Itäveri on nyt kansissa. Sen tekemisestä jäi hyvä mieli. Tarina toimi kirjoittamisen kannalta oikealla tavalla: perusasetelma sysäsi mielikuvituksen liikkeelle, käänteet pumppasivat energiaa kirjoittamiseen ja henkilöistä tuli työprosessin aikana ystäviä – tai vihollisia...

Itäverta tehdessäni käytin aiemmista kirjoistani kertynyttä kokemusta ja vältin muutamia karikoita, joihin olen aikaisemmin törmännyt. Mietin rakenteen entistäkin tarkemmin ja vältin turhaa työtä eli kohtauksia, jotka olisivat karsiutuneet pois tarinan edetessä. Tämä työtapa palvelee sekä minua että lukijaa.

Olisin halunnut jatkaa Juhon, Veran, Maksimin ja kumppaneiden kanssa pidempäänkin. Tarinan maailmasta lähteminen tuntuu joka kerran yhtä vaikealta, mutta luopumiseen on tehokas lääke: uusi tarina.

Tämä vaihe – uuden tarinan aloittaminen – on ehkä kihelmöivin ja jännittävin hetki tässä työssä. Mielessäni on monta lupaavaa tarinaa, joista kaikki tuntuvat suorastaan pakottavan kirjoittamaan. Eilen kallistuin toisen tarinan suuntaan, tänään taas toinen tuntuu vieläkin kiinnostavammalta.

Ainoa mahdollinen kriteeri tarinan valinnassa on oma kiinnostus, tunne siitä, että jaksaa viettää sen parissa tiiviisti seuraavan vuoden ajan. Olen (ainakin tätä kirjoittaessani...) päätynyt isoon hankkeeseen, joka on poltellut mielessäni pitkään. Se on trilleri, joka kasvaa suurempiin mittoihin kuin yksikään aiemmista kirjoistani – enkä tarkoita sivumäärää.



Katsoin lasteni kanssa laivalla Spiderman-elokuvan, joka nousi kesällä Yhdysvalloissa katsojatilastojen kärkeen. Muutamien lehtiarvioiden mukaan elokuvassa on onnistuneesti siirretty sarjakuvahahmo valkokankaalle.

Hämähäkkimies tuodaan tarinaan kohtalaisen toimivalla tavalla ja katsoja talutetaan tarinan todellisuuteen varmalla otteella. Ongelmat alkavat silloin, kun päähenkilölle yritetään luoda vastavoima, jollaiseksi osoittautuu ystävän isän kaksijakoinen hahmo.

Tarina puuroutuu lentelyksi, joka alkaa väkisinkin turruttaa kuvallisesti näppäristä oivalluksista huolimatta. Osittain ongelmat juontuvat pitkälle viritetystä fantasian asteesta, jota tukemaan luotu reaalimaailman taso unohdetaan alun esittelyvaiheen jälkeen, toisin kuin esimerkiksi Potterissa ja Sormusten Herrassa.

On vaikea huomata, mikä elementti elokuvassa on vetänyt amerikkalaiset aikuisetkin niin tehokkaasti saleihin sitä katsomaan. Ehkä taustalla on jokin 11.9. tapahtumien luoman trauman käsitteleminen. Olisi tietysti vapauttavaa, jos jokin ylimaallinen järjestyksenvalvoja pitäisi pahan voimat kurissa silloin, kun FBI ja CIA eivät siihen pysty.