Touko-, kesä- ja heinäkuu ovat minulle vuoden kiireisintä aikaa. Vaikka aloitan uuden kirjan tekemisen heti edellisen ilmestyttyä, kasautuvat työt näihin kuukausiin.

Itäveri on tarinana kasassa, mutta kaikkea muuta kuin valmis. Tilannetta voisi verrata talon rakentamiseen – runko, vesikatto ja väliseinät ovat kunnossa, mutta pintamateriaalien asentaminen kesken. Ja nuo pintamateriaalit eivät ole asumisen kannalta aivan välttämättömiä, mutta erittäin suotavia...

Itäveren tarina on ollut minun kannaltani otollinen. Se on polveilee loppua kohti kiihtyen ja jaksaa ylläpitää kiinnostustani ties monennenko kirjoituskerran jälkeenkin.

Tässä on hiukan kirjan sisällöstä:

Ulkoministerin poika Juho Nortamo saa tietää olevansa ottolapsi. Hän alkaa kiihkeän kamppailun taustansa selvittämiseksi, mutta isä ja ministeriäiti painostavat häntä lopettamaan. Pian Juho löytää syyn salailulle: hänet on vauvana adoptoitu laittomasti.

Juho löytää juurensa sieltä, mistä olisi vähiten halunnut – Venäjältä. Hän joutuu keskelle Kremliä ympäröivää rikollista valtapeliä ja sen seurauksena leimahtavaa kansainvälistä kriisiä. Vastakkain joutuvat isä ja poika, rakkaus ja kunnia, verijuuret ja isänmaa.

Itäveri sijoittuu nykyhetkeen, mutta tarinassa sykkivät Suomen lähimenneisyyden kipupisteet.

Mitä valmiimmaksi tarina on tullut, sitä useammin ajatukseni ovat alkaneet karkailla seuraavaan tarinaan. Näin käy joka kerta. Pääsen aloittamaan uuden tarinan syyskuun alussa. Vaikka silloin tuntuu, että kirjan ilmestymiseen on runsaasti aikaa eli noin vuosi, on jokainen työpäivä käytettävä tarkasti hyväksi – muuten ensi vuonna tähän aikaan töitä on liian kanssa.

Tällä kertaa en arvioi muiden kirjoja enkä elokuvia, vaan jatkan Itäveren kimpussa.