Kirjoitan tätä tavallisena tiistai-iltana työpäivän jälkeen. ”Itäveri”, syyskuussa julkaistava kirjani, edistyi tänään melkoisen harppauksen, kun löysin ratkaisun erääseen juonitekniseen ongelmaan. Tarina vetää hyvin – ainakin kirjoittajan kannalta – ja maltan tuskin odottaa aamua, jolloin pääsen jatkamaan sitä. Se on terve merkki.

Kirjan tekeminen on parhaimmillaan työtä, jossa päivä (ja viikko...) hurahtaa huomaamatta. Pahimmillaan se on silloin, kun keskittymiskykyä ei syystä tai toisesta löydy. Mikä tahansa kiinnostaa silloin enemmän kuin kirjoittaminen: sohvalle eksynyt ilmaisjakelulehti, matkatoimiston nettisivut, jopa työhuoneen järjestely. Silloin tilanne on todella huono.

Tietyn minimimäärän kirjoitan kuitenkin päivän mittaan, vaikka se tuntuisi tervan juonnilta. Työn laatu on silloin yleensä vaatimatonta, mutta hyvänä päivänä kohtauksen paikkaaminen käy hetkessä. Joinain päivinä kirjoitan 2000 sanaa, toisinaan 300 tuntuu paljolta.

Soitin tänään henkilölle, jolta kysyin erääseen tapahtumapaikkaan liittyviä yksityiskohtia. Itse en kyseiseen paikkaan pääsisi, vaikka yrittäisin. Haastateltavani oli yllättynyt soitostani. Itse puolestani yllätyin, kun hän kertoi lukeneensa suurimman osan kirjoistani. Onneksi hän piti tuotannostani, sillä sain tekeillä olevaan tarinaan erittäin kiinnostavia tietoja, joita tuskin mistään muualta olisin saanut.

On aina yhtä mielenkiintoista tavata sattumalta henkilö, joka on lukenut kirjojani. Yhteinen kokemus – toisaalta kirjoittajana, toisaalta lukijana – luo jonkinlaisen näkymättömän linkin, yhteisen nimittäjän, josta meillä molemmilla on näkemys. Lukija on tavallaan vieraillut mielikuvituksessani, mutta minä en tiedä hänestä mitään.

On erikoista, kuinka tarkasti lukija saattaa muistaa jonkin yksityiskohdan. Toisaalta: kun mietin itse jotakin lukemaani kirjaa, huomaan kuinka tarkka mielikuva eräistä kohtauksista on jäänyt. Parhaimmillaan kirjan miljööt, tunnelmat ja ihmiset sekoittuvat omiin muistoihin lähes tasavahvoina kokemuksina. Siinä on tarinoiden voima vahvimmillaan.



Guy de Maupassant

Ihailen Guy de Maupassantin tuotantoa. Hänen tarinansa antavat tarkkanäköisen kuvan elämästä Ranskassa viime vuosisadan loppupuolella ja havahduttavat katsomaan omaa aikaamme uudesta näkökulmasta.

Kertomusten fyysinen ja sosiaalinen maailma on erilainen kuin meidän, mutta tärkein eli ihmiset voitaisiin siirtää suoraan nykypäivään. Tarinat kestävät aikaa, koska niiden ydin on ihmisten välisissä kontakteissa ja konflikteissa.

Maupassantilla oli moderni, kyyninen käsitys ihmisluonteesta. Hänen henkilönsä eivät ole sitä, miltä aluksi näyttävät. Ei taida olla sattuma, että luin Maupassantia viimeksi kirjoittaessani Pedon syleilyä – tarinaa, jossa suomalainen nainen rakastuu sveitsiläiseen valokuvaajaan tietämättä, että tämä on todellisuudessa venäläinen vakoilija.

Maupassantin henkilöiden käyttövoimaa ovat ahneus, himo ja kunnianhimo. Jalommat liikkeellepanevat voimat jäävät toiseksi tai ainakin johtavat julmiin pettymyksiin. Hän käsittelee henkilöitään objektiivisesti ja välttää antamasta heistä omaa moraalista tuomiotaan. Sen sijaan Maupassant kuvailee osuvasti henkilöidensä käyttäytymistä ja valintoja, jotka paljastavat lukijalle heidän sisimpänsä. Päätelmät jätetään lukijan tehtäväksi.

Maupassantin teksti on äärimmäisen selkeää, tarkasti havainnoivaa ja naturalistista, ja hänen näkemyksensä terveen ironinen. Hän kirjoitti novellejaan kaupallisiin tarkoituksiin ja niitä julkaistiin mm. lehdissä laajalle lukijakunnalle. Suomalaisia kokoomateoksia ovat mm. Huviretki ja muita kertomuksia, Maupassantin parhaat, Valitut novellit.

(teksti on julkaistu aiemmin Gloria-lehdessä)

Harry Potter ja Viisasten kivi

Potter-elokuva luottaa vahvasti tarinankerronnan klassisiin lainalaisuuksiin. Katsoja juurrutetaan ensi minuuteilla päähenkilöön ikivanhalla tempulla, joka toimii vuorenvarmasti: henkilö pannaan kokemaan epäoikeudenmukaisuutta.

Harry on menettänyt vanhempansa, häntä kohdellaan väärin ja katsoja alkaa kokea tarinan hänen näkökulmastaan. Alusta saakka luodaan kihelmöivä odotus: kohta Harry näyttää väärintekijöille ja pilkka saa palkkansa...

Taikuus ujutetaan tarinan maailmaan vähitellen ja temput käyvät hurjemmiksi juonen edetessä. Ne on toteutettu visuaalisesti vauhdikkaasti, mutta niistä puuttuu se loistokkuus, joka Sormusten Herran kuvastossa oli. Potter on kuitenkin suunnattu olennaisesti nuoremmille katsojille.

Tarinaa vauhdittaa lasten (ja miksei aikuistenkin) rakastama voima: pelko. Kaikki sadut Hannusta ja Kertusta Muumiin ja Disneyn Hollywood-tuotantoihin rakentuvat luonnollisen tai yliluonnollisen uhan varaan, jota vastaan päähenkilö asettuu tai joutuu.

Harry ja Hermione ystävineen ovat näppäriä nykylapsia, joissa katsojat näkevät tuttuja piirteitä, samoin kuin tarinan teemoissa ja tapahtumissa: koulukiusaamista, ikäviä ja innostavia opettajia, nykytekniikkaa taikahärveleiden muodossa sekä aikuisten jästiyhteisön ja lasten maailman, jossa arki ei vielä ole nujertanut mielikuvituksen voimaa.

Vaikka elokuva lähtökohtaisesti on tietenkin kaupallinen ja laskelmoitu, siitä kuultaa terve, lapsenomainen innostus ja viattomuus. Se on puhdasta ajanvietettä sanan hyvässä ja huonossa merkityksessä.