkamurhaajan kaltaiseksi pysäyttääkseen hänet. Vastaavasti palkkamurhaaja käyttää väkivaltakoneiston keinoja iskeäkseen koneiston ytimeen. Forsythen henkilöt huomaavat, että säännöt ja lait ovat epäoikeudenmukaisia tai moraalittomia ja vastaavat niihin omilla, ”moraalisemmilla” otteillaan. Asetelma on vaarallinen, mutta valitettavan realistinen.



Menimme vanhemman lapsemme kanssa katsomaan Harry Potteria. Alussa tuli Sormusten Herran mainospätkä, joka tuntui kestävän tavallista pidempään. Lopulta alkoivat alkutekstit ja epäilyni varmistuivat: olimme väärässä salissa. Mutta se ei haitannut – elokuva alkoi vaikuttavalla introlla, joka veti mukanaan niin tehokkaasti kuin perinteinen elokuvakerronta parhaimmillaan vetää.

En ole fantasiakirjallisuuden tuntija enkä tiennyt Tolkienin kirjasta kuin pääpiirteet. Suhtauduin varauksin Hobbiteihin kumppaneineen, mutta elokuvan käsikirjoittaja osaa asiansa; katsoja talutetaan tarinan maailmaan, jonka sisäiset lainalaisuudet tulevat selviksi toiminnan kautta.

Tarinan muoto on perinteinen, jo ikivanhoista kansansaduista tuttu ja toimivaksi havaittu. Rakenne noudattaa matkan kaavaa, sekä konkreettisesti että kerronnallisesti. Siitä löytyvät jämptissä (lähes kaavamaisessa) järjestyksessä valmistautuminen matkaan, kutsu seikkailuun, kutsusta kieltäytyminen, viisas vanhus, ensimmäinen kynnys, vastoinkäymisiä, liittolaisia, vihollisia, pahimman vaihtoehdon lähestyminen. Ja hups: sitten elokuva loppuu, kesken kaiken – ennen suurinta koettelemusta, ennen palkkion saamista, ennen kotiinpaluuta.

Ymmärrän kyllä, että kysymyksessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta tarinan lopettaminen tv-sarjan cliffhangerin tavoin on katsojan huijaamista. Jos elokuva olisi ollut huono, ei kesken jäämistä sulattaisi missään tapauksessa. Mutta hyvänkin elokuvan päättyminen tällä tavoin vie olennaisen osan katsomisnautinnosta. Miksi ihmeessä käsikirjoittaja ei ole ottanut haastetta vastaan ja päättänyt ensimmäistä osaa siten, että tarina olisi sulkeutunut, jättäen kuitenkin jatkon odottamaan itseään?

Ratkaisu jättää väkisinkin pahan maun suuhun – onko elokuvan tekijöillä ollut näin kova tarve varmistua siitä, että kakkososallekin saadaan yleisöä? Tuskin sentään. Ehkä syy löytyy siitä, ettei elokuvaa uskallettu viedä liian kauas kirjan tapahtumista. Ehkä siitä ratkaisusta olisi tullut vielä enemmän nurinaa kuin tästä.

Arvostan sitä, että Sormusten Herrassa uskalletaan kuvata tapahtumia myös verkkaisesti eikä suvantoja ole typistetty minimiinsä. Vaikka nykytekniikkaa on käytetty toteutuksessa runsaasti, luotetaan kerronnassa klassiseen dramaturgiaan, joka sallii rytmin vaihtelun. Noin kolmetuntisessa elokuvassa ei kuitenkaan voi välttää paikoittaista laahausta, on rytmi mietitty kuinka tarkasti tahansa. Itse olisin ollut valmis lyhentämään hiukan kestoa; paikoin visuaalisia ärsykkeitä joudutaan käyttämään tekohengityksenä, kun pituus vaatii veroaan.

Kaiken kaikkiaan pidin elokuvasta. En voi sanoa päässeeni kovin syvälle tarinaan, mutta kuvallisesti se toimii loistokkaasti. Erityisen vaikuttavia ovat jaksot, jotka peilaavat unien ja painajaisten kuvastoa – tyhjän päällä huojuvia portaita, korkeita paikkoja, putoamisia. On hienoa nähdä, että tietokoneita käytetään näin oivaltavasti ja ”salaa”. Herää kuitenkin kysymys, kuinka elokuva toimisi ilman näyttävää visuaalista toteutusta.