Olen aina ollut levoton ja matkustanut tilaisuuden tullen. Tein ensimmäisen junamatkani Eurooppaan 17-vuotiaana, nykymittapuulla mitattuna siis kohtalaisen myöhään. Sen jälkeen olen matkustanut ristiin rastiin mannertamme ja viettänyt lyhyempiä tai pidempiä jaksoja eri puolilla Eurooppaa. Tuskin olisin alkanut kirjoittaa, ellen olisi käynyt paikoissa joihin halusin sijoittaa tarinoiden käänteitä.

Teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana Olavi Paavolainen kirjoittaa: ”Väsyttää. Istun matkalaukullani pimeällä ja autiolla terassilla. Mikä ääretön haikeus kaikkialla. Taas nousee mieleeni kysymys, joka on kalvanut minua koko laivamatkan, junassa Tanskan halki matkustaessani, tuulista merta kyntävässä junalautassa Gjedserin ja Warnemünden välillä: Mitä varten taas tämäkin matka? Mitä luulet täältä löytäväsi?”

En voisi kuvitella paremmin omia tuntojani kuvaavaa havaintoa. Samat kysymykset olen esittänyt itselleni omilla matkoillani. Vastausta en ole edes yrittänyt miettiä. Olen vakaasti sitä mieltä, että ihmisen perusvietteihin kuuluu liikkuminen ja reviirin laajentaminen – tutkimusmatkailu, jonka ei tarvitse suuntautua viidakoihin ja savanneille, vaan lähiöihin, kyliin ja mihin tahansa, missä ei ole ennen tullut käytyä.

Vaikka matka herättäisikin Paavolaisen esittämiä kysymyksiä, se kannattaa tehdä, jos paikallaan pysyminen kirvoittaisia vieläkin enemmän kysymyksiä. Joku voi kysellä, etsinkö liikkumisella jotakin. Kenties – mutta mitä haen, siihen en toivo saavani vastausta.

Jos siirryn filosofisesta ulottuvuudesta käytännön asioihin, tiedän ainakin yhden syyn matkustamiseen: nautin kohtausten sijoittamisesta vieraisiin paikkoihin. Sen sijaan koko tarinan vieminen vieraalle maaperälle on raskasta. Moskovan luominen Itävereen vaati paljon ponnisteluja, mutta kantoi myös hedelmää: vieraat miljööt tulee havainnoitua ja detaljoitua paljon tarkemmin kuin tutut, ja tekstistä tulee värikkäämpää. Huomaan yhä useammin syyllistyväni siihen, että käsittelen esimerkiksi Helsinkiä liian pintapuolisesti.

Tekeillä olevassa uudessa kirjassa osa tapahtumista sijoittuu Brysseliin. Kaupunki on mukavasti rajamaastossa – tunnen sen, mutta en ole ehtinyt turtua siihen samalla tavoin kuin Helsinkiin. Toinen itselleni tuttu miljöö, jonka tuon tarinaan, on Porvoon vanha kaupunki.

Juuri äsken kirjoitin kohtausta, joka sijoittuu syksyiseen Porvooseen, ja nautin olostani: en tarvinnut oppaita, haastatteluja tai muuta lähdeaineistoa, vaan taoin tekstiä omien muistikuvieni varassa.

Mutta yhtä kiinnostunut olen luomaan pian kohtauksen, jossa liikutaan paikassa jossa en ole vielä käynyt ja jota en tässä vaiheessa paljasta, sillä kertoisin tarinasta liikaa.



Spy Game

Nykyisin ei tehdä liikaa aikuiseen makuun sopivia trillereitä, varsinkaan Hollywoodissa. Oletusarvona tuntuu olevan, että näyttävät räjähdykset ja vauhdikkaat takaa-ajot pitävät yleisön tyytyväisenä.

Spy Game on nimestään huolimatta myönteinen yllätys. Se on niin realistinen kuin tiedustelun maailmassa liikkuvan elokuvan voi kohtuudella odottaa olevan. Tapahtumat sijoittuvat Kiinaan, Berliiniin, Vietnamiin, Beirutiin ja CIA:n päämajaan.

Robert Redford esittää eläkkeelle jäämässä olevaa CIA:n virkailijaa Nathan Muiria ja Brad Pitt tämän suojattia Tom Bishopia, joka on lähtenyt henkilökohtaiselle missiolle Kiinaan ja odottaa tarinan alussa kuolemantuomiota.

Rakenteeltaan elokuva on kunnianhimoinen, sillä suurin osa kerronnasta muodostuu takaumista. Ohjaaja Tony Scott hallitsee kuitenkin ammattinsa ja saa tarinan kulkemaan tehokkaasti ja palkitsevasti.

Spy Game kuuluu niihin elokuviin, jotka 11.9.2001 jätti vähäksi aikaa hyllylle. CIA:han suhtaudutaan tarinassa kriittisesti ja esim. tehokkaasti toteutetussa jaksossa Beirutissa amerikkalainen virkailija päätyy arabi-itsemurhapommittajan puolelle. Asetelmiltaan Spy Game on siis aivan muuta kuin muutamat Pentagonin propagandakoneiston voitelemat Hollywood-tuotteet. Amerikkalaisesta näkökulmasta huolimatta elokuvassa on jotakin eurooppalaista.

Antony Beevor: BERLIINI 1945

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin sekä perusteellisia faktakirjoja että dramaattista fiktiota. Antony Beevorin Berliini 1945 tavoittaa molempien parhaat elementit. Se on vaikuttava, siviiliväestön näkökulmasta tehty dokumentti natsi-Saksan romahduksesta.

Beevorin kerronta ei liioittele eikä maailaile, mutta konkreettisten faktojen kautta välittyy vavahduttavan selkeä kuva siitä totaalisesta inhimillisestä murhenäytelmästä, johon ihmiset sodan lopussa joutuivat.

Beevor kertoo myös yksityiskohtaisesti Kolmannen valtakunannan johdosta sen luhistumisen hetkinä. Eva Braun antaa viimeisessä kirjeessään ohjeita sisarelleen Gretl Fegeleinille käskien tämän mm. hävittää kaiken yksityisen kirjeenvaihtonsa. ”Heisen laskuja ei missään tapauksessa saa löytyä”, Braun kirjoittaa. Heise oli hänen ompelijansa eikä hän halunnut, että ihmiset tulisivat tietämään kuinka tuhlaavainen hän oli ollut Hitlerin kustannuksella.

Hitlerin bunkkerin ulkopuolella olevassa, kivimurskaksi jauhautuneessa maassa eli siviilejä, jotka kokivat mittaamattomia julmuuksia ja turhaa väkivaltaa. Beevor esittää kuitenkin välähdyksiä myös urheudesta ja uhrautumisesta toisten puolesta.